LOMA!

Lomalla viimeinkin, jippii! Vai onko sittenkään? Ensimmäinen kokonainen lomaviikko aluillaan ja minusta tuntuu utopistiselta, että selviän sekoamatta loman loppuun. Reilu kaksi kuukautta Riiviöisen kanssa kaksin, ihan vain kaksin. Kaksi kuukautta ilman kummempia aamuherätyksiä ja järjestystä.

Meillä on ollut aika raskas vuosi. Sinällään pitkä loma tekee varmasti hyvää. Mutta edessä olisi uudet tuulet jälleen kerran syksyllä, kun peruskoulun taival alkaa. Ja itsellä opinnot jatkuvat toden teolla. Tuntuu, että omissa opiskeluissa kerkesin vain raapaista pintaa, ennen kuin kesäloma jo alkoi.

Mutta siis rutiini ja rajat ovat pidettävä nyt kesälläkin. Se on varmaa. Askarreltiin yhdessä kesäloman lukujärjestys, jonka avulla tulee myös opeteltua koulun käytäntöjä. Tietenkään sitä ei nyt orjallisesti noudateta, eikä siinä mitään kellonaikoja ole, mutta runko kuitenkin ja jokaiselle päivälle jotain joka pitäisi sen päivän aikana suorittaa.

Jotenkaan ei itselle ole vielä sisäistynyt, että ollaan todellakin lomalla. On tämä hieman pelottavakin ajatus. Vaikka ollaan oltu tähän asti pääsääntöisesti aina yhdessä, mutta nyt tuo kaksi kuukautta ja rapiat tuntuu aivan järkyttävän pitkältä ajalta. Jospa tuohon ennen syksyä saisi järjestettyä edes jonkin huokaisun ja äidin oman jutun. Perinteinen festari jää tältäkin kesältä väliin perhejuhlien vuoksi.

Kesä on vasta aluillaan, ei pitäisi ottaa nyt pahempia paineita, vaan mennä hetki kerallaan. Ihan niin kuin uusi motto kuuluu.

Jotenkin tämä koko vuosi on tähän saakka ollut yhtä myllerrystä meidän elämässämme. On tapahtunut niin paljon. Suru on edelleen läsnä. Vaikkakin jo useimmat päivät menevät kyyneleittä, mutta ikävä puristaa sydäntä edelleen lujasti. Varsinkin iltaisin, kun on hetki aikaa rauhoittua. Olisi vielä niin paljon asioita, joita haluaisin kertoa, kysyä ja jakaa. Nyt kuiskaan ne vain illan pimeyteen tai annan tuulen kuljetettavaksi.

Muutokset tuulet ovat kyllä puhaltaneet suurella volyymilla meidän elämäämme. Riiviön eskaritie ei sujunut aivan mutkitta. Mummun kuolema tuohon syksyyn, juuri ennen eskarin alkua oli suuri jysäys. Oli se tietenkin suuri jysäys joka tapauksessa. Lähdimme siis arkeen suuren surun murtamina. Muutos oli suuri meidän elämäämme, koska mummu oli jokapäiväinen osa arkea ja elämää, vaikka emme nähneetkään jatkuvasti. Olimme silti lähes päivittäin yhteydessä ja jaoimme elämämme, puolin ja toisin.

No tuo syksy alkoi siis raskaasti. Ja jatkui myös, kun Riiviön kiusaamistapaus selvisi. Olin ajatellut muuttuneen käytöksen johtuvan kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta olihan järkytys, kun oma lapsi tulee kotiin naama mustana, oma lapsi on esiopetuksessa joutunut kokemaan noin rankkaa fyysistä väkivaltaa. Olin todella järkyttynyt tässä, olen edelleen. Vaikkakin asiat ovat nyt selkeytyneet. Tilanne oli todella ristiriitainen, kun lapset olivat, ja ovat edelleen ystävyksiä, mutta tunteiden ja toimintojen kontrolloimisessa oli ja on ongelmia. Mutta nyt leikit jatkuvat ja lapset saavat nähdä toisiaan. Valvotusti harjoittelemme puolin ja tosin toimimista yhdessä. Jälleen kerran, hetki kerrallaan. ❤

Tulevaisuus kuitenkin näyttää tällä hetkellä oikeinkin hyvältä ja aika ruusuiseltakin… 😉 Siitä ei ehkä vielä tässä vaiheessa enempää, mutta sen verran voisin sanoa, että jotain sellaista on ehkä tapahtunut, jota ei koskaan ennen ole minun kohdalleni sattunut.

Nyt pitäisi keskittyä päivän hommiin. Vielä tässä riidellään huoneen kaapin siivouksesta. Kuinka se voikin olla niin hankalaa? Vaatii itselläkin pinnaa, että jaksaa pitää sovitut rajat, eikä lipsu niistä. Vaikka muutamaan kertaan olen kyllä katunut asettamiani rajoituksia, kun joskus, ihan vain silloin tällöin, olisi niin paljon helpompaa vain antaa se tabletti ja peli. Mutta olen itselleni luvannut, että pidän lupaukseni, niin hyvässä kuin pahassa. Välillä voi tietenkin jonkun mutkan hieman oikaista, vaikkapa hyvin menneestä asiasta voi saadakin sitten hetken peliaikaa.

Hyviä harjoituksia tulevaan. Eihän sitä oikeassakaan aikuisten elämässä pyllyilemällä selviä kovin pitkälle, vaan teoilla on seuraukset. Niin hyvässä kuin pahassa, tässäkin asiassa.

Hirveä meuhkaaminen kuuluu tuolta huoneesta, kuinka voikaan olla hankalaa se yksi kaappi ja oma pöytä siivota. Pari pinkkaa ja takaisin kaappiin. :’D No näihin tunnelmiin tänään. Eiköhän mekin lomalle saada viikon tai kahden sisällä laskeuduttua. Jos sinulla on hyviä vinkkejä kesään meille, niin pistäppä tännepäin! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Äitienpäivä

Se herättää suuria tunteita ja joka puolelta on luettavissa ja kuultavissa tarinoita äitiydestä. Nyt edeltävänä lauantaina vietetään lapsetonta lauantaita. Niin monessa paikassa olen törmännyt siihen, kuinka puhutaan parien lapsettomuudesta. Mutta missään ei oikeastaan ole keskustelua tai tarinaa siitä, millaista on haluta lasta yksin. Tiedän, että meitä on monta. Ja monelle on jo kova paikka se, että sopivaa kumppania ei ole löytynyt. Ja sitten vielä tyhjä syli.

Itse olen pienestä lapsesta saakka tiennyt, että tahdon äidiksi. Haaveilin suurperheestä. Mutta omassa tähänastisessa elämässä ei ole unelmat toteutuneet niin kuin ne olivat sydämessä. Lapsen kuitenkin sain ja tämä on suurin lahja, jonka olen koskaan elämässäni saanut.

Olen pohtinut asiaa aikaisemminkin ja kirjoittanut siitä, kuinka minulla on ollut jo varhaisesta nuoruudesta selvillä, että lapsien saaminen ei ehkä onnistuisi noin vain. Ensinnäkään, en ole koskaan elämässä pitänyt mitään itsestään selvänä. Olen jo lapsesta saakka kohdannut menetyksiä, eikä tie ole aina ollut ihan ruusuinen. Parisuhteet kariutuivat ja olivat pääosin onnettomia. Ikää karttui ja uusia ongelmia terveydellisesti selvisi. Lääkäri kertoi minulle suoraan, että raskautumiseni ilman hoitoja olisi haastavaa, tuskin onnistuisi jos edes hoidoilla. Olin tämän asian mielessäni jo käsitellyt. Toivo kuitenkin eli koko ajan.

Sitten kun oikeaa ei vain löytynyt, aloin miettimään muitakin vaihtoehtoja. Hoidot ja niiden hinta kummitteli mielessäni. Ja se, että olin yksinäinen nainen, kuinka hoitoihin edes suhtauduttaisiin. Nykyäänhän nämä ovat jo mahdollisia kunnallisellakin puolella, mutta tuolloin kun asiaa kävin mielessäni lävitse, ei ollut ihan niin yksiselitteinen tämäkään asia.

Pohdin useita asioita ja vaihtoehtoja. Tuona eräänä keväänä sitten myönsin itselleni ääneen, että ehkä minusta ei koskaan tule äitiä. On mietittävä muita sisältöjä elämään, kuin perhe ja lapsi. Olin pitkään surullinen asian myöntämisestä.

Tuli kesä ja mahanpohjassa oleva kipinä vei minua seikkailuista toisiin. Kummalliset tapahtumasarjat jatkuivat lähestyvää syksyä kohden. Olin hämilläni joistakin asioista, mutta elin täyttä elämää. Ja sitten saapui syksy. Ja olin raskaana.

