Kalvavat tunnot

Aina aika ajoin minut valtaa inhottava tunne tai ajatus siitä, että luulen muiden ajattelevan etten tee tarpeeksi. Koti ei ole tarpeeksi siivottu, ruoka on liikaa eineksiä ja lapsella on aivan liikaa ruutuaikaa ja olen liian kärttyinen ja sanova.

Tuo tunne tulee enää onneksi vain harvoin. Ja tiedän että se vierailee myös muilla. En ole ainoa pohtija ja murehtija.

Se ei ole tunne siitä, että pitäisi olla parempi kuin muut. Lähinnä se kuvastaa omaa vajavaisuuttani ja omaa riittämättömyyden tunnettani.

Tiedän, että olisi hulluutta ”nuohota” jatkuvasti joka nurkkaa. Tai käyttää rajallinen aikani ja jaksaminen vaikkapa aina kaiken ruoan alusta loppuun saakka valmistamiseen. Vaikka tokikin meillä syödään todella paljon kotiruokaa.

Ja varsinkin nyt kun lääkkeet tekivät tuhojaan jo valmiiksi herkässä vatsassani. Olen ottanut kokeiluun fodmap-ruokavalion ja ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että tämä olisi oikea tie. Olen syksystä asti noudattanut myös pätkäpaastoa, mikä sopii minulle todella hyvin. En ole koskaan ollut mikään suursyömäri, ennemminkin herkuttelija. 😀 😛

Olen viimeinkin saanut kroppani toimimaan näillä konsteilla ja oma vanha vartalo alkaa pilkistelemään pikkuhiljaa tippuvien kilojen alta.

On ihanaa saada kaivaa vaatekaapista jo unohtuneita kesämekkoja ja farkkuja ja vetäistä ne päälle vuosien tauon jälkeen!

Mutta sitten siis alkuperäiseen, ettei menisi ihan liian positiiviseksi! 😀 ❤ Tuo mieli on kyllä kumma kapistus, kuinka se aina sopivin väliajoin jaksaa muistuttaa tai ennemminkin tiputtaa lähemmäs maanpintaa. Jotenkin ehkä sopivaa tähän suomalaiseen mielenmaisemaan ja siihen mikä tuntuu olevan useimman meistä geeneissä jo. ”No enhän mää nyt oikeestaan mittää teheny ja täähän on vaan tämmönen”.

Illalla, kun kaikki päivän askareet ja kiireet ovat jääneet taa, kun oikaisen sohvalle ja katselen kotia, kuuntelen kun Riiviön huoneesta kantautuu Storytellille ulkoistettu iltasatu. Minut valtaa ääretön onnellisuuden aalto. Kodista. Katosta pään päällä ja ennen kaikkea rakkaudesta näiden seinien sisällä. Tuosta äärimmäisestä lahjasta joka aika ajoin saa hermoni kiristymään ja toisessa hetkessä sydämeni sulamaan. Minulla on kaikki mitä tähän hetkeen tarvitsen, kaikki mikä tekee minut onnelliseksi ja kokonaiseksi.

Tietokoneen näytöllä pyörähtää toinen toistaan suloisempia Riiviön vauvakuvia. Sydämessäni tunnen pienen katkeruuden menetettyjen hetkien vuoksi, mutta samalla ymmärrän, että ne hetket ovat historiaa ja menneisuuttä, että juuri nyt, juuri tässä hetkessä syntyvät ne tulevaisuuden muistot. Ja meilla on huominen, meillä on mahdollisuus uusiin muistoihin. Ne eivät ole vauva- ja taaperomuistoja, mutta ne taatusti ovat ihan yhtä rakkaita ja vaalittavia. Elleivät jopa entistäkin kalliimpia menetettyjen aikojen ansiosta.

Näiden ajatusten ansiosta ikävät ajatukset ovat kadonneet ja siirtyneet väijymään seuraavaa kiireistä ja stressin kuormittavaa päivää, kyttäävät sopivaa heikkoa hetkeä jolloin iskeä kiinni ja ujuttautuvat kiinni ajatusten kulmiin. Mutta todellakin, onneksi aina vain harvemmin ja aina van haaleammin. Ja onneksi sen ymmärrän myös kerta kerran jälkeen paremmin, että ne ovat vain ajatuksia, pääosin omia ja vaikka olisivatkin jonkin toisen, niin ei ne minua pysty mitenkään satuttamaan, sillä tiedän itse kyllä kuinka asiat ovat. ❤

Tätä ei ole aina helppoa muistaa. Toisten sanat voivat satuttaa, vaikkei niitä olisi pahalla tarkoitettukaan. Moni ei osaa edes ajatella mitä toinen ihminen käy lävitse, ei välttämättä vaikka olisi läheinenkin. Krooninen kipu, sairaus ja kuolema ovat esimerkiksi sellaisia asioita, että ne tarvitsee itse kohdata ennen kuin sinulla voi olla mitään käsitystä niistä. Toki, esimerkiksi omaishoitajat elävät niin läheisessä suhteessa avustettavansa kanssa, että heille varmastikin muodostuu ymmärrys aiheeseen.

Aihe on vaikea, ei ole olemassa vain yhtä oikeaa totuutta, ei tässäkään asiassa…

Näillä ajatuksilla jatketaan kesälomaa.

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Liian täysi kevät

Tuntuu, että kevät on vuosi vuodelta kiireisempi ja täydempi. Ne suorastaan sujahtavat kesään. Yhtäkkiä vain huomaat istuvasi pihalla aurinkorasvan ja vesipullon kanssa ja katselevasi pääskysten kirmailua sinistäkin sinisemmällä kesätaivaalla.

Tuon kaiken kiireen keskellä on ollut turhankin monta rautaa tulessa, ja aivan liian moni asia on unohtunut tai jäänyt viime tippaan. On ollut järkyttävä kiire ja tunne siitä, että seinät kaatuvat niskaan on ollut läsnä turhan usein.

Ja paljon on päättymässä, paljon on vielä kesken ja toivottavasti paljon vielä edessä.

Riiviöllä puhkesi vielä kaiken muun lisäksi siitepölyallergia ihan kunnolla tänä keväänä. Oireiden alkaessa jouduttiin viettämään pari päivää sisällä nenän vuotaessa oistonaan, vaikka lääkkeet olivatkin käytössä.

Viime kesänä tuli ensimmäiset kunnon oireet, mutta tulimme siihen lopputulokseen neuvolassa asiaa miettiessämme, että kokeillaan altistamista. No, tänä keväänä ei enää altistamista viitsinyt yrittää, kun toinen raukka oli aivan tukossa.

Samaan aikaan itsellä oli aivan turhan paljon tehtävää tietokoneella ja valmiiksi huono omatunto sisällä vietetystä ajasta, niin mieleen hiipii väkisinkin kaikki huono äiti -fiilikset.

