Muutoksia ja elämän virtaa miettiessä kumpuaa mieleen väkisinkin omat valinnat ja sellaiset tapahtumat joihin ei välttämättä edes ole voinut itse vaikuttaa. Varsinkin nuoruudessa kun ihminen on altis, olisi tärkeää, että rinnalla olisi kulkemassa luotettavia ja matkalla tukena olevia ihmisiä. Sellaisia joihin lapsi ja nuori voisi luottaa ja tarvittaessa tukeutua. Sellaisia jotka opastaisivat mahdollisesti oikeaan suuntaan ja rohkaisisivat kokeilemaan omia siipiään.
Omassa elämässäni on pari kohtaa, jotka nostavat pienoista katkeruutta edelleenkin pintaan. Nyt kun koulutusasioista on ollut puhetta, nousee väistämättäkin mieleeni ensimmäisenä omat kouluaikani, ihan sieltä peruskoulusta asti. Nämä muistot sai varmaan osittain kumpuamaan mieleeni peruskoulun päästötodistus, joka minun täytyi kaivaa esiin.
Muistan kuinka yläastetta aloittaessa olin täynnä toivoa siitä, että viimein saan laadukasta ja tasapuolista opetusta. Ala-asteella opetus oli pääsääntöisesti ok, mutta opettajat olivat ehkä hieman jämähtäneitä vanhoihin metodeihin ja heillä oli selkeät ”lellikit”. Ikävä kyllä hyvästi menestyviin lapsiin panostettiin ja me ei niin hyvät jäimme monesti oman onnemme nojaan.
Minulla oli oppimisvaikeuksia ja putosin helposti kelkasta. Myös koulukiusaaminen oli arjessa läsnä. Olin kokenut valtavia menetyksiä juuri peruskoulun alkuun ja jotenkin kaikki oli vaikeaa juuri silloin. Sijaisia myös tuli ja meni, vaikka ensimmäiset vuotemme olivatkin saman opettajan huomassa. Osa sijaisista oli kuitenkin luokattoman kelvottomia. Englantia opetti niin osaamaton ihminen, että en voi vieläkään käsittää kuinka se pystyi edes olemaan mahdollista. Tuo ihminen ei ollut millään muotoa sovelias opettajaksi. Hän muun muassa antoi tupakkaa sitä pummaaville ala-asteikäisille lapsille vapaa-ajallaan. Kokeiden vastaukset hän kirjoitti suoraan taululle. Ei opetusta, ei auktoriteettiä.
No, odotin siis innolla uutta alkua yläasteella, vaikka se pelottikin kuitenkin kovasti. Olin kuullut paljon tarinoita ”mopottamisesta” ja kuinka seiskaluokkalaisia kohdellaan välillä rajustikin. Silti odotukset olivat korkealla. Ja se oppimisen halun määrä! Niin täynnä toivoa olin, kieliä ja historiaa, yhteiskuntaoppia, näitä odotin todella paljon. Saisin viimein kunnollisen opetuksen englantiin ja ruotsikin alkaisi. Valitisin myös saksan ja olin tästä todella iloinen.
Nämä onnen ja ilon, odotuksen tunteet kuitenkin karisivat nuoren silmistäni ensimmäisen vuoden aikana. Saksan opettaja oli tiukka, mutta mukava. Hänen kanssaan tulin toimeen. Englantia ja ruotsia opetti sama henkilö, ja tuosta henkilöstä pystyin aistimaan, että hän ei todellakaan pitänyt minusta. Tunnit olivat piinaa. Hän pakotti vastaamaan kysymyksiinsä ja pilkkasi koko luokan kuullen kun en osannut oikeaa vastausta, tai jos lausuin väärin. Näen vieläkin hänen väheksyvän katseensa, kun hän katsoi alistavasti nuorta, ujoa tyttöä. Hän nujersi oppimisen iloni ja haluni.
Jouduin kokemaan koulukiusaaamista myös toisten koululaisten toimesta. Mutta opettajan kiusaaminen oli pahinta. Sinnittelin tuon seiskaluokan. Sain vielä todella hyviä arvisanoja. Mutta ei teini-ikäinen, paljon jo ikäviä asioita kokenut nuori jaksa kauaa tuollaista alistamista. Kasvatin panssarin ja aloin kapinoimaan. Olin kauhukakara. Miksi edes olisin yrittänyt, jos opettajatkaan eivät minuun kerran usko. Tästä alkoi alamäki. Numerot laskivat, lintsasin paljon. Käyttäydyin huonosti – ja voin todella huonosti. Kukaan ei siltikään auttanut. Ihmiset näkivät vain huonosti käyttäytyvän ja kapinoivan teinin. Kukaan ei kysynyt miksi. Kukaan ei kysynyt kuinka voit.