En voinut uskoa tuota kahta viivaa, joita tikussa tuijotin. Ne ilmestyivät heti saman tien ja loistivat todella voimakkaan punaisina. Tunteet olivat todella ristiriitaisia. Tietenkin halusin äidiksi, eihän se tunne ollut mihinkään kadonnut, vaikka myönsinkin, että ehkä se osa ei ole minua varten. Ristiriitaiset tunteet myrskysivät sisälläni. Tulisin äidiksi, sittenkin. Ja tulisin äidiksi yksinäni. Kyllä isä tiesi, mutta hänen ratkaisunsa oli ottaa etäisyyttä. Parisuhdetta en koskaan edes ajatellut, se ei oikeastaan edes ollut vaihtoehto. Niin eri tilanteissa elämämme olivat.

En ollut huolissani, sillä tiesin, että pärjään kyllä. Lapsi on kuitenkin suurin lahja, jonka olisin voinut koskaan saada. En edelleenkään tunne katkeruutta siitä, että olen tämän polun tähän saakka itsekseni taivaltanut. Meillä puhutaan kyllä isästä, useinkin.

Mutta äitiyteen. Siellä se suurin ihmeeni nyt pelaa Nintendolla sadepäivän ajankuluksi ja pulputtaa taukoamatta. Olemme tehokaksikko, superminiyksikkö ja meillä on tähän hetkeen kaikki mitä tarvitsemme. Sateen hellittäessä lähdemme kauppaan ostamaan huomiselle äitienpäivälle herkut. Olemme yhdessä suunnitelleet, mitä teemme ja kuinka toimimme. 😀

Ja niin, kuinka tärkeää olisi muistaa, että perheitä on erilaisia. Ja myös yksinäinen ihminen voi haluta lapsen, oman pienen perheen. Silloin surua ja kipua joutuu kantamaan yksin, ei ole kumppania tukemassa vaikeina hetkinä.

Ne kysymykset, että” koskas teille tulee vauvoja ja montako teillä jo on?” voivat olla todella raskaita. Ei lapsia tehdä, he ovat lahja! ❤

Kiitollisin ja hieman haikein mielin tätä nyt kirjoittelen ja mielessäni laitan sinulle paljon voimaa ja rakkautta. Elämän polut ovat outoja. Välillä ne vievät kummallisille sivupoluille ja välillä tuovat täysin yllättäviä asioita elämäämme. Myös vaikeita ja sellaisia joista ei ehkä selviäkään.

Toivoa, sitä sinulle kuitenkin lähetän. ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Nyt lirii omaan nilkkaan??

Voihan lakkojen kevät! Enpä olisi tällaista lakkojen sumaa naisvaltaisilla, matalapalkatuilla aloilla uskonut näkeväni aikana, jolloin hallitus koostuu punaisesta joukosta pääasiassa. On aivan käsittämätöntä, kuinka sopimusta ei saada aikaiseksi. Tuntuu, ettei edes neuvotteluja saada kunnolla käyntiin. Mitä kummaa täällä tapahtuu?

Minä itse henkilökohtaisesti ajattelen, että jos palkat ja työolot nostettaisiin sellaisille tasoille, että niillä tulee toimeen, niin moni asia tässä maassa helpottaisi. Meillä on todella paljon matalapalkkaista työtä, joka ei suurimmalle osalle ole edes miellyttävää. Kuka kumma sellaista sitten haluaisi tehdä. Työn jälkeen sinulla on pahimmillaan huono olla jopa henkisesti, se voi olla fyysisesti raskasta, eikä siitä jää mitään käteen. Joudut vielä hakemaan Kelasta tukea ja sosiaaliavustusta. Ei liene ajatus se, kun töitä teet. Kyllähän siitä pitäisi saada kunnollinen korvaus?

Ymmärrän myös kovan verotuksen sinällään, että sillähän me tätä hyvinvointiyhteiskuntaa pyöritämme. Mutta onko tämä nyt enää mitenkään erityisesti hyvinvointiyhteiskunta. Totta kai meillä on asiat hyvin moneen muuhun maahan verrattuna, mutta jos pysähdytään hetkeksi ja katsotaan näitä meidän heikoimmissa asemissa olevia niin monen asian pitäisi olla itsestään selvää? Ei meidän omatkaan voi niin hyvin. Se on nähtävissä ihan kuin vaan avaat silmäsi kadulla, katsot tutkimuksia useamman vuoden ajalta. Tai no, ollaanhan me edelleenkin maailman onnellisinta kansaa… Tästä voidaan tietenkin olla montaa eri mieltä, varsinkin kun tilastoihin perehtyy. Itsemurhiin ja mielenterveysongelmiin. Tämä asia on sellainen, josta puhun erittäin mielelläni. Ja sitä se vaatiikin. Hitokseen paljon huomiota. Ja tekoja!

Nyt kuitenkin siihen alkuperäiseen aiheeseen, lakkoon. Vaikka kuinka kannatankin lakkoa, on minun hyvin vaikea hyväksyä sitä, että tämänkin sopan maksajiksi joutuvat jälleen lapset! Eikö viimeiset koronavuodet ole jo rokottaneet lapsia aivan tarpeeksi? Lakko ulottautuu nyt kymmeneen kaupunkiin. Myös siis omaamme, jälleen. Maalla asuvat ystävät ja tuttavat saavat jatkaa elämäänsä kuin ennenkin, lakko ei yllä koko maan ylle.

Meillä on sairastettu nyt todella sitkeää flunssa (vielä kaiken muun lisäksi). Tämä tauti tarttui juuri ensimmäisen lakkorupeaman jälkeen ja alkaisi nyt helpottaa kun seuraava alkaa. Poissaoloja tulee siis ihan omastakin takaa. Lisäksi tuntuu, että nämä viimeiset eskaripäivät hupenevat silmissä, ihan ilman viikon turhaa poissaoloa. Kyllä, meillä juuri tällä hetkellä turhaa, vaikka toivonkin sydämestäni, että taistelu nyt taistellaan sitten sellaiseen tulokseen, että siitä todellakin on jotain hyötyä myös itselle tulevaisuudessa!

Ne jotka ovat aikaisemmin lukeneet kirjoituksiani, ehkä muistavat meidän hankalat kiusaamistilanteet ja kuinka ne ovat vaikuttaneet arkeemme. Riiviöllä on ollut vaikeuksia eskarissa ja pelkään todella kuinka tämä pitkä poissaolo jälleen hankaloittaa hyvin alkanutta uutta alkua. Hommat olisi pitänyt saada rullaamaan jälleen ongelmitta, jotta syksyllä olisi helpompi aloittaa tutuilla rutiineilla koulu.

Kertokaapa te viisaammat, että miksi meillä ei tule palkalla toimeen? Miksi näitä asioita ei ole hoidettu jo aikoja sitten kuntoon? Suuresti mainostetaan kuinka meillä on tasa-arvot ja yhdenvertaisuus kunnossa, mutta siltikin raskasta työtä tekevien, pääsääntöisesti naisten, palkat laahaavat todella pahasti. Työvoimaa tuodaan ulkomailta. Tarvitsisiko näin toimia, jos täällä olisi asiat kunnossa? Käsittääkseni meillä on edelleen ennätyspaljon työttömiä omastakin takaa? En minä ihmettele ollenkaan, jos ihminen jää mieluummin kotiin satasen kahden vähemmällä rahalla, kun tekisi jotain ikävää työtä, josta tosiaan ei saisi kuin tuon maksimissaan kaksi sataa enemmän käteen kuin tuilla eläessä. Tuokin käteen jäävä osuus menisi kulkemiseen ja hoitomaksuihin, eikä edes riittäisi. Missä siis vika? Tuet ovat kuitenkin EU:nkin mielestä liian alhaisia, jopa Romanian tasolla? Ei kuulosta hyvältä, vai?

En tiedä, mutta omalla yksinkertaisella ajatuksella tämä olisi aika helposti korjattu juurikin näillä työtaiston vaadituilla asioilla? Ja onhan se nyt sanomattakin selvää, että kun ihmiset pääsevät töihin, niin myös esimerkiksi mielenterveysongelmissa säästetään varmasti suhteellisen suurikin summa.

Olen itse ollut nyt kotona todella pitkän pätkän. En ajatellut ihan näin pitkää rupeamaa, kun aloin Riiviötä odottamaan. Toki olin ajatellut, että haluan olla lapsen kanssa kotona mahdollisimman kauan, koska itse ajattelen, että lapsi on pieni vain hetken aikaa ja halusin jotenkin vaalia kaikkia mahdollisia muistoja. Lapsen saaminen kun ei ollut minulle itsestään selvyys. Mutta niin, eihän ne suunnitelmat yleensä mene niin kuin suunnittelee. Vauvakuplasta sairauskuplaan. Ja siitä ollaan ihan vasta päästy eteenpäin.