Ajatus siitä, että jos nyt kerran sisällä ollaan, niin sitten pitäisi olla ainakin jotain järkevää viihdykettä ja kehittävää tekemistä, eikä vain ruutuaikaa ja pelejä. Toki tietenkin myös leikkejä, mutta itse en voi olla koko aikaa mukana menossa, vaan mutisen tietokoneen takaa jotain epämääräistä tai murahtelen ja äksyilen desibelien noustessa ja haitatessa omaa keskittymistä.

Mutta onneksi tämä tämmöinen on vain väliaikaista ja ainoastaan muutaman päivän, että eiköhän tästäkin selvitä ilman suurempia traumoja! :’D Se on tuo ihmismieli vain erikonen, kun se alkaa heti kehittelemään ongelmia! ^^

Ehkä se väkisinkin nostattaa ajatuksia menneestä ja siitä kun olin oikeasti voimaton ja päivän sai suunnitella todella tarkkaan ja toisaalta oli taas kuitenkin mentävä aivan täysin hetkessä ja kivun rajoissa.

Nuo ajat nostavat todella ristiriitaisia tunteita. Huojennusta siitä, että ne ovat ohi, mutta myös suurta surua ja kaihoa, aikaisemminkin mainitsemaani katkeruutta siitä, kuinka tuo aika elämässämme kesti suurimman osan Riiviön taapero- ja pikkulapsiajasta. Ja ennen kaikkea ihmetystä siitä, kuinka ihmeessä olen oikein selvinnyt? Ja kuinka olen saanut hoidettua lapsen?

Ehkä nämä tunteet kuuluvat myös vahvasti omaan toipumiseen. Nyt kun minulla on jälleen voimia, on aika käsitellä tunteet. Ne puskevat väkisinkin mieleen ja tulevat jopa uniin. Voi, kuinka onnellinen olenkaan terapiasta ja kuntoutuksista jotka olen saanut ja joihin minulla on viimeinkin voimia.

Mutta niin, yksi suuri asia joka vei voimavaroja ja tuhottomasti aikaa keväällä oli valintakoe ja siihen valmistautuminen. Tämä uudistus on sanalla sanoen syvältä. Todella moni ala on niputettu melkeinpä samojen tehtävien alle, muutaman hullun kysymyksen erolla. Sielläpä sitten on muun muassa sosiaali- insinööri- kuin tietojenkäsittelyalat samalla viivalla.

Mietinpähän vain kuinka näin saadaan juurikin esimerkiksi sosiaalialalle oikeanlaisia ihmisiä? Aikaisemmin valintakokeet ovat sisältäneet runsaasti erilaisia tehtäviä ryhmissä, haastattelua ja syvällisempiä vastauksia antavia tehtäviä. Nyt on tärkeämpää verestää mieleen jakolaskut, yhtälöt ja geometria. Äidinkieli oli mielestäni aika haastava ja englannin osio siihen verrannollinen, eli itselläni kun se juuri on matematiikan ohella melkeinpä umpiruosteessa, niin enpä voi kun ajatella pissineeni koko homman.

Nooo, elämä on! Täytyy alkaa tarkastelemaan uusia vaihtoehtoja ja miettiä mitä kaikkea sitä syksyllä voisikaan tehdä, elämähän on mahdollisuuksia puolillaan… ❤

Mutta tuosta uudistuksesta haluan kyllä vielä antaa virallisestikin palautetta. Ja toivon todellakin, että tämä asia tulee muuttumaan ja pian.

Juuri nyt olo on tyhjä ja väsynyt. Tekisi mieli nukkua viikko putkeen. No, ei onneksi enää mitään älytöntä tekemistä – vain vähän askarteluja, käsitöitä ja siivousjuttuja. Ja sitä tulevaisuuden maalailua. Niin ja yhdessä tekemistä! ❤

Näillä uuteen viikkoon!

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Kuin Fenix-lintu

Silloin tällöin on pieniä hetkiä, kun uskoo tehneensä jotain oikein.

Kuten ehkä jo tiedätkin, meidän tiemme ei Riiviön kanssa ole ollut se siloisin. Olen monesti, varsinkin väsyneenä ja kipeänä miettinyt, että en tee riittävästi. Etten ole äitinä sellainen kun pitäisi, että olen liian väsynyt ja liian kipeä – liian lyhyt hermoinen ja räjähdysherkkä.

Tiedän kyllä, ettei näin ole järkevää, eikä edes tarpeen ajatella.

Oman tietoni vahvistaa Riiviön rakkaus ja uskomattomat lausahdukset, joita saan päivittäin kuulla. Viimeksi eilen iltapesulla ollessamme Riiviö huikkasi minulle, että voi äiti kun voitais aina olla näin, minä tämän ikäinen ja sinä tuon ikäinen, että aina ois näin mukavaa.

Niin, se kun ajan saisikin edes hetkeksi silloin tällöin pysähtymään.

Vaikka usein aika tuntuukin matelevan, nii vuosi vuodelta kuukaudet ja vuodet viuhahtavat aina vain nopeampaan ohitse.

Olen jo aikaisemminkin kirjoittanut omista ”kadonneista” kymmenestä vuodesta. Tuntuu jotenkin järkyttävältä sisäistää viimein se, että kun aloin odottamaan Riiviötä olin juuri täyttänyt 33 ja nyt kun alan jälleen saamaan elämän sellaiseen normaalin ihmisen rytmiin, täytänkin jo 40. Mitä ihmettä! Erilaisia tunteita risteilee sisällä. Päällimmäisinä järkytys, ärsytys, turhautuneisuuskin. Ja pakokauhu, kuinka kymmenen vuotta voi livahtaa noin vain sormien välistä?!

Toki olen tuona aikana kokenut niin paljon asioita ja oppinut elämästä entistäkin enemmän, että osa ei luultavasti eläissäänkään käy lävitse noita asiota ja oppeja. Eli toisaalta saan kai olla kiitollinen sille kuinka avoinna silmäni, mieleni ja sydämeni ovat tällä hetkellä elämälle ja tulevalle.

Olen aikaisemmin myös kirjoittanut muutoksista ja siitä kuinka itse aloin ”uusiutua” ihmisenä vaikean parisuhteen päätyttyä. Tuo muutosprosessi on ollut pitkä, se jatkuu edelleen. Ja olen tuntenut aikaisemmat suuremmat etapit ja muutokset elämässäni jo ennalta. Ennen kuin Riiviö sai alkunsa, tunsin että jotain todella merkittävää ja ihanaa on saapumassa elämääni. Tunsin myös ennen diagnoosiani, että nyt jälleen jotain suurempaa on tapahtumassa, eikä se olisi tällä erää mitään mukavaa.

Nyt minulla on jälleen vahva tunne jostain positiivisesta. Minulla on myös erittäin vahva tunne että alan niin sanotusti olemaan tuon prosessin osalta valmis, vaikka en uskokaan että ihminen voi elinaikanaan koskaan olla täysin valmis. Aina on jotain uutta opittavaa ja kehitettävää. Nyt vain on tämän merkittävän luvun oppiläksyt ehkä viimein selätetty ja olisi ehkä aika nauttia sadosta.

