Mielessä

Mielenterveys ja yksinäisyys, siinäpä asioita jotka saisivat todella puhuttaa enemmänkin. Miksi meillä on niin paljon ongelmia näiden asioiden kanssa? Varmasti suurin osa on joskus tuntenut itsensä ainakin yksinäiseksi, jos ei ihan masentuneeksi. Luulen, että se on meillä ”jurona kansana” jo geeneissä, siis tieto siitä mitä masennus voi olla, ainakin mielen alakulous on varmasti tuttua.

Mutta miksi sitten niin moni jää yksin? Miksi masentunutta pidetään hulluna? Terapia on kirosana ja suuri häpeä?

Eihän kehonkaan sairastumista pidetä sen kummallisempana, ei sairastunut itse valitse sairauttaan. Sama asiahan se on mielen kanssa. Tuskinpa kukaan päättää masentua tai sairastua muutoin mieleltään. Ei se sano sitä, että ihminen olisi heikko.

Avun hakeminen ei varmasti ole helppoa sairauden keskellä, saatikka sitten kun monelle mielenterveys on edelleenkin tabu. Ja kaikkein pahimpina se, että kun sinulla on viimein voimia ja rohkeutta hakea apua, niin sitten sitä et saakaan, tai joudut tuhottoman pitkään jonoon.

Itse olen ollut nyt onnellisessa asemassa, kun viimein sain asiansa osaavan terapeutin ja pääsin palvelun piiriin. Vakava sairaus on ilmeisesti sellainen kortti joka nopeuttaa kummasti asioita. Vaikka eihän aivokasvain ollut vakavaa sen edellisen terapeutin mielestä. Mietin kyllä edelleen, että pitäisikö minun tehdä tuosta jokin virallinen valitus. Sen neuvon olen saanut viralliselta taholta, mutta tuokin homma vaatii oman veronsa, enkä tiedä jaksanko lähteä hommaan, ainakaan vielä. Aikaahan tähän onneksi kyllä on.

En haluaisi kenenkään toisen joutuvan kokemaan samaa. Ja kuinka turhaa se onkaan, että kun viimein pääset terapiaan, niin sitten saat ammattitaidottoman terapeutin, joka vähättelee sinua ja ongelmiasi.

Kestihän tämä operaatio itsellänikin suhteellisen pitkään. Sain ajan ensimmäisistä leikkauksista toipuessani, mutta samaan aikaan kotihoito lopetettiin. Olin toivonut apua kotiin lääkäri- ja kuntoutuskäyntieni ajaksi. Pyyntöni kuitenkin evättiin, kun minulla oli mahdollisuus viedä Riiviö päiväkotiin. Kärsin järkyttävistä kivuista kaksi vuotta. Ja leikkauksien jälkeen olin todella kipeä ja voimaton pitkään. Riiviö ei ollut kuin sen puolitoista vuotias ja kokemus oli ollut meille molemmille rankka, sekä henkisesti, että fyysisesti. Ei minulla todellakaan ollut voimia aloittaa sitä päiväkotirumbaa sen kaiken kivun ja kärsimyksen keskellä. Tästähän olenkin maininnut ja aikaisemmin, mutta liittyy nyt oleellisesti tähän kirjoitukseen, niin pistetään nyt kertauksena vielä. ❤

Paljon olen myös miettinyt, että miksi sairastunut niin usein jää yksin? Onko se pelkoa, sitä ettei osata kohdata toista ihmistä vaikeuksien ja surun äärellä? Vaikka monesti varmaan pelkkä läsnäolo olisi riittävää ja toisi lohdun. Itse olen huomannut ihmisten kaikkoavan ympäriltä, ensin raskauden aikana kävi ensimmäinen aalto ja ne ”biletysystävät” tipahtivat kyydistä ja toinen aalto oli kun sairastuin. Moni kaveri menneisyydestä kuitenkin laittoi viestiä – joka todella lämmitti mieltä. ❤ Mutta kuitenkin huomasin olevani todella yksin. Nämä ovatkin olleet varmasti elämäni yksinäisempiä vuosia. Ja samalla vuosia, jolloin olisin tarvinnut tukea kaikista eniten.

Mutta enemmän puhetta siis! Kertokaa rohkeasti terapiasta ja mielen ongelmista. Puhumalla selätetään möröt ja haihdutetaan turhat kuvajaiset kummittelemasta. Näin ainakin haluan uskoa! Uskoa ja lujuutta viikkoosi! Ja toki herkkyyttä ja hellyyttä myös ❤

Syvälle salattuja

Yöllä kun en millään meinannut saada unen päästä kiinni, niin mietiskelin huomaamattanikin melkoisen syvällisiä. Ajatukset harhautuivat päivän toimista ensi viikon terapiaan, jota odotan todella innoissani!