Mutta se tunne, kun olet päässyt jälleen osaksi jotain. Se on ihan hirvittävän voimaannuttavaa. En edes muistanut tätä(kään) tunnetta. Pelkäsin tosissani, kuinka kroppani ja mieleni kestäisi kaiken tämän rääkin jälkeen jälleen painetta ja sitä erilaista hulinaa, mitä opiskelu ja työ tuo tullessaan, mutta pelkäsin turhaan. Olen saanut voimia ihan valtavasti. Tietenkin aloitus ja kaikki uusi aina vie voimia, mutta kyllä se sitä myös antaa. Ihan erilaista draivia elämään.

Niin, ja täytyy vielä sanoa, että kyllähän minullekin tarjottiin noille päiville joilla minulla olisi terveydellisiä käyntejä, niin mahdollista hoitoa. Päiväkoti joka päivystää on vain toisessa suunnassa, kun mihin olen menossa ja sinne pitäisi mennä kahdella bussilla. Eikä mitään takuita kuitenkaan siitä hoitoon pääsystä olisi, koska jos siellä sattuisikin olemaan kriittistenalojen työntekijöiden lapsia tulossa hoitoon, ei meillä olisi silloin sinne asiaa. Helpommalla mahtaa siis päästä, kun peruu ajat tai ottaa riiviön mukaan. Perjantaina olisi kaikkien raajojen hermoratatutkimus, ja tulen tuosta aina hyvin kipeäksi. Ei kai auta kuin ottaa lapsi sinne mukaan ja tabletti kuulokkeilla seuraksi, sekä itselle hitokseen paljon positiivista asennetta, että pystyy tuon koettelemuksen hymyssä suin lapsen edessä vetämään. Tuota ei oikein viitsisi enää siirtää, varsinkin kun se on sairaalan puolelta jo kertaalleen siirretty. Oikeasti tämä tilanne itkettää jo. Ei tunnu ollenkaan mukavalta. Hiton vaikealta vain.

Joten miksi, miksi ihmeessä tämä on näin vaikeaa? Eikö nämä maksut maksaisi pitkällä ajalla itsensä takaisin? Tuntuu kuitenkin irtoavan varoja huomattavasti vähemmänkin kiireellisiin, tai edes tärkeisiin asioihin (liikennemerkkien uudistaminen, sääaseman tarkkailu tai mikä lie, jossain huitsin kuikassa??)?

Sopivasti Vappuna, näihin ajatuksiin. Kippistän simalla ja munkilla! Hyvää Vappua ja taistoa ensi viikkoon.

Pietään huolta ja rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Pettävällä tiellä?

Jostain syystä olen miettinyt paljon viime aikoina parisuhteita. Omia taakse jääneitä. Ja olisiko sellainen suhde tulevaisuudessa mahdollinen, siis sellainen ”oikea” parisuhde, missä toiseen ihmiseen sitoudutaan tosissaan? Ja joka toimii molemmin puolin antoisasti, ei siis vain oteta tai anneta.

Olen nyt muutaman viikon aikana törmännyt todella useasti kertomuksiin, jossa kumppani on todellinen kusipää. Olen seurannut keskusteluja, joissa käsitellään muun muassa pettämistä. Olin jokseenkin pöyristynyt, kun yhdessä keskustelussa todella moni ihminen toi ilmi, että varpajaisissa tuore isä on ruinaamassa tavaraa vieraalta, kun oma puoliso on sairaalassa juuri syntyneen pienokaisen kanssa. Todella monella tuntui olevan se käsitys, että varpajaisissa saa samalla tavalla kuin polttareissakin (??!!) käydä sen viimeisen kerran vieraissa luvan kanssa. Kuka hemmetti edes ajattelee näin? Siis että polttareissakaan saisi ihan oikeasti käydä vielä viimeisen kerran vetäisemässä jotain vierasta?? Olin ajatellut, että tämä on lähinnä typerä vitsi, jota polttareissa heitetään. Kyllähän sitä siihen kumppaniin sitoudutaan jo silloin kun aletaan seurustelemaan. Näin itse asian näen, mutta ilmeisesti ihan kaikki eivät?

Näihin yhtälöihin sitten kun lisää vielä omat jokseenkin surkeat kokemukset parisuhteita, jotka lähinnä sisältävät juurikin pettämistä, päihteitä ja lähisuhdeväkivaltaa. Niin ei kai tarvitse pitkälle miettiä omia valintoja.

Näitä ihmisiä, jotka valitsevat parisuhteen, mutta päätyvät pettämään, niin en oikein käsitä. Jotenkin minulla on ajan myötä tullut myös nollatoleranssi heitä kohtaan. Jos valitset olla ihmisen kanssa, ole. Jos jokin suhteessa mättää, puhu. Kerron tunteesi, sanoita ongelmat. Jos et kuitenkaan enää halua olla, kerro se. Ja ota sitten vasta seuraava. Nettideittailun maailmassa näihin törmää aika useasti. Ja sitten kun sanon, että ei kiitos, niin aika useasti minua aletaan moralisoimaan. Voi luoja, saan kai vielä valita itse kuitenkin seurani. Kertoo hyvin paljon näiden ihmisten ajatusmaailmasta. Ovat itse puolisoaan pettämässä ja haluaisivat vielä kontrolloida mahdollista tulevaa rakastajaakin. Huhhuh, ei kiitos! Todellakaan.

Enkä todellakaan sano, että itse olisin aina toiminut oikein. Ei se aina ole niin helppoa, eikä mustavalkoista.

Mutta kyllä se hieman ihmetyttää, miksi ollaan parisuhteessa jos se on niin vastenmielistä? Jos sinulla on huono olla, niin miksi et tee mitään asian suhteen? Auttaako vieras syli?

Tiedän kyllä todellakin, että lähteminen ei aina ole ihan helppoa. Kumppani voi ripustautua ja uhkailla oman henkensä menetyksellä. Tai lapsilla jos niitä suhteessa on. Mutta kuitenkin pitäisi löytää se oma itsensä sieltä alta. Miettiä olenko oikeasti onnellinen ja mitä sen onnen eteen tulisi tehdä. Meillä on kuitenkin tietoisesti vain tämä yksi elämä täällä, ja sekin niin hyvin hauras.

Tekeekö pettäminen onnelliseksi? No minua se ei ainakaan ole tehnyt, ei kummassakaan roolissa. Kalvava tunne ja ajatus siitä, että nyt olen pilannut kaiken lopullisesti. Ei pysty edes itseään peilistä silmiin katsomaan, saatikka sitten kumppaniaan.

Sitten on vielä näitä tyyppejä, joilla on ”kaikki hyvin”, mutta tekee kuitenkin mieli vierasta pesää, tai mitä se nyt sitten onkaan. Miksi?

On kyllä taas aatteet, mutta näihin näin perjantaiaamuna heräsin ja nämä ajatukset kaipasit selkiytystä kirjoittamisen muodossa.

Jotenkin vetää ihan sanattomaksi. Onko sellaisia kunnollisia ihmisiä vielä olemassa? Minun tielleni niitä ei ole parisuhteen muodossa osunut vielä ollenkaan. Tiedän kyllä, että niitä on. Olenhan nähnyt onnistuneita ja sitoutuneita liittoja paljonkin. Mutta ikävän paljon näitä sontiaisia kuitenkin mukaan mahtuu. Ja jotenkin nyt tapauksia oikein tulvii silmille.

Jotenkin näkisin, että tuollainen pettäjä on todella hukassa itsensä kanssa. Ettei käsitystä omasta parhaastakaan ehkä ole? Jos on tasapainossa itsensä ja toisten kanssa, tuskin tarvitsee tehdä tällaista? Tai sittenhän voi aina hakea sellaista kumppania, jolle tällainen on ihan ok, elää siis avoimessa suhteessa.

Jotenkin todella yököttävää ajatella sitä tyyppiä, joka oman lapsensa varpajaisissa hakeutuu vieraisiin. Ja ajattelee, että lapsi ja kumppani on jokin loppuelämän vankila. Yököttää vielä enemmän, että näin ajattelevia ihmisiä on niin paljon. Vaikka eihän se tietenkään sinällään minulta pois ole. Tai no, silloin kun nämä omalle tielle osuu, niin on.

Niin, miksiköhän en siis edes halua parisuhteeseen. Omat kokemukseni ovat täynnä pettymyksiä, kyyneleitä ja ennen kaikkea tyhjiä lupauksia. On raskasta seistä myrskyissä yksinään, aina vain. Mutta vielä raskaampaa se olisi sellaisen kumppanin kanssa, joka ei arvosta eikä tue sinua laisinkaan. Sen olen oppinut.

Ehkä voisin siltikin vielä joku päivä luottaa. Hetki kerrallaan, niinhän täällä nykyään mennään. Katse kuitenkin tulevaisuudessa ja muistot menneisyydessä. Painolastia kaikista ikävimmistä asioista yritän jättää taakseni. Jotkin arvet ovat vain niin syvällä, että kestää aikansa ennen kuin niiden kipu lakkaa. Niin, ehkä se lakkaa silloin kuin sen oikean ihmisen tapaa. Tai kun on taivaltanut matkalla tarpeeksi pitkälle. En tiedä, ehkä huominen näyttää?