Tuo tunne on niin vahva, että pystyn olemaan luottavaisin mielin. Olen käynyt näitä muutoksia lävitse jo ja tiedän niiden vaiheet. Niin hullulta kun se ehkä kuulostaakin, niin jokaiseen niihin kuuluu myös alamäkensä. Se hetki kun tuntuu, että mikään ei etene, eikä mitään tapahdu. Kun kaikki menee päin persettä ja tekisi mieli hakata vain päätä seinään ja lyödä kinttaat tiskiin. Silloin ollaan jo lähellä. Silloin tarvitaan sitä malttia ja uskoa. Silloin ei auta kun luottaa ja yrittää ohjata ajatukset tekemisen kautta toisaalle.

Odottavan aika on pitkä, niin sanotaan ja tottahan se on. Mutta ei hätää, kunhan vain muistaa elää siinä odotellessa.

Itselle tämä aika ja odottaminen nostaa levottomuutta, ärsyyntymistä ja ahdistustakin esille. Tuntuu, että tarvitsisi tehdä jotain konkreettista. Muutto on pyörinyt mielessä ja varmasti oltaisiin jo muuttoauto soitettu, ellei me molemmat pidettäisi niin kovin paljon meidän kodistamme. Vaikka tosin tässäkin asuinmukavuus on jonkin verran heikentynyt, mutta eiköhän me nyt toistaiseksi ainakin sopeuduta tähänkin. Suurin osa naapureista on aivan ihania ja paljon parjattu asuinalueemme on niin monipuolinen ja kaunis – kulkuyhteydet ovat hyvät ja maisemat mitä loistavimmat. Pääsemme joka viikko saunaan ja uimaan omassa kodissa, aika luksusta vai mitä? Enkä ole eläissäni asunut näin rauhallisessa paikassa. Vaikka tietenkin varsinkin kaupungeissa on jokaisessa kaupunginosassa omat ongelmansa, missäpä ei olisi?

No, näistä ongelmista saisi useammankin kirjoituksen kirjoitettua… Ne kuitenkin ehkä johonkin myöhäisempään ajankohtaan.

Muutoksen tuulia siis tulevaisuuteen. Nyt kun saisi selätettyä tämän turhautuneisuuden tunteen ja ohjattua vähäiset energiat johonkin oikeasti järkevään tekemiseen. Ja mikä tärkeintä, pääsisi tuosta koko kevään vaivanneesta kiukusta eroon. Alkaa olemaan itsellekin (saatikka Riiviölle) jo suhteellisen raastavaa, kun jo pienestäkin asiasta posahtaa.

Armoa ja aikaa. Ja tämä on vain vaihe. Niitä tässä on saanut hokea itselleen. 😀 Ennen kaikkea armoa, sitä tarvitaan. Muistutan itselleni mitä kaikkea olen käynyt lävitse. Kuinka tiukilla olen ollut. Ja olen edelleen. Melkein kaksi vuotta ilman kunnollista lapsivapaata sinkkuäitille on suht pitkä aika. :’D Kaippa tällä kaikella on tarkoituksensa suuremmassa kuvassa. Sillä olisihan minulla ollut mahdollisuuksia mennä, mutta joka ikinen suunnitelma on tänä aikana kariutunut tavalla tai toisella.

No, päivä kerrallaan katse kohti tulevaa! Näillä mennään! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Pakokauhu

Tiedätkö sen tunteen, kun kaikki tuntuu luisuvan käsistä? Kun mikään ei onnistu, eikä tulevaisuus tunnu ollenkaan valoisalta? Kun pakokauhu valtaa? Tunne ettet pysty, et osaa eikä todellakaan voi onnistua pitelemään enää lankoja käsissäsi.

Välillä tuo inhottava tunne pääsee valtaamaan mielen. Se säikäyttää. Se pysäyttää sydämen hetkeksi ja saa epäilemään. Entä jos en oikeasti selviä tästä? Jos ihan kohta tapahtuu jotain vielä kamalampaa? Jotain on pakko tapahtua, kun ainahan jotain pahaa tapahtuu?!

Ehkä tapahtuu, ehkä ei. Suuremmalla todennäköisyydellä ei. Tai eihän sitä voi tietää. Mutta siltikin tuo pelko vielä joskus vierailee. Se saa lamaantumaan ja hautaamaan unelmat – mutta onneksi vain hetkeksi.

Tuo tunne tulee ihan varmasti vierailemaan luonani lopun elämäni. Ja tuota tunnetta tulen käsittelemään terapiassa. Haluan sen haalistuvan ja muuttuvan vähemmän ahdistavaksi, vähemmän kontrolloivaksi.

Yksi askel oikeaan suuntaan on jo otettu. Olen tunnistanut pelkoni ja tiedän ainakin ositain mikä sen aiheuttaa. Luulen että tunteen käsittelyyn ja selättämiseen tarvitsee kaivaa aika syvälle menneisyyteen ja menetyksiin joita olen kokenut elämässäni. Siihen olen valmis, vaikka tiedänkin, ettei se tule olemaan kivutonta, mutta se vie minua kohti eheytyneenpää elämää, kokonaisempaa minua ja onnellisempaa tulevaisuutta.

Huomisesta en voi kuitenkaan tietää. En voi sanoa montako päivää minulla vielä täällä on. Mutta se ei saa minua luopumaan unelmistani. Unelmista joita olen jälleen uskaltanut alkaa venyttämään pitemmälle kuin aikoihin.

Meni todella pitkään, että uskalsin unelmoida edes pienesti. Kaikki voimat ja uskallus kuluivat seuraavasta päivästä selviämiseen. Pelko ja kipu pitivät otteessaan, eikä yksinkertaisesti ollut edes voimia unelmille.

Kuinka ihanan voimaannuttavaa unelmointi onkaan! On unelmia jotka on helposti toteutettavissa, kun vain on niiden aika. Ja on unelmia, joiden ei edes välttämättä tarvitse koskaan toteutua, riittää että pääsee karkaamaan harmaasta todellisuudesta ja saa kuvitella mitä kaikkea tulevaisuudessa voisikaan tapahtua.

Ilman unelmia ja unelmointia ei voi rakentaa edes tulevaisuutta. Vai voiko? Minä ainakin rakastan maalailla erilaisia tulevaisuudenkuvia, rakastan ajatella ja leikitellä erilaisilla unelmilla ja kohtaloilla.

Nyt kun elämä taas on edessä ja tulevaisuus on aivan auki. Kuten meillä suurimmalla osalla on. Enää ei tarvitse keskittyä vain kivusta ja päivästä selviämiseen, vaan voi maalailla mieleistä tulevaisuutta ja sen voi tehdä ihan ronskilla kädellä. Liioitella ihan huolella ja tehdä hullujakin ratkaisuja. Ei niitä tarvitse välttämättä laittaa ikinä toteuteukseen, eikä edes millekään listalle. Riittää kun unelmoi ja haaveilee.