Nyt päästään vihdoin purkamaan kerää. Edellinen kertahan oli vain raapaisu ja pintapuolinen nopea heitto ja tiivistys kaikesta mitä on tapahtunut ja mitä olen hakemassa.

Nyt yritän vain tolkuttaa itselleni, että täytyisi kai olla ehdottoman rehellinen. Pitäisi pystyä laskemaan esirippu kokonaan ja kaatamaan ne lavasteet, mitä joissakin asioissa pitää itselleenkin pystyssä. Varmaan jokaisella ihmisellä on sellaisia asioita, joita haluaa ainakin kaunistella toisille (jos ei kokonaan salata) ja tahtomattaankin myös itselleen. Ja toki on myös niitä asioita, jotka ovat yksinkertaisesti niin kipeitä, että ne olisi mieluummin salannut ja haudannut mielen viimeisinpään sopukkaan ja jättäisikin sinne… Mutta se tuskin tekee terapiasta tehokasta, eikä avaa tunnelukkoja joita olen availemassa.

Saapa nähdä, jännittää kuinka tämä onnistuu. Jotenkin ajatus siitä, että annan kaiken sen tulvan tulla ihan semmoisena kun se sisälläni on, tuntuu todella ahdistavalta. Toisaalta muistutan itselleni, että terapeuttini on ammattilainen ja aivan varmasti kuullut kummempiakin. Ja tiedän, että tuo tulva vie pahaaoloa pois mennessään ja tekee minusta taas hieman ehyemmän ihmisen ja äidin. Joistain asioista on vain kertonut itselleenkin niin kauan toista totuutta, että pelkää niiden todellisten muistojen vääristyneen. En tiedä kuinka tämä vaikuttaa lopputulokseen, vai vaikuttaako ollenkaan? Muistot kai muuttavat aika yleisestikin muotoaan ihmisen mielessä.

Olin ajatellut tehdä itselleni muistilistaksi (pää kun on nyt mikä se on) oman aikajanan, jota saan ajan kanssa miettiä kotona ja johon merkkaan varsinkin ne asiat, joita haluaisin käsitellä ja purkaa enemmänkin. Säästäähän tämä itse sessiosta aikaa ja antaa minun valmistautua syvemmin tulevaan. Terapeutin kanssa siis mietimme, että lähdemme ajallisesti purkamaan elämääni. Vielä en ole saanut mitään aikaiseksi. Jotenkin tuntuu, että kaikki virta on nyt loppu. Asiat jäävät kesken, ja se saa ärsytyksen nostamaan päätään. En erityisesti pidä keskeneräisistä asioista, vaikka viime vuodet ovatkin opettaneet tehokkaasti malttia asioihin ja tekoihin. Toki kolmatta päivää likoamassa olevat tiskit ovat hieman eri asia, kun tulevan hoputtaminen. 😀

Nyt pyrin kuitenkin elämään hetkessä ja hetkeä, vaikkei se aina herkkua olisikaan. ❤

Nyt kun näihin aatoksiin taas päästiin, niin en voi kyllä olla sanomatta kuinka onnellinen siltikin olen. Tuo rauha ja rakkaus sisälläni on jotain uskomattoman upeaa, enkä tiedä paremmasta voimavarasta. Asiat ovat totaalisesti loksahdelleet paikoilleen. Ja niin tulee tapahtuvaksi myös tulevaisuudessa. Silloin kun on oikea aika.

Lämpimiä ajatuksia ja rakkautta viikkoosi! ❤

Maanantaita ja menneisyyttäkin

Aamulla tai jotenkin tuntui, että aamuyöstä heräsin naapurista kantautuviin lasten ääniin. Jostain kauenpaa kantautui lumiauran kolinaa, oli vielä ihan pimeää ja vierestä kuului tasaisen rauhallinen tuhina, joka houkutteli vetämään peiton takaisin korviin ja silmät kiinni.

Kohta kello herättää, pitäisi jaksaa nousta, mutta uninen sänky ei päästä otteestaan. Makoilen hetken ja tunnustelen oloa, kurkku tuntuu hieman karhealta edelleen, eilen oli lämpöä. Tänään ei olisi ohjelmassa mitään pakollista, siispä laitan viestin päiväkotiin, että meillä parannellaan vielä tänään. Ihana raukeus ja tyyneys valtaa mielen ja onnellisena käännyn pienen, viereen siirtyneen tuhisijan kylkeen ja suljen vielä silmäni ja liun hetkeksi takaisin unien valtakuntaan.