Aika synkät on kyllä nyt olleet pyhien ajatukset, mutta kyllä kai se toivo siellä horisontissa kuitenkin siintää. Eikä minulla ole mitään hätää, kaikki on ihan hyvin. Paranen ja toivun, minulla on tärkeitä ja rakkaita ympärilläni. Olen taas osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Nämä riittävät juuri nyt, juuri tässä hetkessä.

Aurinkoa ja lämpöä Sinun päivääsi. ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Liian hurja kyyti?

Onko sinusta koskaan tuntunut siltä, että olisit hypännyt liian hurjaan kyytiin? Että olisit jossain hurjassa huvipuiston laitteessa? Ja sinulla olisi sellainen olo, että kohta käy köpelösti.

Minulla on ollut aina aika ajoin tällainen olo, varsinkin nyt kun opinnot alkoivat ja yritän sovittaa siihen muutoinkin haastavan arjen. Tuntuu, että universumi viskoo lisähaasteita aina vain lisää.

Luulen, että tässä kaikessa menneisyyden taakassa, kroonisessa kivussa ja voimakastahtoisessa lapsessa olisi ollut aivan tarpeeksi lisää yhteiskuntaan palaamisen ohella. Mutta ei. Vielä lisäksi piti tämän kiusaamisenkin jatkua. Kaikessa hiljaisuudessaan.

Olen miettinyt tässä nyt viikon verran asiaa, sen julki tultua, että kuinkahan kauan tätä taas on jatkunutkaan. Ja kuinka vaikeaa tällainen on varmasti käsitellä 6-vuotiaalle, kun itsekin täytyy tehdä tosissaan töitä, jotta saisi edes jotain ymmärrystä asiaan.

Minun on vaikea käsittää, kuinka tämä kiusaaminen on voinut jatkua suhteellisen pienessä ryhmässä, jossa siis kokoon nähden on aikuisia ammattilaisia riittävästi. Tiedän kyllä haasteet itsekin lapsiryhmässä työskennelleenä, mutta kun asia on ollut selvillä ja ongelma on tunnistettu. Niin kuinka kummassa kukaan ei ole nähnyt mitään? Voinko luottaa siihen, että lapseni on oikeasti turvassa? Leikit ovat olleet rajuja. Niihin on sisältynyt tappamista, ruumiita, rajua väkivaltaa. Nämä ovat olleet jo syksystä saakka leikeissä mukana, eivät siis ole nyt sodan tuomaa.

En oikeasti enää tiedä mitä tekisin. Takki on todellakin tyhjä. Olen aikaisemmin sanonut, etten halua, että lapsia erotetaan täysin tosistaan, koska he hakeutuvat molemmin puoleisesti toistensa seuraan ja ohjatusti ja valvotusti heillä on aivan mahtavat leikit. Nyt olen kuitenkin alkanut miettimään tulevaisuutta pidemmälle. Mihin tämä ystävyys mahdollisesti johtaa, jos kaikki on näin ”kieroutunutta ja vääristynyttä” jo tässä vaiheessa. Auttaako lasten erottaminen? Mikä on oikea tapa toimia?

Tiedän kyllä, että toiset lapset ovat fyysisempiä ja leikit ovat muun muassa painia. Oma Riiviöni ei ole ollut näin fyysinen, mutta kovasti haluaisi olla kuitenkin kavereiden painileikeissä mukana. Osa leikeistä näyttää todella rajuilta, ja äitinä olenkin hieman kauhuissani näistä. Mutta ymmärrän tosiaan, että leikki on leikkiä. Mutta missä menee raja, että leikki muuttuu myös kiusaamiseksi. Ja jopa pahoinpitelyksi. Ja kuuluko tällaiset leikit esimerkiksi eskariin lainkaan? Niin, ei todellakaan ole helpoin tulkittava asia tämäkään.

En tiedä, en todellakaan tiedä. Siitä olen kuitenkin onnellinen, että minulla on nyt yhteys oppilashuoltoon ja meillä on todella mahtavat tyypit siellä apunamme. Myös eskarin veo on loistava persoona ja hänen avustaan olen todella kiitollinen.

Saimme myös kaupungilta hieman kotiapua. Tämä on aivan mieletön apu muuttuvaan arkeemme. Kuraattorin kautta saimme vauhtia vihdoin tähänkin hommaan. Nyt vain pitäisi valita firma ja sopia käynnit. En voi edes kuvitella, kuinka tämä tulee auttamaan meitä arjessa ja helpottamaan elämäämme! Ihana saada lapsen kanssa hieman enemmän energisempää aikaa, kun kaikki äidin voimat eivät mene arjen hommiin.

Olemme siis jossain vaiheessa pyörrettä. Toisaalta tuntuu, että asiat alkavat olemaan jo mallillaan, mutta toisaalta taas tuntuu, että kohta pyörre imaisee takaisin pohjalle. Ponnistelen kaikin voimin, että pääsisimme jo suvantoon. Jotenkin on sellainen fiilis, että olisiko meidän kohdilla nyt pohjamutaa ja myräkkää ollut hetkeksi riittäviin. Voisivatko vastoinkäymiset ja ongelmat nyt hetkeksi jäädä menneisyyteen?

Huh, enpä voi muuta kuin huokaista ja yrittää parhaani. Omat opinnot ovat vasta aluillaan, ja jännittää kyllä melkoisesti kuinka saan pidettyä paketin kasassa. Se pelko, että kroppa ei kestä kummittelee koko ajan taustalla ja pitkien istumisten jälkeen illalla itkua tuhertaen tuntuu, että kaikki menee persiilleen. Että mikään ei tule onnistuman. Oma koulu menee penkin alle ja Riiviön eskarissa tulee vain takapakkia takapakin jälkeen. Että yhtään mikään ei onnistu. Tarvitsisi suuren lämpimän halauksen, että joku silittäisi hiuksia ja sanoisi, että kyllä kaikki vielä menee hyvin. No, toistaiseksi teen senkin itse. 😉

Opinnoissa on onneksi loppujen lopuksi sellainen tuntuma, että kyllä mä tän haltsaan. Toistaiseksi olen tutuilla vesillä, kun käymme kasvatusta ja osallisuutta lävitse. On mahtava päästä kertaamaan omaa alaa. Melkein kymmenen vuoden tauko työelämästä ja elämästä yleensäkin on aikamoinen pätkä. Toki kaikki on vielä uutta ja joka viikko tulee jotain, joka saa miettimään, että mihin ihmeeseen olen oikein taas joutunut ja pääni pistänyt. 😀

Tässä kaikessa on aivan varmasti työstämistä. Nyt vielä entisestään, kun lisänä on nämä Riiviön eskarin ja tulevan koulun haasteet. Miten teen oikeat valinnat lapseni parhaaksi? Kuinka voin vaikuttaa hänen turvallisuuteensa ja tulevaisuuteensa?

Jos sinulla on tarjota vertaistukea, oma kokemus tai vinkkiä tässä asiassa, ottaisin sen kiitollisena vastaan? ❤

Tänään lähdin purkamaan päivää muutamilla kodin hommilla ja tällä kirjotuksella. Vielä olisi nippu koulutehtäviä ja yksi koekin pitäisi kokeilla saada maanantaina lävitse, eli lukuhommia olisi kovastikin edessä. Sää ei onneksi tänään houkuttele edes metsäretkille, joten voimme ehkä rauhallisin mielin viettää kalsaripäivää koti- ja kouluhommia suorittaen. Jos huomenna sitten ulkoiltaisiin siitäkin edestä.

Nämä asiat vaivaavat ja pyörivät mielessäni. Jos tämän pohdinnan ja purkauksen myötä saisin tilaa uusille asioille ja vaikka sille kokeelle. Jokin asia jäi vielä kirjoittamatta, se meni ajatuksena niin nopeasti, etten ihan ehtinyt sitä kiinni saada, en paperille saakka.

Mutta…

Ihanaa viikonloppua sulle – muista nauttia elämän pienistä asioista! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

kiusaaja

Viimeiset viikot ovat olleet sanalla sanoen uuvuttavia. Isoja asioita on tapahtunut. Läheisen ja tärkeän ihmisen terveysasioihin on viimein saatu ratkaisu ja se on sujui pelottavistakin ennusteista huolimatta hyvin. Yksi asia siltä saralta on nyt siis saatu paketoitua. Vaikka moni sanookin, että terveydenhuollon asiat ovat sinällään hyvällä mallilla, ja että esimerkiksi teholle pääsy sujuu noin vain, niin voin kertoa, että eipä ole asia näin. Tämän oman läheiseni toimenpidettä jouduttiin siirtämään useasti (hoitoon kuului tehohoito). Tuttavan lapsi joutui jonottamaan teholle saatuaan tehohoitoa vaativan kohtauksen. Ei siis todellakaan ole asiat niin kuin ennen, eikä hoitoon pääse ihan vain sormia napsauttamalla. Tokihan ne nyt tietysti sitten ovat niitä rokotettuja jotka ne tehopaikat nyt vie, kun ovat kuolemassa siellä kaikki niihin mikrosiruihin ja raskasmetalleihin joita meihin on ruiskutettu (tämä oli sitten sarkasmia).