Mutta vielä tuohon pakokauhun tunteeseen, siihen kun pelkää menettävänsä ohjat elämästä tai ainakin arjen hallinnasta, omasta mielenterveydestä – jostain tärkeästä itselle. Toiselle se voi varmasti merkitä eri asiaa. Ehkä se osittain kumpuaa pelosta ottaa askelta uuteen ja tuntemattomaan?

Tuo tunne voi olla lamaannuttava, se voi estää sen askeleen ottamisen kohti uusia tuulia, kohti uutta ja ehkä parempaa. Eihän sitä koskaan tosiaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan. On tärkeää kuunnella omaa sisintään, luottaa intuitioon ja edetä sen mukaan mikä tuntuu hyvältä. Toki kaiken ei aina tarvitse tuntua hyvältä, kuten sen ensimmäisen askeleen ottamisen. Eikä kaikki tietenkään elämässä etene kivuttomasti, kuten varmasti jokainen meistä on joutunut jossain välissä huomaamaan. Mutta suurimmaksi osaksihan tämä elämä on ihan siedettävää? Eikö?

Näillä ajatuksilla viikkoa eteenpäin!

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Niin helppoa

On asioita jotka ovat helppoja sanoa, vaikket oikein ymmärtäisikään asiaa. Ja on asioita jotka kyllä tiedät, mutta niitä on taas vaikea pukea sanoiksi.

Yksi yleinen edellä mainituista on se, että ”lähde huonosta suhteesta” ja ”etten hetkeäkään katselisi tuollaista kohtelua”.

Moni näistä neuvojista ei ole itse koskaan ollut sellaisessa asemassa, kuin nämä ihmiset, joille lausahdukset ovat tarkoitettu.

On helppo sanoa ”etten koskaan sitä, tai etten koskaan tätä”. Jos sinulla ei ole hajuakaan siitä mitä ihminen juuri nyt käy lävitse ja mitä hän on joutunut kokemaan, niin tuollaiset neuvot ja lausahdukset eivät todellakaan ole avuksi eikä hyödyksi. Ennemminkin se on kuin lyönti vasten kasvoja. Tuntuu, että enkö minä edes tätä osaa oikein tehdä.

Emmehän me tyhmiä ole, ymmärrämme kyllä mitä ja mikä olisi oikein. Ja jos se niin helppoa olisi kuin sanotaan, niin ihan varmasti sen jokainen olisi tehnyt jo.

Jokainen meistä varmasti haluaisi olla se paras versio itsestään. Tuskin kukaan haluaisi olla se satutettu puoliso, huutava vanhempi, väsynyt ihminen.

Silloin ihminen tarvitsee olkapään, lämpimän halauksen ja jonkun joka sanoo, että kaikki kyllä järjestyy. Ihminen tarvitsee apua ja tukea, ei tyhjiä ja itsentään selviä lauseita.

Nykyään varsinkin somessa on niin hirvittävän helppo retostella eri asioilla ja tehdä nopeitakin johtopäätöksiä tuntemattomistakin ihmisistä. Someen jaetaan myös uskomattoman paljon sellaista asiaa, mikä ei jakajalle kuulu ollenkaan ja on jo siinä rajoilla loukkaako se yksityisyyden rajoja.

Mutta miksi me sanomme näin? Onko se vain ajattelemattomuutta? Ei ymmärretä, että se voi loukata tai sanomisella voi saada ihmisen vieläkin ankeampaan asemaan?

Itse olen ollut sellaisissa suhteissa, joista olisi pitänyt lähteä sen ensimmäisen kerran jälkeen. Olipa kyseessä sitte henkinen tai fyysinen väkivalta, pettäminen tai ihan mikä vaan ihmisyyttäsi rikkova asia.

Olen ollut huono vanhempi, olen huutanut ja möykännyt. Ja varmasti pinna napsahtaa vielä tulevaisuudessakin. Mutta olen saanut myös apua jaksamiseen ja ongelmiini. Olen todella kiitollinen meidän kaupungin perheneuvolalle. Sain aivan mahtavaa apua, tukea ja neuvoja. Minua kuunneltiin syyllistämättä.

Jokaisen pitäisi saada tuollaista apua. Ja apua pitäisi uskaltaa pyytää. Monesti perheneuvolalla ja sosiaalityöllä on huono kaiku. Hyvin useasti kuulee vain kauhukertomuksia ja ikävä kyllä hyvin usesti nämä ovat myös vielä räikeästi väritettyjä.

Toki on myös ihan oikeastikin huonoja ja ikäviä kokemuksia. Sitä en todellakaan kiellä. Henkilökuntaa on aivan liian vähän ja niin kuin kaikkiin ammattialoihin, myös tänne mahtuu epäpäteviä ja ihan vain ikäviä ihmisiä…

Varmasti se mitä olen läpi käynyt, pehmittää monia kommentteja. Osaa aiheesta, mutta osa ehkä hieman aiheettakin. Enhän minä rikki mene, en enää ihan vähästä. Ja tottahan on, että tuollaisen rytyytyksen yksin lapsen kanssa läpi käyneenä, ei voimavarani eikä jaksamiseni mitenkään ole voinut olla sellaisella tasolla, että olisin ihan tasapainoista elämää voinut meille tarjota.

Olen menosti miettinyt, että kuinka edes pysyimme hengissä nuo seuraavat kaksi vuotta diagnoosista, kun sain järkyttäviä kipukohtauksia ja olin päivittäin kipeä, enemmän tai vähemmän. Mutta kipu oli todella läsnä elämässämme. Ja on edelleen, mutta eihän tämä ole enää mitää siihen helvettiin verrattuna.

Tuolloin jäimme todellakin oman onnemme nojaan. Kotiapu evättiin ja olisi pitänyt viedä Riiviö päiväkotiin. Kaikkien kipujen ja järkytysten jälkeen, minulla ei yksinkertaisti ollut voimia siihen. Enkä asiaa yhtään ihmettele nyt jälkikäteen.

En voi kyllä muuta kuin nostaa itselleni hattua! ”Kyllä sä muija oot sellasen paskan läpi käynyt, että ei voi sanoa että olisit huonosti vetäny!”. Tuon voisin itselleni kertoa useamminkin.

Useasti jäämme vellomaan nuihin ikäviin ajatuksiin, ikäviin tunteisiin ja ikäviin tekoihin. Kaikkein paras olisi pystyä päästämään niistä irti. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin se on yksi tärkeimmistä parantumisen ja toipumisen etapeista. Ja asioiden hyväksyminen, myös niiden ikävien asioiden ja tapahtumien. Ensin tietenkin tunnistetaan, sitten hyväksytään ja lopulta annetaan sen ajatuksen ja asian mennä.

