Silloin tällöin on pieniä hetkiä, kun uskoo tehneensä jotain oikein.
Kuten ehkä jo tiedätkin, meidän tiemme ei Riiviön kanssa ole ollut se siloisin. Olen monesti, varsinkin väsyneenä ja kipeänä miettinyt, että en tee riittävästi. Etten ole äitinä sellainen kun pitäisi, että olen liian väsynyt ja liian kipeä – liian lyhyt hermoinen ja räjähdysherkkä.
Tiedän kyllä, ettei näin ole järkevää, eikä edes tarpeen ajatella.
Oman tietoni vahvistaa Riiviön rakkaus ja uskomattomat lausahdukset, joita saan päivittäin kuulla. Viimeksi eilen iltapesulla ollessamme Riiviö huikkasi minulle, että voi äiti kun voitais aina olla näin, minä tämän ikäinen ja sinä tuon ikäinen, että aina ois näin mukavaa.
Niin, se kun ajan saisikin edes hetkeksi silloin tällöin pysähtymään.
Vaikka usein aika tuntuukin matelevan, nii vuosi vuodelta kuukaudet ja vuodet viuhahtavat aina vain nopeampaan ohitse.
Olen jo aikaisemminkin kirjoittanut omista ”kadonneista” kymmenestä vuodesta. Tuntuu jotenkin järkyttävältä sisäistää viimein se, että kun aloin odottamaan Riiviötä olin juuri täyttänyt 33 ja nyt kun alan jälleen saamaan elämän sellaiseen normaalin ihmisen rytmiin, täytänkin jo 40. Mitä ihmettä! Erilaisia tunteita risteilee sisällä. Päällimmäisinä järkytys, ärsytys, turhautuneisuuskin. Ja pakokauhu, kuinka kymmenen vuotta voi livahtaa noin vain sormien välistä?!
Toki olen tuona aikana kokenut niin paljon asioita ja oppinut elämästä entistäkin enemmän, että osa ei luultavasti eläissäänkään käy lävitse noita asiota ja oppeja. Eli toisaalta saan kai olla kiitollinen sille kuinka avoinna silmäni, mieleni ja sydämeni ovat tällä hetkellä elämälle ja tulevalle.
Olen aikaisemmin myös kirjoittanut muutoksista ja siitä kuinka itse aloin ”uusiutua” ihmisenä vaikean parisuhteen päätyttyä. Tuo muutosprosessi on ollut pitkä, se jatkuu edelleen. Ja olen tuntenut aikaisemmat suuremmat etapit ja muutokset elämässäni jo ennalta. Ennen kuin Riiviö sai alkunsa, tunsin että jotain todella merkittävää ja ihanaa on saapumassa elämääni. Tunsin myös ennen diagnoosiani, että nyt jälleen jotain suurempaa on tapahtumassa, eikä se olisi tällä erää mitään mukavaa.
Nyt minulla on jälleen vahva tunne jostain positiivisesta. Minulla on myös erittäin vahva tunne että alan niin sanotusti olemaan tuon prosessin osalta valmis, vaikka en uskokaan että ihminen voi elinaikanaan koskaan olla täysin valmis. Aina on jotain uutta opittavaa ja kehitettävää. Nyt vain on tämän merkittävän luvun oppiläksyt ehkä viimein selätetty ja olisi ehkä aika nauttia sadosta.
Tuo tunne on niin vahva, että pystyn olemaan luottavaisin mielin. Olen käynyt näitä muutoksia lävitse jo ja tiedän niiden vaiheet. Niin hullulta kun se ehkä kuulostaakin, niin jokaiseen niihin kuuluu myös alamäkensä. Se hetki kun tuntuu, että mikään ei etene, eikä mitään tapahdu. Kun kaikki menee päin persettä ja tekisi mieli hakata vain päätä seinään ja lyödä kinttaat tiskiin. Silloin ollaan jo lähellä. Silloin tarvitaan sitä malttia ja uskoa. Silloin ei auta kun luottaa ja yrittää ohjata ajatukset tekemisen kautta toisaalle.
Odottavan aika on pitkä, niin sanotaan ja tottahan se on. Mutta ei hätää, kunhan vain muistaa elää siinä odotellessa.
Itselle tämä aika ja odottaminen nostaa levottomuutta, ärsyyntymistä ja ahdistustakin esille. Tuntuu, että tarvitsisi tehdä jotain konkreettista. Muutto on pyörinyt mielessä ja varmasti oltaisiin jo muuttoauto soitettu, ellei me molemmat pidettäisi niin kovin paljon meidän kodistamme. Vaikka tosin tässäkin asuinmukavuus on jonkin verran heikentynyt, mutta eiköhän me nyt toistaiseksi ainakin sopeuduta tähänkin. Suurin osa naapureista on aivan ihania ja paljon parjattu asuinalueemme on niin monipuolinen ja kaunis – kulkuyhteydet ovat hyvät ja maisemat mitä loistavimmat. Pääsemme joka viikko saunaan ja uimaan omassa kodissa, aika luksusta vai mitä? Enkä ole eläissäni asunut näin rauhallisessa paikassa. Vaikka tietenkin varsinkin kaupungeissa on jokaisessa kaupunginosassa omat ongelmansa, missäpä ei olisi?
No, näistä ongelmista saisi useammankin kirjoituksen kirjoitettua… Ne kuitenkin ehkä johonkin myöhäisempään ajankohtaan.
Muutoksen tuulia siis tulevaisuuteen. Nyt kun saisi selätettyä tämän turhautuneisuuden tunteen ja ohjattua vähäiset energiat johonkin oikeasti järkevään tekemiseen. Ja mikä tärkeintä, pääsisi tuosta koko kevään vaivanneesta kiukusta eroon. Alkaa olemaan itsellekin (saatikka Riiviölle) jo suhteellisen raastavaa, kun jo pienestäkin asiasta posahtaa.
Armoa ja aikaa. Ja tämä on vain vaihe. Niitä tässä on saanut hokea itselleen. 😀 Ennen kaikkea armoa, sitä tarvitaan. Muistutan itselleni mitä kaikkea olen käynyt lävitse. Kuinka tiukilla olen ollut. Ja olen edelleen. Melkein kaksi vuotta ilman kunnollista lapsivapaata sinkkuäitille on suht pitkä aika. :’D Kaippa tällä kaikella on tarkoituksensa suuremmassa kuvassa. Sillä olisihan minulla ollut mahdollisuuksia mennä, mutta joka ikinen suunnitelma on tänä aikana kariutunut tavalla tai toisella.
No, päivä kerrallaan katse kohti tulevaa! Näillä mennään! ❤
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 