No sellainen sitten. Lisäksi Riiviön eskarista selvisi viimein se kaihertava asia. Meillä on ollut aina aika ajoin ongelmia erotilanteissa. Lapseni takertuu minuun, ja heipan sanominen on ollut hankalaa. Syksyllä tilanne oli todella vaikea, kunnes silloinen kiusaaminen selvisi. Nyt talviloman jälkeen tilanne vaikeutui jälleen. Olin aivan neuvoton ja ulalla tästä kaikesta. Yritin selvittää asiaa ja keskustelimme monesti Riiviön kanssa. Kyselin ja heittelin ilmoille eri vaihtoehtoja mitkä voisivat olla syynä tähän palanneeseen ongelmaan. Hommahan siis toimi jo vallan mainiosti, heipat ja halit huikattiin ovelta, eikä mitään ongelmaa ollut. Kunnes sitten aivan yhtäkkiä ja yllättäen. Ja kunnon takertuminen ja itkupotkut.

Ensimmäinen asia jonka sain ongittua oli, että lastani pelottaa minulle tapahtuvan jotain pahaa, nyt kun en enää olekaan kotona. Lapsi pelkäsi, että joudun liikenneonnettomuuteen tai joku käy kimppuuni. Voi kuinka sydäntäni särki, ja särkee edelleen. Eihän sinun kultaseni kuulu pelätä tällaisia asioita, vaan sinun kuuluu leikkiä huolettomasti kavereittesi kanssa ja oppia uusia mahtavia asioita. Tästä olemme keskustelleet nyt useasti ja tämä asia on nyt työnalla.

Hommapa ei vain alkanut sujumaan ja minulla oli jatkuvasti sellainen olo, että mtä nyt en huomaa. Sivusimme myös kiusaamista ja Riiviö kertoi erään tapauksen kun se syksyinen kiusaajakaveri oli hermostunut leikin tuoksinassa ja lyönyt lastani kylkeen sellaisella isolla lasten lapiolla. Kysyin, että lyökö tämä lapsi vielä useinkin ja sain vastaukseksi, että silloin kun hän hermostuu. Otin tämän asian heti puheeksi ryhmän aikuisten kanssa. Lakkohommien ja sairastumisien vuoksi en tavoittanut heti näitä ”omia opeja”, mutta uskoin kyllä asian etenevän. Lisäksi minulla oli aiempien tapausten vuoksi yhteys oppilashuoltoon, josta koulupsykologi ottikin minuun sopivasti yhteyttä kysyäkseen kuulumisia ja jutellakseen tulevasta seurantapalaverista. Oli siis todellakin onni, että oli jo asioita selvitettäväna ennestään . Näin sain heti asiani ja huoleni kuuluviin.

Mutta niin, tämä asiahan purkaantui sitten kunnolla nyt viikolla kun menin eräänä päivänä hakemaan lastani pitkän päivän päätteeksi. Huolestuneen näköinen ope kertoi mitä oli tapahtunut. Lapsellani olisi mitä luultavimmin mustelmat kädessä, koska kaveri oli käynyt hänen kimppuunsa. Tämä ope ei osannut tuolloin kertoa muuta, koska ei ollut itse ollut tilanteessa. Olin aivan järkyttynyt. Taasko tämä helvetti alkaa?? Siinä samassa kaikki palaset loksahtelivat mielessäni paikoilleen ja ymmärsin nyt koko kuvan. Myös Riiviölle tämä oli tulpan irtoaminen, kun aikuinen oli viimein nähnyt ja reagoinut tilanteeseen.

Tätä olemme nyt purkaneet ja purkaneet ja vielä hieman ollaan purettu. Tuntuu, että takki on niin tyhjä. Olen ihan hiton väsynyt. Miten tämä voi olla mahdollista, kuinka tämmöinen voi vain jatkua, vaikka tilanne on ollut tiedossa? Olen ollut ymmälläni, olen ollut vihainen, mutta olen myös huojentunut, koska tilanne nyt viimein selvisi. Ja olen ehdottoman hyvillä mielin kun tämä palaveri osui juuri oikeaan saumaan. Kaikki viralliset raportit on nyt tehty ja lapsia ohjataan nyt eri pienryhmissä ja valvotusti yhdessä. Ongelma on nyt siis tunnistettu ja sitä selvitetään ja seurataan.

Lisää töitä minulle, mutta nyt tiedän mikä lapseni sai reagoimaan jälleen näin vahvasti. Enkä ihmettele laisinkaan. Mieti millaista olisi joka päivä töissä pelätä, että työkaveri hermostuu ja mottaa sinua niin, että saat mustelmia? Aivan järkyttävää! Jos aikuinen käyttäytyisi noin, jo ensimmäisestä kerrasta tehtäisiin poliisiasia, mutta lapsi voi hakata toista toistuvasti, ilman sen kummempia seuraamuksia. Jossainhan on jotain vikaa, jos tällainen käytös vain jatkuu ja jatkuu. Ja nyt se jatkuu vielä piilossa aikuisten valvovien silmien alta. Vaikuttaa nyt siltä, että tällä kertaa on tiedossa se asia, että tämä ei ole ok.

Suuria asioita on tapahtunut. Koko Riiviön elämän ajan on ollut yhtä myllerrystä, suurimman osan olen ollut Kipiä Äiti. En enää kaipaisi tällaista ylimääräistä p*skaa tähän. Mutta elämässä saa harvoin valita. Voin vain uskoa, luottaa ja toivoa parempaan ja onnellisempaan huomiseen. Ja sitten kuitenkin, se oma asenne. Kuinka suhtaudun tähän. Tietenkin taistelen karhuemon lailla lapseni puolesta ja olen valmis olemaan se paskamainen akka ja tekemään kaikkeni sen puolesta, että oikeus tapahtuu. Mutta uskon kuitenkin kaikesta huolimatta valoisaan huomiseen ja onnelliseen tulevaisuuteen.

Omatkin opiskelut ovat startanneet vauhdilla. Koen, että olen saanut niistä valtavasti voimaa, vaikka ne toisaalta myös uuvuttavatkin minua. Mutta on aivan mielettömän mahtavaa voida palata takaisin yhteiskuntaan ja tuntea olevansa osa jotain yhteisöä. On mieletöntä saada keskustella aikuisten ihmisten kanssa. On mahtavaa saada se keskustelu aikaiseksi sellaisista asioista jotka kiinnostavat oikeasti ja joilla on merkitystä. On suuremmoista tuntea olevansa taas elossa!

Ongelmia on ja tulee aivan varmasti olemaan jatkossakin. Tiedän että minulla on työkaluja niiden kohtaamiseen. Olen kuitenkin loppujen lopuksi tässä hetkessä.

Nyt me vietetään nurinkurin-viikonloppua. Aamupalaksi syötiin tänään pitsaa ja limpparia. :’) Aamu alkaa sängyssä pitkään löhöillen ja kirjaa lukien, yhdessä. Ja tätä jatketaan pitkin viikonloppua, miten mieli tekeekin. Ulkoillaan kuitenkin pikkaisen, mutta tehdään sellaisia asioita joista tykätään ja joista tulee taatusti hyvä mieli. ❤

Näillä sitten tällä kertaa. Ihan hirveän helppoja ei ole olleet viimeiset viikot. Mutta toivon hyvien asioiden hiipivän elämäämme pitenevien päivien myötä.

Ihanaa viikonloppua just Sulle, ja tsemppiä tulevaan viikkoon!!

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Lomalla viimeinkin. Ja paluu arkeen.

Vihdoin alkaa olemaan energiaa, että jos vaikka saisi muutaman rivin irroitettua paperille asti. Viimeiset viikot ja koko tämä vuosi on ollut yhtä suurta hulinaa. Muutoksia muutoksien perään. Uusia asioita ja uusia ovia avautuu nyt hurjaa vauhtia. On ollut ihana palata hetkittäin siihen vanhaan niin sanottuun normaaliin elämään ennen sairastumista. Niin kauan on kulunut vain kipujen ja väsymyksen kourissa, että tuo tunne jonka päivien enenevä valo tuntuu tuovan mukanaan saa minut muistamaan miltä tuntuu elää, ihan oikeasti elää eikä vain sanoa elävänsä.