Asioita ei voi, tai voi, mutta ei kannata pakottaa. Ne tapahtuvat omalla painollaan. Näin minä nykyään ajattelen. Koska asioita tapahtuu, halusimme tai emme. Ja kyllä se paha voi osua minunkin kohdalleni, kerran tai useammastikin. Kuka tietää? Mutta elämä ei ole kaiketi tehty vain surkeita asioita varten, vaikka niitä meidän jokaisen matkan varrelle mahtuu. Tai olisi kyllä todella surullista, jos joku näin elämänsä käyttäisi. Tämä on meille kuitenkin ainutkertainen elämä.

Jokaisessa päivässä on ihan varmasti jotain hyvää, kun oikein miettii. Itse löydän nykyään suurimmaksi osaksi positiivisia asioita arjesta. Ja peruspessimististä on rytyytyksissä kuoriutunut äärimmäinen optimisti. Tai ehkä erittäin posiitiivinen realisti olisi varmaan kaikkein kuvaavin arvio. 😀

On tärkeää välillä kerrata jo elettyä elämää. Miettiä kaikkea sitä mitä on saavuttanut ja mistä vielä unelmoi. Miettiä onko onnellinen nykyiseen ja mitä siitä voisi muuttaa jos kaikki ei tunnu olevan kohdillaan.

On tärkeää tuntea olevanssa onnellinen! Siitä kaikki hyvä lähtee kasvamaan ❤

Näihin aatteisiin tänään. Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Hyppään!

Minkä ahaa-elämyksen koinkaan tässä yksi ilta vessassa! 😀 Olen hokenut jo iät ja ajat hetkessä elämisestä ja joka päivä ymmärrän sen paremmin.

Nyt ymmärsin sen jälleen uudella tasolla. Olen jo pitkään miettinyt suhteita ja parisuhteita, omia ja muiden. Omaa haluttomuuttanikin olla suhteessa.

Ja nyt ymmärsin – ei minun tarvitse ajatella sitä suhdetta valmiiksi hautaan saakka, ei edes ensi viikkoon. Ei minun tarvitse jossitella yhtään mitään, ei ikäeroa, ei koulutusta, ei silmien väriä. Hyppään ja katson hetki kerrallaan. Jos ei ole hyvä olla, jommalla kummalla, niin sitten niin ei ollut tarkoitettu. Mutta hyppään kuitenkin. Enhän minä siinä mitään menetä. Jos en hyppää, niin silloin voin menettää ainakin pienen seikkailun.

En edes muistanut miltä tuntuu tuo kiva pieni kipunointi vatsan pohjassa, odotus ja jännitys. Hymy, virnistys – kun katseesta pystyy lukemaan ajatuksen. Ja se ajatus on sama kuin omasi.

Siltikin tunne tiedosta, että on vain tämä hetki ja vain sillä on merkitystä. Toistaalta surullinen, mutta toisaalta taas niin vapauttava, onnellistava. Ei minun tarvitsekaan tietää, ei tarvitse olla varma.

Ymmärrän, että oma ajatusmaailmani voi poiketa paljonkin omastasi. Pääkoppani ei toimi kovinkaan yksiselitteisesti ja erityisherkkyyden vuoksi koen asiat jotenkin ilmeisesti syvemmin ja tarkemmin kuin moni muu.

Näiden asioiden ymmärtäminen on ollut erittäin vapauttavaa ja se on helpottanut elämääni todella paljon. Enää ei tarvitse ihmetellä, vaan nyt tiedän etteivät kaikki koe asioita näin ja siksi olen jollain tavalla erilainen, ajattelen ja koen asioita eri tavalla.

Huomisestahan meistä ei kukaan voi tietää. Pitäisi siis uskaltaa elää, hypätä siihen tunteeseen ja elää se hetki. Tiedän, että osittain minua on jarrutellut jotkin aiemmin tuntemani suuret tunteet. En tiedä niistä, enkä voi ennustaa niiden tulevaisuutta, vaikka vahva tunne olisikin.

Viime yönä alitajunta heitti heti muistutuksen yhdestä todella vahvasta tunteesta, mutta aioin siltikin katsoa tämän uuden sivun ihan rauhassa.

Se vahvistaa ajatustani siitä, että se vaivaava kortti on vielä katsottava. Mutta sen aika ei ole ihan vielä. En vaan enää jää sohvan nurkkaan odottamaan ja ihmettelemään, vaan ehkä nautin elämästä tässä välissä. Ja eihän sitä koskaan tiedä… Niin hyvässä kuin pahassa, elämällä on tapana yllättää.

En tiedä kuinka valtaväestö asian kokee? Onko hyppääminen ja hetkeen asettuminen helpompaa? Minä koen, että tämä oli itselle suuri oivallus ja varmasti helpottaa elämääni jollain tasolla.

Palaan vielä hetkeksi siihen vahvaan tunteeseen. Minulla on työn alla kirjoitus kaksoisliekistä. Aihe kiehtoo minua, ja olen varma että olen tavannut omani… Tämä juuri saa minut yleensä pysähtymään ja jarruttelemaan. Olisi mielenkiintoista kuulla sinun kokemuksistasi? Joko omista tai jostain jonka olet kuullut? Uskotko, että näitä tällaisia kaksoisliekkejä on olemassa?

Mielenkiintoisia asioita, todella! Ja tämän oman heräämiseni asiaan halusin jakaa teillekin. ^^ Näilläpä on hyvä jatkaa viikkoa vielä muutama päivä. ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Surkeidenkin sattumusten sarja

Sattumat ovat mietityttäneet tämänkin kevään aikana erityisen paljon. Toki olen miettínyt jo aikaisemminkin sitä kuinka pienestä elämässä mikäkin asia on kiinni. Olen voinutkin jo aikaisemmin sivuta aihetta.

Mutta niin, sattumaa tai ei, asioita tapahtuu ja toinen johtaa toiseen…

Tässä ajassa ajatukset ja tunteet myllertävät. Ei ole tietoa huomisesta ja kaikki on hieman auki. Ajattelen, että oma sairastumiseni on jotenkin tasoittanut tätä kokemusta. Tiedän jo miltä tuntuu odottaa vastauksia. Tiedän miltä tuntuu pelätä kuolemaan ihan oikeasti. Tiedän miltä tuntuu pelko, että menettää kaiken. Tiedän kuinka vähän voin itse vaikuttaa. Vai voinko sittenkin? Tietenkin teen nyt kaikkeni, että olemme Riiviön kanssa turvassa. Kuulun riskiryhmään ja olen edelleen toipilas.

Loppujen lopuksi pystyn tekemään paljonkin. Voin suojata itseni ja näin ollen lähelläni olevat ihmiset. Noudatan annettuja ohjeistuksia, enkä tee tarpeettomia reissuja minnekään. Kyllä näillä rajoituksilla saataisiin jo paljon aikaan, mutta sitten kun on heitä joita ei kiinnosta, jotka eivät usko ja jotka eivät jaksa. Tähän vielä jatkoksi, että katsotaanko vaikka Brasiliaan? Onko sielläkin meneillään pieni flusssa ja salaliittoteoria? Tiedän jo osan vastauksista. Nykyään sivuutan suurimman osan suosiolle.