Maanantai, mutta tehdään tästä ihanan hidas, niin kuin eilisestäkin. ❤

Tänään ei ole kiire mihinkään, tehdään jotain mukavaa yhdessä, askarrellaan ja muovaillaan, luetaan kirjaa ja köllötellään. Ihan kaikessa rauhassa vaan, asiat tehdään kun siltä tuntuu, eikä mitään stressiä mistään. Ei ole pakko tiskata, ei pestä pyykkiä eikä imuroida. Ei ole pakko kerätä leluja eikä syödä ajallaan. Tänään höllöillään, vaikka eilenkin oli hidas päivä, ei se estä etteikö viikkoa aloittaisi näin, kun ei kerran tarvitse mitään väkisellä tehdä, niin miksipä sitä sitten tekisi ^^

Ihania päiviä nämä tämmöiset, mutta kyllä sitä siltikin kaipaa välillä sitä niin kutsuttua aikuisten arkea. On ollut ihanaa kulkea kuntoutuksissa ja tutustua uusiin ihmisiin. Nämä ovat olleet sopivan haastavia arjen uudelleen harjoitteluun. Riiviö on kolmena päivänä viikossa hoidossa, tai no minun tarpeitteni mukaan tietenkin räätälöiden, mutta näin keskimäärin olen saanut asiat sovittua kolmelle tai maksimissaan neljälle päivälle viikossa.

Ensi kuussa alkaa vielä uusi kuntoutuksen arvionti, joka vaatii useampana päivänä kylillä kulkemista, mutta näistäkin päivistä pystyi kuulemma sopimaan jaksottain käynnit, että päiväkotirytmi pysyisi suurinpiirtein samana.

Tunnen kyllä olevani todella onnekas tällä hetkellä. En kaipaa elämääni juuri mitään muuta (toki meillä on taloudellisesti todella tiukkaa, mutta selvitään kuitenkin). Takana on niin raskaita vuosia, että varmasti kestää hetken jos toisenkin, että näitä asioita kokanaisuudessaan edes hahmottaa. Kuolema on väijynyt selän takana ja kivut lamauttaneet ja vieneet minulta pojan taaperovuodet. Siltikin, näistä on nyt selvitty ja meillä on toivottavasti edessä monia ihania ja terveitä, elämyksellisiä vuosia, arkineen ja yllätyksineen. ❤

Välillä sitä miettii itsekseen, että kuinka jaksan olla kuitenkin näin positiivinen ja rauhallinen. Minulla on aivan valtava sisäinen rauha ja seesteisyys, joka tuntuu vain kasvavan kasvamistaan. Tämä muutos alkoi selkeästi 2011/2012 kun aloin selviämään pitkäaikaisen parisuhteen kariutumisesta. Muutos tapahtui kun suru huuhtoutui ylitse, samalla se tuntui pesevän pois vuosien pessimistisyyden ja negatiivisuuden. Tilalle vaihtui rauha ja ilo, odottava tunne jostain tulevasta ihanasta. Joka syksy tunne on vahvistunut, ja olen tuntenut asioiden edistyvän.

Onhan tässä tapahtunut ja ennen kaikkea hyviä asiota, joihin lasken ehdottomasti myös kasvaimen löytymisen. Oli ääretön onni saada sellainen lääkäri joka viimein halusi kuvata koko rangan. Ja ääretön onni oli, ettei se mollukka kerennyt olla enempää kasvanut kiinni. Tämäkin jo aiheutti riittävästi ongelmia. No, nämä nyt on onneksi ja toivottavasti mennyttä elämää. Jos kasvain nyt kuitenkin kasvaisi vielä uudelleen, niin nyt ainakin tiedetään mikä siellä on vastassa ja kuinka se saadaan helpoiten eliminoitua.

Mikäs tässä siis ollessa, ihania asioita elämään odottaessa. Arkea eläen ja siitä nauttien, koska silloinhan se elämä tapahtuu, siinä arjessa ja välillä juhlassakin. ❤

Ihanaa viikkoa sinulle!

Isänpäivää

Isänpäivä nostaa taas esille keskustelut ja kirjoitukset isyydestä – siitä kuinka olla hyvä isä, vai ollako isää ollenkaan. Surullisia tarinoita tuntuu nousevan vuosi vuodelta enemmän esille, vai huomaanko niitä vain itse enemmän nykyään.

Meillä ei isä ole ollut esillä (vielä) sen kummemmin. Vaarille on askarreltu ja lahjat hommattu ❤ Enkä koe itse tätä aikaa vaikeana, enkä surullisena.

Olen onnellinen siitä, etten ole koskaan oikeastaan ”tarvinnut” ketään vierellä kulkemaan. Tätä en todellakaan mitenkään pahalla halua sanoa, ihmiset on erilaisia ja on ok haluta eri asioita. Itse olen vain aina ollut hieman erakko ja nyt jo niin tottunutkin olemaan vain itsekseen, kuten jo aikaisemminkin olen sanonut.