Viime viikko oli hulppea. Pääsimme Riiviön kanssa viettämään talvilomaa Kalajoelle. Ja kylläpä se tulikin meille tarpeeseen. Syksy ja talvi on ollut erittäin raskas. Se on nostanut paljon menneiden aikojen kipuja pintaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Menetykset ovat olleet raskaita. Monenlaisia ongelmia ja vaikeuksia on ollut riittämiin. Eli todellakin loma tuli tarpeeseen. Pääsimme nauttimaan tästä elämyksestä Hyvinvointilomien kautta. On mahtavaa elää tällaisessa maassa, jossa tämä on mahdollista! Sanat eivät riitä kertomaan kuinka kiitollinen olen tästä lahjasta.

Pääsimme polskimaan joka päivä kylpylän tyrskyissä ja sisäleikkipuisto oli tietenkin kovassa käytössä! Myös mahtava Meriluontokeskus tarjosi tietoa ja huvia. Puhumattakaan siitä voimaannuttavasta luonnosta mistä nautimme päivittäin. Ohjelmaa oli jokaiselle päivällä, vaikkakin meillä jäi osallistumatta suurimpaan osaan ohjatusta toiminnasta. Tai nyt kun jälkeenpäin miettii, niin kävimmehän me leffassa, Superparkissa, infoissa ja vesipeuhussa nyt ainakin. Että kait kuitenkin ihan hyvin yhdelle lomalle. Ja Riiviö oli yhtenä päivänä muksuparkissa, jossa oli kuulemma hurjan hauskaa. Itse pääsin parin tunnin ajaksi nauttimaan luonnosta ja hetken hiljaisuudesta. Tuli tarpeeseen sekin! :’D

Kokonaisuudessaan loma oli täyttä plussaa. Oli aivan mielettömän mahtavaa saada vain olla viisi päivää, ei huolta siivouksesta, pyykistä tai ruoasta. Vain nauttimista olosta ja maisemista. Rauhassa keskittymistä yhdessä oloon.

Vaikka tämmöinen loma meneekin lapsen ehdoilla ja itse tarvitsisi lomalta palaamis loman 😀 niin parin päivän huokaisun jälkeen tunnen kuinka loma on oikeasti tehnyt tehtävänsä. Olo on kuitenkin virkeä ja levännyt. Kyllä ihminen kaipaa välillä muutakin ympäristöä kuin kotiseinät ja sama arkinen puurtaminen. Meillä ei olisi mitään mahdollisuutta tällä hetkellä tällaiseen lomaan, ilman järjestöjä jotka näitä järjestää. Että jos sinusta vähääkään tuntuu, että loma tekisi sinullekin hyvää, käy tutustumassa järjestöihin. Haku Hyvinvointilomille ainakin oli hyvin yksinkertainen ja helppo. Aina kannattaa edes yrittää, ei se mitään ota jos ei annakaan.

Maanantaina meillä alkoi sitten arki heti ihan tosissaan, kun minulla starttasivat opinnot. Huh, kylläpä se jännittikin! Todellinen paluu pikkuhiljaa normaaliin elämään. Nyt vain jännittää, että kestääkö kroppa jo viimein tämän kaiken. Istuminen ainakin on myrkkyä, mutta jospa nämä kaikki saisi nyt toimimaan. Lähdin siis nyt alkuun syventämään jo olemassa olevaa ammattitaitoa mielenterveys- ja päihdetyön opinnoilla. Ehkä tätä kautta olisi helpompi palata myös työelämään noinkin pitkän tauon jälkeen.

No, hetki kerrallaan. Ei mitään hätää eikä kiirettä. Maailma on valmis, minäkin ehkä – tai ainakin kohta. Ihan valmis olen kuitenkin itselleen elämälle. Tätä on ollut niin ikävä. Enkä ole edes ymmärtänyt kuinka lujasti olen ollut siinä sairaus- ja kipukuplassa.

Kevät tuo auringon, valon ja ehkä jotain uuttakin. Niitä kohti astelen avoimin ja rohkein mielin. Niin kauan on mennyt pimeässä, että käännän kasvoni aurinkoon onnellisin mielin ja annan sen maalata muutaman uuden pisaman kasvoilleni.

Nämäpä olivat lomaviikon aatokset. Vielä on yksi suuri vastoinkäyminen edessä. Siitä en edes nyt pysty kertomaan , mutta jos pystyt niin laita lämmin ajatus ja voimia. Niitä taas tarvittaisiin! ❤

Luotan ja uskon siihen, että kaikki menee hyvin.

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Kipeä kohtaaminen

Tämä sattui jo lähes kaksi vuotta sitten, mutta palaa mieleeni aina aika ajoin. Joten ehkä kirjoitan tapahtuneesta muutaman rivin.

Elimme Riiviön yhtä voimakkaimmista uhmista lävitse. Korona oli myös valloillaan ja olimme juuri olleet melko suljetussa ympyrässä pitkän tovin. Aika oli siis sanomattakin selvää erittäin raskasta. Tähän vielä lisäksi huoli läheisen silloisesta nopeasti heikentyneestä kunnosta. Soppa oli valmis, tai ehkä pommi oli valmis räjähtämään…

No, olimme lähteneet Riiviön kanssa ulkoilemaan, ja jo ennen ulos pääsyä kinastelimme jostain turhan päiväisistä asioista (syöminen, vessa, vaatteet). Päivä oli alkanut jo heti aamusta huonosti. Ja jokainen joka on ollut tekemisissä itse väsyneenä ja kipeänä kiukkuisen uhmaikäisen kanssa, tietää yhtälön ja sen raastavuuden. Jos olisi itse viisas ja pitkähermoinen aikuinen, ei lähtisi tuohon kiukkuun mukaan, vaan aina kun se ei ole mahdollista. Meillä se ei ole suurimmaksi osaksi toiminut. Olen ollut maailman huonoin äiti ja kiukutellut uhmaavan lapsen tasolla. Vain, koska minulla ei yksinkertaisesti ole ollut voimia toimia toisin.

Tuona päivänä siis lähdimme ulkoilemaan, niin kuin ruukaamme suurimmaksi osaksi tehdä. Kiukuttelimme ja kävimme kiistaamme jostain tyhjästä asiasta – muistaakseni lapseni kinusi lisää peliaikaa, josta olimme jo aikaisemmin sopineet.

Yllättäen meidät pysäytti koiraa ulkoiluttamassa ollut nuorimies, joka kritisoi minua komentamasta lastani. Olin kuin puulla päähän lyöty. Ensimmäisenä minut valtasi kiukku. Mitä kummaa tuo poika voi mistään tietää ja varmaan saatoinkin toivottaa hänet hornantuuttiin moralisointeineen. Jatkoimmet matkaa eri suuntiin, mutta minut valtasi suunnattoman pahamieli. Kuinka tuo tuntematon ihminen oli nähnyt tilanteen ja asioista enempää tietämättä, hän tuomitsi minut huonona äitinä.

Palasimme takaisin ja onneksi näimme tyypin vielä. Saimme hänet kiinni ja kerroin hänelle kuinka tilanne oli pahoittanut mieleni ja ymmärsin sen näyttävän ikävältä. Kerroin hänelle myös, että aamu on ollut hankala ja kysyin, onko hänellä kenties itsellään lapsia. Ei ollut. Nuorimies näytti myös hieman katuvaiselta tuomitsevasta asenteestaan kun kyynelten pyrkiessä silmäkulmiini keskustelimme sen hetken. Tämä oli varmasti suureksi opiksi meille molemmille.

En voi koskaan puolustella hermojen menettämistä, sillä että olen väsynyt ja kipeä. Mutta ne ovat kuitenkin suurin syy siihen, miksi en ole jaksanut olla vastuullinen, hyvä käytöksinen vanhempi. Miksi olen taantunut lapsen tasolle kiukutteluissa. Olemme kuitenkin opetelleet puhumaan ja pyytämään anteeksi. Minun on ollut pakko hyväksyä se, etten aina jaksa, en myöskään tässä asiassa. Hermoni ovat olleet usein riekaleina ja pinnani kireällä. Tähän hain apua perheneuvolasta. Ja samalla Riiviön voimakkaaseen uhmaan. Tätä suosittelen eritttäin lämpimäst kaikille, jotka vähääkään miettivät asiaa tai kamppailevat jonkin ongelman kanssa. ❤

Olemme molemmat samanlaisia temperamenttisia tulisieluja, joten sanat raikuvat ja ovet paukkuvat. Olemme kuitenkin opetelleet sanoittamaan tunteemme ja se on ollut meillä selvää aina, että kaikki tunteet saavat näkyä. Myös ne negatiiviset ja ikävät. Sitten jutellan, halataan ja kerrotaan että rakastan.

Mutta tuo kohtaaminen on jotenkin syöpynyt mieleeni. Eihän vanhempi koskaan osaa mitään oikein tehdä joidenkin toisten mielestä. Aina on joku joka mulkoilee vaikkapa kaupassa. Jos annat lapsen juosta ja huutaa, olet huono äiti kun et komenna jälkikasvua ja jos taas komennat, olet huono äiti kun julkisesti komennat. Yritäpä tässä sitten olla.