No en jaksaisi minäkään. Kuten tästä jo aiemmin kirjoitinkin. Mutta ei tämä tauti pysähdy koskaan, jos kaikki vain jatkavat välinpitämättömänä kulkemisiansa.

Varmasti ihan jokaisen sietokyky on jo äärimmilleen venynyt.

Onneksi meillä nyt tällä hetkellä on täällä pohjoisessa suhteellisen rauhallinen tilanne. Tulevat lomat vaan taas jälleen kerran arveluttavat. Ja hallituksen suht munattomat päätöksen tälle keväälle ärsyttävät.

En näe oikein järkeä sille, että ensin pahimmat tautiloukoissa olevat päästetään kulkemaan maan läpi lomailemaan ja sitten joudutaan laittamaan kieltoja ja rajoituksia koko maahan.

En näe myöskään siinä järkeä, että annetut rajoitukset koskettavat koko maata. Tarkoittaen siis juurikin ruokaravintoloiden asiakkaattomuutta ( jestas, miten tuo kirjoitetaan?? 😀 ). Myös se ihmetyttää, että esimerkiksi museot ja teatterit ovat kiinni, mutta sitten kuntosalit ja sen sellaiset ovat kuitenkin auki. Jotenkin ei ihan kaikki päätökset avaudu itselle tähän hetkeen. Myös suunnitteilla olevat rajoitukset herättävät kummastusta, mutta ainakaan toistaiseksi ne eivät ulotu meille saakka. Ja todella toivon, että epidemia alkaa hiipumaan, ennen kuin ne tänne ulottuisivatkaan.

No, elämme joka tapauksessa todellakin eeppisiä aikoja… Niin ja voisin helposti tuntea katkeruutta siitä, että kun viimein oma elämä alkaa normalisoitumaan ja voisi jopa ajatella sitä deittailua, niin tydyy, maailman laajuinen pandemia! 😀 😀

On todella asioita joita en voi ymmärtää! 😀 Mutta onneksi me Riiviön kanssa pärjätään ihan hyvin kun otetaan päivä kerrallaan, ihan niin kuin normaalistikin ja nautitaan siitä mitä meillä on. Sillä rikkaita me olemme onnemme ja rakkautemme kanssa joka tapauksessa! ❤

Ja nämäkin ne sattumat ovat tuoneet, niin kuin Riiviönkin elämääni. On enemmän ehkä onnekkaita sattumia, mutta ne ymmärtää yleensä vasta paljon myöhemmin. Ja useasti ne saattavat tuntua silloisella hetkellä hyvinkin epäonnisille.

Elämä on kummallista. Koskaan ei tiedä mitä se seuraavaksi eteesi nakkaa. Uskon, luotan ja rakastan, niillä pääsee jo aika pitkälle! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! Vielä viimeiset rutistukset, jaksaa jaksaa! ❤ ❤ ❤

Säröt suhteissa

Mun on ehkä nyt ihan pakko vielä avautua asiasta mikä sattui mulle viime viikonloppuna. Itse olen sen käsitellyt ja jättänyt taakseni ja tämä kirjoitus ainakin antaa sille sinetin. Mutta näen kuitenkin, että aihe on niin tärkeä, että on kirjoituksen arvoinen.

Ne jotka tuntevat minut, niin tietävät että olen viimeisen kuusi vuotta viettänyt melkeinpä luostarielämää. Aikani ja energiani on mennyt Riiviöön, sairastamiseen ja toipumiseen.

No, tuolloin viikonloppuna sain kuitenkin todella sekavan sepustuksen Facebookin messengeriin. Viesti oli saapunut aikaisin sunnuntai aamuna ja siinä viitattiin reilu kaksikymmentä vuotta sitten tuntemiini ihmisiin silloisella opiskelupaikkakunnallani.

Minut myös haukuttiin suht surutta linttaan, muun muassa rumaksi ja aikomuksena oli paljastaa minkälainen nainen minä oikein olenkaan. Minua myös kehotettiin tutkituttamaan pääni (voi kun tämä ihminen olisi tiennyt, että tätä päätä on kyllä tutkittu kaikilla mahdollisilla tavoilla viime vuosien aikana :’D).

Kiehahdin todellakin ja saatoin jopa uhkailla jonkin sortin väkivallalla, jos nainen ei hiljene. Onneksi ymmärsin nopeasti pistää naisen estoon ja poistin myös miehen kavereistani ja estin vielä varmuuden vuoksi. Eipähän ole sitten minun profiilini provosoimassa.

Tämän miehen kanssa meillä siis oli yli kaksikymmentä vuotta sitten jotain pientä sutinaa ja ihastumista mikä ei kuitenkaan edes tuolloin johtanut mihinkään kummempaan. Olemme aina välillä vaihtaneet kuulumisia Facen kautta ja noin kymmenen vuotta sitten näimme yksissä kesätapahtumissa. Eikä tuolloinkaan tapahtunut jutustelua kummempaa. En ole kokenut tätä ihmistä sen nuoruuden ihastumisen jälkeen muutoin kuin kaverina, ja mukava tyyppi hän onkin.

Siksi ehkä tämä asia jääkin vaivaamaan jollain tasolla, koska olen itse elämässäni kohdannut suhteessa niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Tätä en toivoisi kenellekään! Ja onneksi tästäkin asiasta puhutaan nykyään enemmän ja avoimemmin. Myös naisten harrastamasta väkivallasta.

Tämä nainen oli kuulemma laittanut noin kolmellekymmenelle muullekin tuollaisia haukkumis- ja räyhäämisviestejä. Ja häntä oli jopa poliisit lähestyneet häirinnän vuoksi.

Eihän silloin ihmisellä kaikki hyvin ole. Itsetunto on nollassa ja luottamus kumppaniin olematon. Ja mikä pistää laittamaan tuntemattomille ihmisille loukkaavaa ja herjaavaa viestiä?

En tiedä tästä naisesta mitään, en edes minkä näköinen hän on, koska profiilikuvakaan ei ollut oma. Silti hänellä on pokkaa haukkua ihmisiä. Tekisi sen edes omalla naamallaan.

Yritin myös soittaa hänelle, mutta ei vastausta. Sinällään ei yllätä – surettaa kyllä todellakin, molempien vuoksi.

Muistan itse elävästi kuinka raastavaa on olla tuollaisessa suhteessa. Jokainenhan meistä omat päätökset elämässään tekee. Mutta tiedän myös ettei ole ihan helppoa lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Muistan ajatelleeni ennen kuin se osui omalle kohdalle, että eihän siinä ole muuta kuin lähtee. Mutta eihän se niin mene.