Kyllähän se aika meillekin vielä tulee, kun nämä keskustelut käydään. Sen aika ei ole ollut vielä, vaikka isä sanana onkin puheissa vilahtanut. Nopeaan se vaihtuu kuitenkin äitiin. On onni, että nykyään on niin erilaisia perheitä, että lapset eivät oikeastaan pahemmin kiinnitä siihen huomiota kuka minkäkin laisessa perheessä asuu. Siis tätä kautta meille ei ainakaan ole puhetta tullut, muuta kuin erilaisista perheistä.

Toki omaa sydäntä välillä viiltää ajatus, että nyt en pysty tarjoamaan lapselle kunnollista kotia, perhettä… Mutta onneksi pian muistan, että asiat voisivat olla paljonkin huonommin. Ainakaan meillä ei tarvitse kuunnella riitelyä, ei ole päihteitä. Meillä on vahva side keskenämme, jonka toivon kestävän ja vahvistuvan ajan saatossa. Pystyn tarjoamaan turvaa, varsinkin nyt kun sairastaminen näyttisi olevan historiaa. Ja onnellisia hetkiä. Haluan keskittyä meidän pieneen perheeseemme ihan täysillä nyt kun Riiviö on pieni. Olen onnellinen kun voin olla kotona, vaikkakin näin kuntoutusten kautta. Mutta haluan myös tulevaisuudessa järjestää asiat niin, että voin olla mahdollisimman paljon läsnä.

Isäasiaa jos vielä miettii, niin luultavasti siihen kysymykseen ei enää kauaa mene. Olen valmis, tai niin valmis kun sellaiseen vain voi olla. Sen päätöksen olen tehnyt, että lapselle en valehtele, vaan kerron totuuden sen mukaan, mitä lapselle nyt voi kertoa. Myös tämä ”isä” tietää tämän, siis etten aio valehdella ja että totuus tulee jossain kohtaa julki.

No, nämä on näitä. Hirveästi en ole päätäni asiolla vaivannut. Olen onnellinen että sain pojan. Suurempaa lahjaa en olisi voinut saada. ❤

Katkeraksi tai ilkeäksi en ole ikinä kokenut tarvetta tulla. En halua mustamaalata, enkä sanoa pahasti, vaikka kyllähän se varsinkin ensimmäisen vuoden aikana muutaman kerran pitkinä yön tunteina mieleen tuli, että jonkun voisi suohon polkea 😀 Nykyään tunnen vain kiitollisuutta tuosta pötkylästä.

Olinhan kerennyt myös miettimään keinohedelmöitystä ja kauhulla hintoja ajatellut ja sitä kuinka hankalaa yksinäisen naisen olisi sellaiseen edes päästä. Lisäksi myös sairaushistoriani gynekologisesti, eli lapsen saamisen vaikeus. Joka tapauksessa raskaaksi tuleminen olisi ollut vaikeaa, tai jopa mahdotonta.

Universumilla on vain kummallinen huumorintaju, mutta uskon vakaasti, että asiat tapahtuu kuin on tarkoitettu. Me pärjätään kaksinkin, ja uskon voivani tarjota hyvän ja turvallisen lapsuuden Riiviölle. Onhan minulla kuitenkin perheeni ja ystäväni tukena ja mukana elämässä ❤

Hyvää Isänpäiväniltaa kaikille jotka tämän arvonimen ansaitsevat! ❤

Hyvää päivää

Aamuyöllä se taas iski. Jo perinteisesti ensimmäisten lumisateiden saavuttua saapuu myös Angstinen Auramies. Onneksi asvaltoivat viime kesäna uusiksi tuon naapuritalon pihan, nii ei ihan hiekalle jo mee. 😀 Tämä ilmiöhän on tosiaan meillä jo tavaksi tullut ja todella toivon, että myös se pysyy perinteenä, että jatkossa auraaminen tapahtuu vain lumelle.

Neljän jälkeen rymyytykseen heränneenä Riiviö kömpi viereen nukkumaan ja pian tästä naapurit heräilivät suht äänekkäästi, joten melko vähillepä jäi loppuyön unet. zzz

Ulos lähtiessä huomio kiinnittyi melko nopeasti myös pirullisen liukkaaseen keliin. Tönköillä jaloilla peilijäällä töpötteleminen oli suhteellisen haastavaa. Mutta kylläpä kannatti hyvinvointikeskukselle asti liukastella, sillä mullahan oli siellä viimeinkin tapaaminen sen uuden terapeutin kanssa.

Aikaisemmin olin ollut puhelimitse yhteydessä tähän ihmiseen ja jo silloin sain sen käsityksen ja tuntemuksen, että tällä kertaa olen ihan oikean ammattilaisen kanssa tekemisissä. Ja todellakin jo tämän puhelun ja ensimmäisen tapaamisen jälkeen voin kertoa, ettei oikein edes samassa lauseessa pysty mainitsemaan edellistä ammattilaisen irvikuvaa ja tätä nykyistä pätevää, rautaisen oloista ammattilaista.