Siitä olen kuitenkin hyvillä mielin, että tuon tyypin yhytin ja kävimme sen pienen keskustelun. Jokaista markettien muoria en välitä jututtaa. Pitäköön ajatuksensa – ei se meidän elämää hetkauta. Ja olen jo tottunut tuomitseviin ja pahoihin katseisiin.

Ehkä meidän jokaisen olisi välillä hyvä pysähtyä miettimään omaa käytöstään. Sekä itseään, että myös toisia kohtaan.

Voisiko sen tuomitsevan katseen sijaan kysyä vaikka, että kuinka voit? Jaksatko? Koska voin melkeinpä sadan prosentin varmuudella sanoa, että jokaisen huonosti käyttäytyvän vanhemman on itsensä huono olla, syystä tai toisesta. Mutta ei kukaan varmaan ilkeyttään lapselleen tiuski tai käyttäydy ”huonosti”.

Tiedän myös kuinka helppo on rakentaa jokin mielikuva ihmisestä vain sen oman näkemyksen varaan. Mutta kuinka tärkeä olisi ennen tuon kuvan maalaamista kysyä tältä henkilöltä itseltään, mitä hän ajattelee ja kuinka näkee tilanteen. Yksi lempi sitaateistani onkin ”Minä en ole sellainen, jollainen ajattelet minun olevan. Sinä olet sellainen, jollainen ajattelet minun olevan.”

Jospa tämän pienen tarinan jakamisen myötä, saisin tuon aiheuttaman aika suuren möykyn auki sisältäni. Tämän ääneen sanominen ei ole helppoa, koska minulla on muutoinkin ollut vaikea hyväksyä vajavaisuuteni ja tunne siitä etten tee riittävästi. Etten ole tarpeeksi hyvä äiti lapselleni ja että häneltä tulee puuttumaan joitain tärkeitä asioita lapsuudessaan.

Olen onneksi oppinut paljon armollisuutta itseäni kohtaan. Haavat paranevat hitaasti, toiset eivät ehkä koskaan. Onneksi minulla on terapia jossa saan purkaa tuntojani. Ja jotkin asiat haluan purkaa myös teidän kassanne, koska tiedän, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa. Ja tiedän, että myös näistä asioista ääneen puhuminen on todella tärkeää.

Ja näin. Lisään tämän lopun tähän tänään myöhemmin. Sattui jotain niin teemaan osuvaa, että pitää lisätä vielä tarinaan. Kuulun Facebookissa erääseen ryhmään jossa on totaaliyksinhuoltajia. Aina aiko ajoin sielläkin käydään keskustelua siitä, kuka on totaaliyksinhuoltaja. Tällä kertaa mietittiin, että jos on tukiverkkoa, niin onko silloin totaali. No, todellisuudessahan se menee niin, että totaali olet silloin kun olet yksin lapsesi huoltaja. Toinen osapuoli ei siis ole millään tavoin mukana elämässänne. Tukiverkko tai esimerkiksi sukulaisten olemassa olo ei poista totaaliutta. Tämän menin kirjoittamaan ja sain melkoisen lynkkauksen parin jäsenen toimesta. Minun muun muassa kehotettiin kokeilemaan vaikka kuukausi sitä miltä tuntuu olla ilman tukiverkkoa lapsen kanssa kaksin. Niin, no pitääpä kokeilla joskus! 😀 Että tämä juuri siitä, että tuntemattomalle ihmiselle keuhkoaminen harvoin on kovin viisasta, kun et voi millään tietää, mitä se toinen ihminen on elämässään kokenut. Minua myös kehotettiin vaihtamaan toiseen ryhmään, koska ilmeisesti en näiden henkilöiden mielestä täyttänyt totaalin ehtoja. Ehkä en ollut tarpeeksi kettuuntunut ja katkera. Se tuntuu olevan monen yksinhuoltajan synonyymi näissä ryhmissä. No, nyt taisin yleistää itse. Anteeksi siitä, mutta hetken ryhmissä olleena huomaan katkeruuden olevan aika yleinen ja päällimmäinen tunne monellakin. Puh, hengittelen syvään ja annan heidän olla ihan rauhassa omassa tunteessaan. Minä purnaan sen vaikkapa tänne. Ja onneksi en ole koskaan tuntenut tuollaista katkeruutta yksinhuoltajuutta kohtaan. Siitä olen onnellinen. Ja siitä, että olen elossa ja minulla on lapsi jota rakastan yli kaiken. Ja jonka olen aina halunnut.

Yritetään jaksaa jatkaa eteenpäin. Jokainen omalla tavallaan, joko hymyillen tai muristen. Se on ihan ok! ❤

Pietään huoli ja Rakastetaan!

❤ ❤ ❤

Menneisyyden haamut

Muutoksia ja elämän virtaa miettiessä kumpuaa mieleen väkisinkin omat valinnat ja sellaiset tapahtumat joihin ei välttämättä edes ole voinut itse vaikuttaa. Varsinkin nuoruudessa kun ihminen on altis, olisi tärkeää, että rinnalla olisi kulkemassa luotettavia ja matkalla tukena olevia ihmisiä. Sellaisia joihin lapsi ja nuori voisi luottaa ja tarvittaessa tukeutua. Sellaisia jotka opastaisivat mahdollisesti oikeaan suuntaan ja rohkaisisivat kokeilemaan omia siipiään.

Omassa elämässäni on pari kohtaa, jotka nostavat pienoista katkeruutta edelleenkin pintaan. Nyt kun koulutusasioista on ollut puhetta, nousee väistämättäkin mieleeni ensimmäisenä omat kouluaikani, ihan sieltä peruskoulusta asti. Nämä muistot sai varmaan osittain kumpuamaan mieleeni peruskoulun päästötodistus, joka minun täytyi kaivaa esiin.

Muistan kuinka yläastetta aloittaessa olin täynnä toivoa siitä, että viimein saan laadukasta ja tasapuolista opetusta. Ala-asteella opetus oli pääsääntöisesti ok, mutta opettajat olivat ehkä hieman jämähtäneitä vanhoihin metodeihin ja heillä oli selkeät ”lellikit”. Ikävä kyllä hyvästi menestyviin lapsiin panostettiin ja me ei niin hyvät jäimme monesti oman onnemme nojaan.

Minulla oli oppimisvaikeuksia ja putosin helposti kelkasta. Myös koulukiusaaminen oli arjessa läsnä. Olin kokenut valtavia menetyksiä juuri peruskoulun alkuun ja jotenkin kaikki oli vaikeaa juuri silloin. Sijaisia myös tuli ja meni, vaikka ensimmäiset vuotemme olivatkin saman opettajan huomassa. Osa sijaisista oli kuitenkin luokattoman kelvottomia. Englantia opetti niin osaamaton ihminen, että en voi vieläkään käsittää kuinka se pystyi edes olemaan mahdollista. Tuo ihminen ei ollut millään muotoa sovelias opettajaksi. Hän muun muassa antoi tupakkaa sitä pummaaville ala-asteikäisille lapsille vapaa-ajallaan. Kokeiden vastaukset hän kirjoitti suoraan taululle. Ei opetusta, ei auktoriteettiä.

No, odotin siis innolla uutta alkua yläasteella, vaikka se pelottikin kuitenkin kovasti. Olin kuullut paljon tarinoita ”mopottamisesta” ja kuinka seiskaluokkalaisia kohdellaan välillä rajustikin. Silti odotukset olivat korkealla. Ja se oppimisen halun määrä! Niin täynnä toivoa olin, kieliä ja historiaa, yhteiskuntaoppia, näitä odotin todella paljon. Saisin viimein kunnollisen opetuksen englantiin ja ruotsikin alkaisi. Valitisin myös saksan ja olin tästä todella iloinen.

Nämä onnen ja ilon, odotuksen tunteet kuitenkin karisivat nuoren silmistäni ensimmäisen vuoden aikana. Saksan opettaja oli tiukka, mutta mukava. Hänen kanssaan tulin toimeen. Englantia ja ruotsia opetti sama henkilö, ja tuosta henkilöstä pystyin aistimaan, että hän ei todellakaan pitänyt minusta. Tunnit olivat piinaa. Hän pakotti vastaamaan kysymyksiinsä ja pilkkasi koko luokan kuullen kun en osannut oikeaa vastausta, tai jos lausuin väärin. Näen vieläkin hänen väheksyvän katseensa, kun hän katsoi alistavasti nuorta, ujoa tyttöä. Hän nujersi oppimisen iloni ja haluni.

Jouduin kokemaan koulukiusaaamista myös toisten koululaisten toimesta. Mutta opettajan kiusaaminen oli pahinta. Sinnittelin tuon seiskaluokan. Sain vielä todella hyviä arvisanoja. Mutta ei teini-ikäinen, paljon jo ikäviä asioita kokenut nuori jaksa kauaa tuollaista alistamista. Kasvatin panssarin ja aloin kapinoimaan. Olin kauhukakara. Miksi edes olisin yrittänyt, jos opettajatkaan eivät minuun kerran usko. Tästä alkoi alamäki. Numerot laskivat, lintsasin paljon. Käyttäydyin huonosti – ja voin todella huonosti. Kukaan ei siltikään auttanut. Ihmiset näkivät vain huonosti käyttäytyvän ja kapinoivan teinin. Kukaan ei kysynyt miksi. Kukaan ei kysynyt kuinka voit.