Aina tulee lupaus paremmasta. Lupauksia, aneluita. Hetken kaikki onkin hyvin, mutta yleensä omissa suhteissani nämä tilanteet on laukaissut alkoholi. Ja niin oli tässä kaverinikin tapauksessa. Mesoaminen kuulemma alkaa kahden viinilasin jälkeen.

Asioita ei pystytä käsittelemään selvinpäin. Viikolla jokin asia jää kaivelemaan kumppania ja niin sitä paisutellaan ja pyöritellään vain omassa mielessä siihen saakka kunnes otetaan alkoholi kuviin. Sitten soppa onkin valmis kun tämä asioden panttaaja on paisutellut asian älyttömiin mittasuhteisiin ja räjäyttää pakin toisen osapuolen silmille, jolla harvemmin on pienintä hajuakaan koko asiasta.

Minä kävin kumppanini kanssa parisuhdeterapiassa aikoinani. Saimme sieltä kyllä apua ja asiat selvenivät. Me opimme kommunikoimaan keskenämme, mutta siltikään se ei riittänyt yhteiseen tulevaisuuteen. No, se oli sellainen oppimäärä sitä elämää. Kasvatti minua valtavasti.

Yleensä näissä ongelmissa tarvitaan ulkopuolisen apua. Itse on vaikea avata omia, saatikka toisen silmiä. Olemme liian lähellä omia ongelmiamme ja silloin siihen tarvitsee vieraan aukaisemaan solmut.

Joskus taas solmut ovat niin tiukassa, että on parempi lähteä eri teille. Olen huomannut, että on sellaisia ihmisiä jotka kiehtovat meitä todella paljon, mutta ovat kuin myrkkyä. Saavat kaikki pahimmat puolet sinusta esiin. Silloin suhde ei voi toimia eikä kehittyä.

Nyt jälkeenpäin olen myös kuullut erilaisia tarinoita parisuhteista ja väkivallan eri tasoista ja varsinkin yksi asia jää hieman vaivaamaan. Eräs ihminen kertoi olevansa parisuhteessa, mutta oli jo hetken aikaa halunnut erota. Puoliso ei vain suostunut eromaan. Minusta tämä on järkyttävää, enkä oikeastaan ymmärrä kuinka se voi olla edes mahdollista? Mitä tuollaisessa tilanteessa voi tehdä?

Tervettähän tuo tuollainen käytös ei missään nimessä ole. Ei terve ihminen jää toista piinaamaan, vaikka toinen on sen selkeästi ilmaissut, ettei tahdo suhdetta jatkaa. Saatikka sitten vielä, että piinaa myös koko lähiympäristöä.

Toinen asia mikä mietityttää on, että toinen jää suhteeseen sen vuoksi, että muutoin jäisi yksin. Itse en ymmärrä kuinka se olisi paha asia? Jokaisen olisi hyvä olla jossain elämänsä vaiheessa yksin ja kokeilla miltä elämä tuntuu ja kuinka se kantaa kun on ainoastaan itse vastuussa valinnoistaan ja tekemisistään.

No, me olemme erilaisia ja meillä on erilaiset tarpeet. Toinen tarvitsee enemmän läheisyyttä ja seuraa, toinen viihtyy taas suurimmaksi osaksi paremmin itsekseen.

Mutta siltikin, huonoon ja itseään syövään suhteeseen takertuminen ei ole ehkä se järkevin ratkaisu?

Tarkoitukseni ei ole arvostella kenenkään suhdetta, tiedän etteivät asiat ole aina niin yksiselitteisiä. Tarkoitukseni on herätellä ajatuksia ja keskustelua vaikeasta ja usein vaietusta aiheesta.

Toivon voimia jokaiselle ongelmien kanssa painivalle ihmiselle. Pyydä apua, tutki sydäntäsi ja sisintäsi! ❤

Sopusointuisia tuulia sinun viikkoosi! Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Piiloon jääneet

Tämä on ollut sellaista aikaa, että omat ajatukset ja jopa osa niistä syvimmistäkin on avautunut. Tai ei ne kaikki edes ole olleet syvällä, en vain ole ymmärtänyt niitä.

Varmasti yksi osasyy asiaan on terapia, iso osa myöskin on oma henkinen kehitys ja kasvu sairastumisen ja toipumisen myötä ja asioiden läpi käyminen myös itsekseen omassa mielessä.

Olen aina ajatellut olevani avoin, mutta nyt ymmärsin, tai ehkä oikeastaan myönsin sen tselleni, että kuinka vaikea terapiassa on ihan oikeasti avata niitä asioita. Olen tästä avoimuudesta aikaisemminkin kirjoittanut ja asiaa pohtinut, mutta nyt ymmärsin että minulla menee jokin ”automaattisuorittaja” päälle kun olen esimerkiksi terapiassa. Se sama työminä, joka on tottunut olemaan reipas ja hoitamaan asiat. Sitä on ihan hirvittävän vaikea saada pois päältä, mutta ainakin olen sen nyt ymmärtänyt ja seuraavalla kerralla voin asian ääneen sanoa.

Eikä kyse pelkästään ole siitä asioiden avaamisesta, vaan sen myöntämisestä, etten ole kunnossa. Olen väsynyt ja kiukkuinen. Tarvitsen apua jaksamiseen ja tukea toipumiseen.

Tämä on ehkä yksi suurimmista oivalluksista. Jo sen ymmärtäminen on tuonu jonkinlaisen levon ja rauhan. Nyt voin sanoa sen ääneen ja ehkä voin saada oikeanlaista apua.

Ei minun tarvitse olla reipas ja kykenevä. Saan olla surullinen ja vihainen. Saan olla heikko ja saan haluta apua. Minun ei tarvitse pärjätä yksin. Minun ei tarvitse osata ihan kaikkea itse.

Olen myös ymmärtänyt tarkastella haaveitani syvemmin. Olen miettinyt niitä asioita, jotka ovat olleet sydämessäni jo lapsuudesta saakka ja ehkä olen pikkuhiljaa alkanut rakentamaan niiden pohjalta uusia unelmia.

Osa haaveista on myös vahvistunut ja osassa ne ajatukset ovat loksahtaneet jotenkin paikoilleen. Kuten monessa muussakin asiassa elämässäni, niin myös osassa unelmissa nämä loksahdukset saavat silmäni ja sydämeni avautumaan ja tiedän nyt mitä oikeasti haluan.

Tuntuu, että suurimman osan elämästäni olen vain kulkenut ja etsinyt paikkaani. Miettinyt mitä haluan ja missä minun olisi hyvä olla. Suurimman osan ajasta olen ollut rauhaton, enkä ole ymmärtänyt mistä se johtuu.

Kuinka helpottavalta tämä ymmärrys tuntuukaan! Ja se tunne, että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin mennä. Ja että asiat tapahtuu ajallaan.

Toipumisessani on vielä pitkä tie edessä. Enkä enää yritä sitä hoputtaa. Hoitoni ja kuntoutukset ovat nyt hyvällä mallilla. Olen pystynyt luopumaan suurimmasta osasta lääkkeitä. Ja olen saanut myös suuren avun hieronnasta, sekä klassisesta että hermoratahieronnasta.