Tänä päivänä tulee kuluneeksi tasan vuosi myös edellisestä leikkauksesta. Ja näyttäisipä jopa menevän koko vuosi 2019 ilman operaatioita. Olisikin ensimmäinen vuosi sitten 2013 (2014 selkä, 2015 synnytys, 2016 aivot/kasvain, 2017 aivot/pää, 2018 aivot/pää).

Huh, onhan tuossa ollut operaatiota ja kroppa ja mieli kovilla. Oon nyt niin onnelinen kun pääsin tälle uudelle terapeutille, jolla on ammattitaitoa ja halua auttaa minua. Olin ajatellut ja aikaisemminkin, että tahtosin käydä elämässä jumiutuneet tunnelukot lävitse ja eheyttää mieleni niiltäkin osin, mitä ehkä menneisyydessä on jäänyt tuonne sopukoihin piiloon ja hoitamatta. Mielellä on kuitenkin niin suuri vaikutus kokonaisvaltaiseen paranemiseen, ja siihen todellakin nyt pyrin.

Oon tässä myös pyöritellyt ajatusta sen Kipiä Äiti-ryhmän perustamisesta, siis muutoinkin kun vain ryhmä Faceen. 😀 Ja sinnehän sitten tosiaan saa liittyä, vaikkei siellä nyt varsinaisesti ihan vielä mitään tapahdukaan. Ja ajatuksena siis oli vertaistukiryhmä vakavasti sairaille, kroonisen kivun kanssa eläville tai muutoin hankalan sairauden kanssa kamppaileville äideille. Että sinne vaan liittymään ❤ Kyllä siellä jossain välissä jotain alkaa tapahtumaan.

Niin ja tosiaan, jos sulla on jotain vinkkejä ryhmään, nii viestiä vaan tulemaan. Ideoidaan yhdessä! Facessa on myös Maamujohanna-sivu, jolle lähinnä postailen näitä kirjoituksia ja Maamujohanna nimellä löytää Instagramista, jossa meidän elämää voi seurata kuvitettuna.

Määpä tässä taian alkaa jotaki järkevääki jo tekemään 😀 Oikein hyvää Samhainia, Kekriä, Halloweeniä tai mitä teillä nyt juhlitaankaan ja jos ei juhlita, niin ihanaa päivää Sinulle! ❤

Voima olkoon kanssasi! 😉

Ja tänään todellakin on hyvä päivä!

Aika ja Armo

Ole itsellesi armollinen ja anna aikaa. Ei kroppa toivu hetkessä, eikä edes kahdessa. Mielestä puhumattakaan.

Voi kun se olisikin niin helppoa ihan oikeassa elämässä. Kyllähän sen sanoo ja ymmärtää, mutta siltikin se pieni malttamattomuus nostaa päätään jostain tuolta unholasta ja kuiskii ”nyt, joutuin nopeaan”.

Kroppa jumittaa ja mielikin. Kropan jumittaminen vain turhauttaa välillä tosissaan. Ennen raskautta 10 kilsan lenkki ei tuntunut missää, sen jälkeen vielä portaat juosten ylös (kerroksia riittää) ja jumppaa päälle. Ravintolassakin tanssilattia oli se paikka missä parhaiten viihdyin.

Nyt paino ja lihakset jumii. Onneksi tuo rentoutus- ja allaskuntoutus alkoi ja siitä saa apua koko syksyn. Nyt ensimmäisten kertojen jälkeen, olen kyllä todella positiivisin mielen ja odotukset on aika korkealla. Lisäksi tietty päivittäiset liikkumiset, metsälenkit ja hyötyliikunta. Siltikin, ihan ymmärrettävästi turhauttavaa, kun mitään editystä ei ole näkyvissä. Paino on ja pysyy, eikä kuntokaan mitenkään erityisen kohisten nouse. No, malttia malttia, sitähän sitä on opittu, että eiköhän se tämäkin nyt vielä mene samaan settiin 😀

Väsyneimpinä päivinä olisi niin ihana käpertyä sohvan nurkkaan suklaalevyn kanssa tuijottamaan jotain aivotonta huuhaata ja höllätä. Ja toki näin teenkin, edelleenkin silloin tällöin, koska mielestäni elämästä ei saa karsia niitä asioita joista nauttii. Tosiaan sokeri on yksi sellainen, jota hieman kuitenkin tarkkailen nykyään, vaikka se onkin kofeiinin lisäksi ainoa jäljellä oleva paheeni. Sokerin voimalla olen varmaan jaksanut, se on ollut polttoaine ja lohduttaja, siksi siitä onkin niin pirun hankala luopua ^^