Niin pienillä teoilla olisi saanut muutettua tuon suunnan. Syrjäännyin ja voin aina vain huonommasti. Enää en edes halunnut oppia. Halusin vain pahanolon loppuvan. Hain elämääni korvaavia asioita, eikä tämä polku ollut hyvä.
Olin siis ottanut askelia kiviselle tielle. Yritin kuitenkin tsempata ja silmissä siinsi jo tulevat opinnot uusissa ympyröissä. Jotain toivoa ehkä oli jälleen herännyt sisälläni. Olisi mahdollisuus uuteen alkuun.
Ikävä kyllä, tosi asia vain oli, että jotain oli mennyt sisältäni pysyvästi rikki tuon yläasteella kokemani vuoksi. Vielä edelleenkin olen rikkinäinen, enkä esimerkiksi yksinkertaisesti kykene puhumaan vieraita kieliä. Olen kuitenkin päättänyt, että nyt en anna sen enää estää minua kouluttautumasta, vaan yritän vielä kerran.
Tuon opettajan jättävät arvet ovat niin syvällä, että ne automaattisesti kadottavat sanat päästäni kun pitäisi muodostaa lauseita. Vielä edelleenkin. Osaan kyllä, tiedän sen, mutta kuinka saisin suuni auki niin että sieltä tulisi jotain uloskin.
Tuo opettaja otti minut silmätikukseen. Ja minun jälkeeni hän kohteli nuorempia sisaruksiani ala-arvoisesti. Hänellä oli omat lahjakkaat lempioppilaansa. En pysty käsittämään kuinka tuollainen opettaja on voinut toimia vuosikymmeniä virassa ja tuhota monen nuoren unelmat. Ihan kuin vain omaa egoaan pönkittäen nuorten unelmia murskaten. Pitäisihän opettajalla olla ymmärrys lapsen ja nuoren kehityksestä, siitä kuinka kapinoivakin nuori tarvitsisi tukea ja turvaa. Ei alentavaa käytöstä ja suoranaista kiusaamista. Itse koen, että tunnit olivat yhtä piinaa. Ja vielä nytkin ne palaavat elävästi mieleeni. Ja saavat minut voimaan pahoin.
Toivon todella, että tällaiset kokemukset ovat nykyaikana vain historian jäänteitä. Ja toivon todella, että jokaisessa koulussa on jo nykyään ammattilaisia ja itseään kehittäviä henkilöitä viroissaan. Todellakin edelleenkin toivoisin, että opettajat osaisivat ottaa oppilaansa yksilöinä ja tukea oikealla tavalla tarvittaessa.
Väkisinkin mietin, että jos minut olisi tuolloin kohdannut ammattitaitoinen ihminen, useampikin, niin kuinka erilainen polkuni olisi voinut olla. Jos olisin saanut lapsesta saakka tarvitsemaani ja kaipaamaani tukea sellaisilta ihmisiltä, joiden työtä sen avun ja tuen antaminen olisi pitänyt olla. Missä olisin nyt? Toki jossittelu on sinällänsä turhaa. Ja olen enemmän kuin onnellinen juuri nyt. Tulevaisuus on edelleen avoinna ja minä voin tehdä siitä sellaisen kun unelmoin. Nykyään uskallan tavoitella ehkä jopa niitä lapsuuden haaveita, niitä joilta siivet katkaistiin jo ennnen ensimmäisen lennon kokeilua.
Olen käynyt lävitse kovan koulun että voin nyt näin itsevarmasti seisoa tässä ja uskoa itseeni ja unelmiini. Kiitosta siitä en voi antaa monellekaan elämässäni vaikuttaneelle opettajalle. Mutta on siellä matkalla pari helmeäkin ollut.
Nyt osaan ja tiedän vaatia lapselleni parempaa. Sanon hänelle päivittäin, että ei ole sellaista asiaa mitä hän ei voisi olla. Rohkaisen häntä unelmoimaan ja kuvittelemaan mitä hurjempia ja ihanimpia juttuja mitä maa päällään voi kantaa. Suunnittelemme ja unelmoimme, mutta siltikin kohellamme tässä hetkessä.
Nyt tällaisilla ajatuksilla kohti viikonloppua! ❤
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 