Ja tuntuu, että myös kroppani on alkanut eheytymään. Suureksi osaksi edellisten ja ajan ansiosta. Ehkä vielä joskus saan oman kroppani takaisin, vaikka tiedänkin että kivuton en koskaan tule enää olemaan. Se on kuitenkin pieni vaiva siitä, että saan elää ja hengittää ja mitä tärkeintä, saan seurata Riiviön kasvua! ❤

Vielä tarvitaan armollisuutta ja malttia. Aika parantaa sen mitä on parannettavissa ja auttaa elämään sellaisten asioiden kanssa joihin en voi vaikuttaa.

Tällaisia oivalluksia minun viikkooni kuuluu. Ollaan kotoiltu ja flunssailtu vaihtelevasti koko lomaviikko, eli aikaa ajatella on ollut. Tosin hermot ovat olleet välistä melkoisen kireällä, kun ulos ei olla päästy ja energiaa on jäänyt purkamatta, mutta eteenpäin kaikki kuiten! 😉

Ihanaa viikkoa sinulle!

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Kyllä täälläkin kiristää!

Nyt on kyllä jo pakko purnata ja avautua minunkin! Joka paikasta saa kuulla kuinka on mitta täynnä ja pinna kireällä koronan ja rajoitusten vuoksi.

Itsellä on suhteellisen helposti mennyt, tähän asti. Tai no, helposti ja helposti… Olen ottanut asenteen, ettei tässä nyt oikein muutakaan voi. Ei ole muuta vaihtoehtoa kun katsoa päivä kerrallaa.

Tämän opin kantapään kautta kun sairastuin. Ei voi tapella vastaan, on vain elettävä päivä kerrallaan ja katsottava mitä huominen tuo tullessaan.

Kaikki, aivan kaikki suunnitelmani vapaasta illasta ovat kariutuneet tänä koronavuonna. Edellinen vapaa ilta on ollut noin puolitoista vuotta sitten.

Päiväkoti on nyt kuitenkin onneksi ollut syksystä asti auki, mutta sieltäkin on pienimmänkin oireen vuoksi tietenkin oltava poissa, eli totta kai poissaoloja tulee. Näin olen kuitenkin päässyt hoitamaan edes lääkäri- ja kuntoutuskäyntejä, sekä muita juoksevia asioita.

En ole mielelläni ottanut Riiviötä mukaani minnekään, mihin ei ole aivan pakko. Koska ei vain voi olla taudista ja tartunnoista, taikka jälkiseuraamuksista ihan varma.

Minulle on napsahtanut jo niitä harvinaisia ja huonoja juttuja kohdalle ihan riittävästi! Enää en jaksaisi sairastaa mitään ylimääräistä.

Raskasta on ollut, on todellakin! Vieraita, eikä apuja ei ole erityisemmin ollut. On vain arki. Minä ja Riiviö.

Viime keväänä, kun sulut iskivät päälle pahiten ja päiväkotikin jäi pois, niin silloin otin sen loman kannalta. Kävimme paljon lähimetsissä ja ulkoilimme muutenkin todella runsaasti. Mutta kiersimme jopa leikkipuistot, koska viruksesta ja sen tarttuvuudesta ei ollut juurikaan tietoa.

Olimme pääasiallisesti vain kahdestaan. Ja olemme edelleen. Nyt meidän pohjoisen talvilomakin peruuntuu, tai lomaviikko on, mutta kaikki paikat on kiinni. Joten eihän sitä sitten oikein voi kun jatkaa samalla lähimetsälinjalla…

Tämä on minun mielestäni aivan uskomatonta, että kuinka hitossa on taas ajateltu, vai onko ajateltu ollenkaan ja jos on, niin mitä?

Päätös tehdään etelän lomien ollessa noin puolessa. Sanotaan, että tilanne on vakava, kuten onkin. Mutta siltikin annetaan lomien ja reissaamisen vielä jatkua puolitoista viikkoa. Anteeksi mitä? Jos tilanne on näin vakava, niin eikö rajoitukset pitäisi ottaa käyttöön samantien? Tai ainakin mahdollisimman pian? Nyt jää vain tunne, että päättäjät siirtävät vastuun rajoitusten aloittamisesta alueille itselleen. Eli nyt olisi ammuttava sitten itseään jalkaan? Sanoisinko, että suht munatonta hommaa nyt päättäjiltä!

On nähty etteivät suositukset toimi. Ihmiset ovat puutuneet, osa ei edes välitä. Olisiko pitänyt siis ottaa järeämmät aseet käyttöön? Olisiko pitänyt ennakoida lomat? Ei kai tämä nyt kenellekään yllätyksenä tule?!

Jos rajoitukset olisivat tulleet jo ennen lomia, niin suuremmalla todennäköisyydellä olisimme edelleen samassa tilanteessa, eli suht lähellä perustasoa. Olisin voinut siis tehdä edes jotain tällä omalla seudulla, käyttää oman kylän palveluita. No, ennustaahan en voi, mutta luulisin kuitenkin, että aika pitkälle näin olisi ollut.

Kyllä, minua suututtaa ihan kunnolla! Myös minä olen väsynyt ja kyllätynyt tähän tilanteeseen. Ja kyllä, olisin todellakin ollut jo viikonloppuvapaan tarpeessa.

Olin niin iloinen ja onnellinen tuosta tulevasta pienestä irtiotosta arkeen. Oli jotain kivaa mitä odottaa. Jotain mitä suunnitella. Jotain muuta kuin lapsiarkea ja koronaa. Jotain muuta kuin yksinään vastuun kantaminen ihan kaikesta. Kyllä, todellakin olisin sen jo tarvinnut.

Nyt kun suunnitelmat ovat jälleen kerran romuttuneet eikä uusiakaan oikeastaan uskalla alkaa tekemään, ennen kuin näkee tilanteen kehittymisen. Niin ei ehkä voi muuta kuin unelmoida…

Onneksi näin voi sentään tehdä, eikä kukaan voi näitä ajatuksia minulta viedä! Voi unelmoida mitä kaikkea voikaan tehdä kun tämä tilanne viimeinkin sen sallii. Voi unelmoida jo kesästä, se ainakin saapuu kohta jätskikojuineen ja ötököineen! ^^ ❤

Kevään merkkejä voi nähdä jo – vesi tippuu räystäältä ja linnut ovat ottaneet uuden tyylin sirkutukseensa.

Vaikka olen todella väsynyt, suuttunut ja kyllästynyt, niin toivo paremmasta kytee vielä. Paremmat ajat odottavat jo nurkalla – kesän tavoin. Vielä sitä ei voi nähdä, mutta yhtä lailla, siellä se jossain horisontissa siintää. ❤ Näinhän sen täytyy olla!

Tätä ennen kuitenkin – Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