Ja juuri nyt näyttää vielä siltä, että kaikista ponnisteluista huolimatta paino nousee. Mitähän kukkua? No, ihan hirvittävästi ei motivoi itsensä piinaamiseen ja herkkujen kieltämiseen. Parasta olisi varmaan palata maltilliseen vanhaan kaavaan, siihen mikä on aina toiminut. Kyllä kai se sitten alkaa taas toimimaan, kun kroppa on vain valmis. Jollakin tuota sokerinhimoa pitäis kyllä saada kuitenkin maltillisemmaksi. Ennen se oli helppoa, ku meni vaan tupakalle ku alko tekemään mieli makiaa, mutta ei ihan tuota hommaa vihtis alottaa toisen pahan alta.

No, onpahan Riiviöllä pehmonen alusta köllötellä 😀 Ihana yks ilta tuumaski, että ”äiti sää oot niin ihanan pehmeä, että tekis mieli syyä sut!” Aawww, en ehkä kestä! 😀 ❤

Vähiten kai sitä nyt jostai tämmöisestä pitäis stressata, vai minkäs teet, heikot hetket tulee ja menee, onneksi! 😀 Heitäpä mulle vaikka viestillä jos sulla on ollu vastaavaa ja mikä on sun aineenvaihduntaa ja kroppaa herätelly? Mielellään kuulisin myös sun ajatuksia ❤

Pitäiskö sitä treffailla

Puhuttaisko hetki kevyemmistä aiheista ja vaikka nettideittailusta? 😀

Mää tylsyyttäni ja himppusen ehkä mielenkiinnostaki nykystä tarjontaa kohtaan tein profiilin eräälle sivustolle..

Onhan se ihan uskomatonta millasta sakkia näissa pyörii. Osa ihan vakavissaan ja varmasti ok porukkaa, mutta se seksin ruinaajien määrä on aivan älytön. Ja samalla kuinka paljon siellä on parisuhteessa olevaa porukkaa.

Yök, meinaa välillä usko loppua ihmisiin ja sellaseen niin sanottuun ”oikeaan” parisuhteeseen. Tosi surullista kyllä.

Sitten vielä kun kuulee naurekeltavan, että epätoivoiset yksinhuoltajat nettideittaa ja ruinaa seksiä, mutta ainakin oman huomion mukaan se ikävä kyllä tuntuu olevan, että enemmän siellä on parisuhteessa eläviä, varattuja tyyppejä jotka siellä vonkaamassa on.

Itse suoraan esittelyyn jo edellisistä kerroista (olenhan tätä testannut jo pariinkin otteeseen edellisessä elämässä) oppineena laitoin, etten etsi seksiseuraa, mutta siltikin päivittäin joku urpå on itseänsä tarjoamassa.

Ei mulla oo mitään pakkoa löytää ketään, eikä mitään. Tuun ihan hienosti toimeen näinki, vaikka välillä tieten se toinen tuossa kantamassa taakasta puolet, olisi kyllä ihan paikallaan. Oon vaan ollu jo niin kauan ittekseen, että liekkö tuota osaiskaan enää oikeassa parisuhteessa olla. Ajatuksissa ollutkin, että sitten vanhana vasta 😀 Mutta eihän sitä koskaan tiiä mitä elämä eteen tuo ❤

Yks mikä mulla ainaki tökkää ja pahasti tuolla nuissa profiileissa on toi 69-pääte nimimerkille (jos nyt ei oo syntyny sitte kyseessä olevana vuotena) ja toinen tuollaset ”petikuvat” tai yleensäki ilman paitaa otetut kuvat. Mikä näillä nyt sitten aikuisella ihmisellä pitäisi olla se sanoma? Tykkään ko. asennosta? Olen seksikäs, ehkä hieman kiimainen..? Jotenki tulee vaan jäätävä myötähäpiä.

Ja sitte yks deittailijatyyppi on se joka pistää sen miljoona viestiä, vaikkei vastaiskaan itse mitään.

Ok, myönnän sen että en todellakaan vastaa kaikille. Ainoastaan vain jos todella nään edes hitusen potentiaalia tapauksessa. Voi olla epäystävällistä, mutta ei minulla ole ainakaan niin paljoa ylimääräistä aikaa, että jokaiselle alkaisin viestiä laittamaan. Ei kai se liene edes tarkoitus näissä? Itse en nyt ainakaan mitää melonia mihinkään aukkoon jaksaisi kiskoa siitä, että joku ei vastaa minulle. Kyseessä on kuitenkin vain deittisivusto.

Nii ja tämähän todellaki vaan minun mielipiteeni ja pohdintani aiheesta, enpähän minä voi tietää vetoaako nuo tuommoset jutut sitten toisiin? 😀 Mitäpä sinä siihen sanot? Mitä pitäisi ottaa huomioon tätä nettideittailua harrastaessa?