Niin pienillä teoilla olisi saanut muutettua tuon suunnan. Syrjäännyin ja voin aina vain huonommasti. Enää en edes halunnut oppia. Halusin vain pahanolon loppuvan. Hain elämääni korvaavia asioita, eikä tämä polku ollut hyvä.

Olin siis ottanut askelia kiviselle tielle. Yritin kuitenkin tsempata ja silmissä siinsi jo tulevat opinnot uusissa ympyröissä. Jotain toivoa ehkä oli jälleen herännyt sisälläni. Olisi mahdollisuus uuteen alkuun.

Ikävä kyllä, tosi asia vain oli, että jotain oli mennyt sisältäni pysyvästi rikki tuon yläasteella kokemani vuoksi. Vielä edelleenkin olen rikkinäinen, enkä esimerkiksi yksinkertaisesti kykene puhumaan vieraita kieliä. Olen kuitenkin päättänyt, että nyt en anna sen enää estää minua kouluttautumasta, vaan yritän vielä kerran.

Tuon opettajan jättävät arvet ovat niin syvällä, että ne automaattisesti kadottavat sanat päästäni kun pitäisi muodostaa lauseita. Vielä edelleenkin. Osaan kyllä, tiedän sen, mutta kuinka saisin suuni auki niin että sieltä tulisi jotain uloskin.

Tuo opettaja otti minut silmätikukseen. Ja minun jälkeeni hän kohteli nuorempia sisaruksiani ala-arvoisesti. Hänellä oli omat lahjakkaat lempioppilaansa. En pysty käsittämään kuinka tuollainen opettaja on voinut toimia vuosikymmeniä virassa ja tuhota monen nuoren unelmat. Ihan kuin vain omaa egoaan pönkittäen nuorten unelmia murskaten. Pitäisihän opettajalla olla ymmärrys lapsen ja nuoren kehityksestä, siitä kuinka kapinoivakin nuori tarvitsisi tukea ja turvaa. Ei alentavaa käytöstä ja suoranaista kiusaamista. Itse koen, että tunnit olivat yhtä piinaa. Ja vielä nytkin ne palaavat elävästi mieleeni. Ja saavat minut voimaan pahoin.

Toivon todella, että tällaiset kokemukset ovat nykyaikana vain historian jäänteitä. Ja toivon todella, että jokaisessa koulussa on jo nykyään ammattilaisia ja itseään kehittäviä henkilöitä viroissaan. Todellakin edelleenkin toivoisin, että opettajat osaisivat ottaa oppilaansa yksilöinä ja tukea oikealla tavalla tarvittaessa.

Väkisinkin mietin, että jos minut olisi tuolloin kohdannut ammattitaitoinen ihminen, useampikin, niin kuinka erilainen polkuni olisi voinut olla. Jos olisin saanut lapsesta saakka tarvitsemaani ja kaipaamaani tukea sellaisilta ihmisiltä, joiden työtä sen avun ja tuen antaminen olisi pitänyt olla. Missä olisin nyt? Toki jossittelu on sinällänsä turhaa. Ja olen enemmän kuin onnellinen juuri nyt. Tulevaisuus on edelleen avoinna ja minä voin tehdä siitä sellaisen kun unelmoin. Nykyään uskallan tavoitella ehkä jopa niitä lapsuuden haaveita, niitä joilta siivet katkaistiin jo ennnen ensimmäisen lennon kokeilua.

Olen käynyt lävitse kovan koulun että voin nyt näin itsevarmasti seisoa tässä ja uskoa itseeni ja unelmiini. Kiitosta siitä en voi antaa monellekaan elämässäni vaikuttaneelle opettajalle. Mutta on siellä matkalla pari helmeäkin ollut.

Nyt osaan ja tiedän vaatia lapselleni parempaa. Sanon hänelle päivittäin, että ei ole sellaista asiaa mitä hän ei voisi olla. Rohkaisen häntä unelmoimaan ja kuvittelemaan mitä hurjempia ja ihanimpia juttuja mitä maa päällään voi kantaa. Suunnittelemme ja unelmoimme, mutta siltikin kohellamme tässä hetkessä.

Nyt tällaisilla ajatuksilla kohti viikonloppua! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Huh härdelliä!

Kyllä on riittänyt tapahtumia tähän vuoden alkuun. Melkein olisi jo kaivannut seesteistä aikaa ja olemista, mutta nähtävästi nyt tapahtuu. Ja vaikka välillä näyttää, ettei edes tapahdu, niin pinnan alla kytee koko ajan.

Asiat ovat ottaneet harppauksia eteenpäin. Ehkä juuri siksikin, koska viimein hyppäsin takaisin elämään. Askeleet ovat vielä haparoivia, mutta ne ovat askeleita joka tapauksessa. Ja suunta on oikea, se on eteenpäin – kohti uusia tuulia ja uusia kokemuksia.

Vapaa-aika menee suurimmaksi osaksi vielä lepäämiseen. Voimat eivät ole vielä palautuneet, mutta pikkuhiljaa nekin sieltä voimistuvat ja jaksan hetki hetkeltä enemmän.

Vasta sairastettu korona toki verottaa voimia vielä myös. Ja toivon todellakin, että keuhkot alkaisivat palautumaan entiselleen. Vielä nakkaa sykkeet kattoon ja keuhkot piiputtaa pienemmästäkin ponnistelusta. Älylaitteen mukaan kuntoikä on laskenut reilulla kymmenellä vuodella ja viidellä prosentilla. Että sellainen ”pikkuflunssa” vaikka suhteellisen lievänä se meillä sairastettiinkin. Enpä lähtisi silti vähättelemään. Nyt takana alkaa olemaan jo kaksi tervettä viikkoa ja siltikin kunto on edelleen vain laskusuunnassa.

Takapakkeihinhan ollaan jo totuttu, mutta kyllä se siltikin ottaa päästä… No, ei auta kuin hidastaa ja antaa keholle jälleen aikaa.

Olen päässyt myös aloittamaan uuden kuntoutuksen jossa olisi päämääränä päästä näistä kipujen aiheuttamista lukoista eroon, tai ainakin vähemmälle. Kova krooninen kipu on saanut kroppani vääntymään kippuraan niin sanotustu. Kädet puristuvat nyrkkiin ja koko keho käpertyy. Hengitys oli pitkään pinnallista ja vielä nytkin joudun välillä muistuttamaan itseäni kunnollisesta hengittämisestä.

Kipu on kyllä merkillinen seuralainen. Kuinka se jättää mieleen ja kehoon lukkonsa ja merkkinsä. Varmasti kaikista en pääse koskaan eroon, mutta jos pystyisi kuitenkin suurin piirtein tasapainoista elämää elämään. Vaikka kivutonta päivää tuskin koskaan tulen enää näkemään. Nämä on onneksi kuitenkin niin pieniä vikoja siihen nähden mitä takana jo on.

Hitaasti ja varmasti kuitenkin kevättä kohti. Paluu työelämään houkuttelisi jo kovasti. Olen miettinyt, että ehkä opintojen kautta voisi päivittää omaa osaamista ja palaaminen tätä myöten olisi ehkä helpompaa.

Olen pyöritellyt myös eri ideoita tulevasta mielessäni – enkä vieläkään ole varma mihin polkuni minut johdattaa. Otan nyt vain luottavaisesti askelia niihin suuntiin, jotka tuntuvat tietäni vievän eteenpäin ja availen niitä ovia jotka minulle avautuvat.

Ajatukset ja tuntemukset tulevasta ovat vielä hitusen usvaiset. Ihan niin kuin jotenkin tämä koko alkuvuosi. Kuten jo aikaisemmin sanoin, pinnan alla kytee kuitenkin koko ajan.

Mieli on kuitenkin innoissaan odottaessa tulevaa, mahanpohjassa on perhosia ja hymy nousee herkästi huulille. Talven lumien sulaessa on ehkä viimeinkin aika ottaa jotain suurempia askelia kohti uutta elämää.

Mutta onpahan kyllä ollut aloitus vuodelle 2022! Ja tunne siitä, että tästä vuodesta tulee parempi kuin aikoihin, on erittäin vahva. Eiköhän ole aika jättää vanhat ja ummehtuneet ajatukset ja kaikki ikävyys taakse? On aika olla onnellinen ja nauttia elämästä täysin siemauksin! ❤ Murheetonta elämää ei tietenkään voi olla, kaikessa on oltava tasapainonsa. Mutta nautitaan niistä pienistä arjen asioista ja ihmeistä.

Pietään huolta ja Rakastetaan!

❤ ❤ ❤