Luultavasti tosin loppuu itselläkin tämä homma kohta. Katotaas nyt, mutta vahvistunut tunne, että näin on hyvä ❤

Elämäni toinen ihme

Jos multa kysyttäis ihmeistä, niin hetkeäkään mun ei tarvis miettiä, että voisin sanoa ton Rakkaan Riiviön olevan mun elämäni ihme ja suurin lahja mitä voi saada. ❤

Nyt mää taisin saada elämäni toisen ihmeen!

Eli se kasvain on nyt sitte haihtunu hukkaan (tai eihän se kai haihtunu oo, vaan se mitä toissakuvissa näkyi, oli leikkauksen jälkeistä – edelleen). Virallisesti näitten viimesimpien tietojen mukaan minulla EI ole enää aivokasvainta! Huh, siis mitä!?

Kyllä tätä menee hetki sulatellessa, enkä ihan heti bileitä järkkää 😀 Maaliskuussa on sitten seuraava kontrolli ja siinä kai asiat sitten varmentuu, suuntaan tai toiseen.

Meiän elämä jatkuu kuitenkin himppusen kevyemmin – päivä kerrallaan – nauttien joka ikisestä hetkestä! Sitä mää suosittelen teille kaikille. Älä kanna turhia murheita. Inhottavia ja ikäviä asioita tapahtuu, mutta ne on osa elämää. Sitte ku pikkasen vastustaa, osaa taas nauttia entisestään niistä hyvistä asioista. Ja niitähän meillä elämässä onneksi pääsääntösesti on ❤ Eikö? Ainakin kun opetellaan nauttimaan myös tästä arjesta ^^

Huh, nyt mää alan sulattelemaan tätä uutista, lähen ulkoilemaan Riiviön kanssa ja toivotan teille kaikille oikein ihanaa syyspäivää! ❤

Että mitähän…

Nyt ollaan tosiaankin jännän äärellä! Mullahan oli se kontrolli tässä ihan vasta.

Siellä mulla oli tällä kertaa lääkärinä aivan ihana erikoistuva neurokirurgi. Oon osastolla ”asioinut” tämän lääkärin kanssa jo aikasemminkin ja täytyy sanoa, että on erittäin mukava ja todella pätevän oloinen lääkäri!

Tapaamisessa hän kuitenkin selitti sillä ”lääkärikielellä” asioita ja silloin kuulosti siltä, että kasvainta ei nyt olisikaan, mutta kun kysyin tästä, niin vastaus oli ”tauti on ennallaan”. Eli ymmärsin, että siellä se möllykkä siis on.

Nyt kun hoitopalaute tuli, niin siitä tekstistä ymmärtäisi, ettei siellä näy mitään, tai ehkä ei ainakaan. 😀 Voi luoja, ota tästä nyt selvää. Vai mitäpä sää sanot tästä: ”Edellisessä kuvassa kallonpohjan tasolla medullan takana/sen vasemmassa reunassa todettu tehostuma ei enää samalla tavalla näy, olisiko ollut postoperatiivista kuitenkin. Joka tapauksessa ei ainakaan progressiota. Muualla aivoissa ei uutta. (tää viimenen ihan paras :D)

Soitin aamulla polille ja sieltä sihteeri ei pysty sanomaan mitään, vaan ohjas hoitajalle soittamaan (joka sekään ei voi sanoa puhelimessa mitään), mutta voi antaa lääkärin soittoajan ja ilmeisesti se sitten voi sanoa jotain 😀 Puuuh, onpas taas monimutkaista. Tänään sieltä ei nyt kuitenkaan saanu enää yhtään ketään kiinni, huomenna siis taas uusi yritys.

Ei mulla onneksi oo mitään paniikkia tai mitään ahistusta asiasta. En vaan tykkää yleensäkään jos joku asia on selvittämättä, ja onhan tämä jo pikkasen isompi asia.. No, malttia, eihän tässä mitään kiirettä oo, mutta oishan se ihan kiva tietää onko vaiko ei, vai sittenki taaaas ehkä.

Ja ei oikeesti oo totta! Ne jotka on lukenut mun aikasempia raapustuksia, muistavat varmaan tämän mielenterveyshoitajagaten. Sieltähän ei oo vieläkään soiteltu mulle takasi, ja tänään siis sinneki aloin soittelemaan ja kysymään, että missä mennään.

Kunnon vatulointejen päätteeksi äskettäin soi puhelin ja sieltä sitte soitti vielä se ihminen jolla oon käyny, eli se ”ei aivokasvain ole vakava sairaus – hoitaja”. No, eipä auttanu ku päin naamaa sanoa, että en halua hänen kanssaan jatkaa asioimista. Sitte se alko vielä väittämään (kuulin ku pyöräytti silmiään ja tuhahti:D) että yhen kerran perusteella haluan vaihtaa.. Ihan tosissaan se väitti että oon vaan kerran käyny siellä, vaikka se kaks kertaa todellisuudessa on käyntejä takana.

Kylläpä tein oikean päätöksen, nyt vahvistu asia! Ei sillä ollu missään ylhäällä mun edellistä käyntiä. Eli kolmannella kerralla ois taas alotettu alusta jankkaamaan samat perusasiat, joita oottasin että asiansa osaava henkilö on laittanut ylös. Hirveen paljo apua ei taia olla sellasesta terapiasta, jossa joka kerta kerron samat asiat.

On kyllä sellaset hetket käsillä, että töttöröö vaan! Todella positiivisin mielin kuitenki mennään, mulla on ainaki ihan huippuhyvä olla just nyt, vaikka vähän toi flunssa taaaaas yrittää päälle ja nää asiat on levällään, vai onhan tää elämä laiffii! ❤ Ja muuten, ihan mieletön ruska!!

Uusia juttuja

Pikkasen sai viikonlopun reissu uusia ajatuksia pääkoppaan, tai no ei nyt välttämättä uusia, vaan maalaisilma selkeytti niitä. Aattelin ottaa sitä kuuluisaa härkää sarvista ja perustaa nyt Facebookiin sen mietinnässä olleen vertaistukiryhmän.

Samalla tuli muokkauksia nimeenkin, mikä nyt olikin ajatuksissa jo aikaisemmin ja tuo työnimi joutaa siis väistää, eli Gangstamutsista ihan vaan kipiäksi Äidiksi.

Blogissa Rakas Riiviö pysyy mukana, mutta Facessa ryhmä on ihan vaan Kipiä Äiti.

Eli ryhmä on tarkoitettu vakavasti sairastuneille, kroonisen kivun kanssa tai muutoin elämää hankaloittavan sairauden kanssa eläville ja kamppaileville äideille.

Itse huomasin kipuryhmässä ollessani, kuinka tärkeää vertaistuki oikeasti on, kun ei kaikkea tarvitse yrittää selittää. Vaikka kuinka ympärillä olisi ymmärtäviä ja rakastavia ihmisiä, niin läheiselle voi kuitenkin olla vaikea käsittää sitä mitä sairastunut ja tai kipeä ihminen käy lävitse. Ei ole toista, joka ymmärtää puolesta sanasta tai katseesta sen toisen tunteen, kuin toinen yhtä kipeä tai vaikean elämäntilanteen läpi käynyt.

Toki ihmiset kokevat kivusta ja sairaudesta riippumatta asioita eri tavoilla, mutta helpompaa omaa mieltään ja kokemaansa on purkaa sellaiselle, jolla on jokin käsitys esimerkiksi kuolemasta tai joka päiväisestä kovasta kivusta ja kuinka näittenkin asioiden kanssa voi (ja on pakkokin) oppia elämään.

Aikaisemmasta nimestä, tai siis tuosta Gangstamutsista voisi tieten pikkaisen avata, kun eihän se varmaankaan kaikille tiedossa ole.

Tämähän lähti ihan läpästä (niin kuin moni muukin valtavan hieno juttu :D). Osansa nimi saa kaupunginosasta jossa asumme. Paikalla ei nimittäin aina ole ollut ihan puhdas maine ja vieläkin se on joittenkin mielestä yksi kamalimmista ghetoista.

Itse olen nyt samaisessa osoitteessa asunut jo reilun yhdeksän vuotta, ja voin täydestä sydämestäni kertoa, että olen viihtynyt.

Ongelmia ei juurikaan ole ollut. Ei varmasti sellaista kaupunginosaa, taikka kylää ole missä ei välillä jotain ikävääkin tapahtuisi.

Tykkään myös pitää hupparia ulkoillessa ja yleensä minulla on kesäisin lippalakki tai huppu (molemmat parempi) suojaamassa päätä.

Saan helposti auringonpistoksen ja korvat on arat, että välillä jopa kesätuuli saa ne särkemään. Sitten tietenkin mukavasti collarit jalassa, niiiin paketti on valmis! 😀

Varsinkin jos ilman lasta on liikenteessä, niin saa nopeasti pitkiä katseita ja mummot vaihtavat tien puolta, ihan kuin hurjassa punk-nuoruudessani… Ehkäpä laitan tähän kuvan, ja nehän tunnetusti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Mutta siinäpä se oli, tiivistettynä entisen nimen historia ^^ Sitte kohti uusia tuulia ❤ Jänniä juttuja on ilmoilla, siksi tämäkin kirjoitus jäi nyt tämmöiseksi ilmoitukseksi lähinnä.