Aina aika ajoin minut valtaa inhottava tunne tai ajatus siitä, että luulen muiden ajattelevan etten tee tarpeeksi. Koti ei ole tarpeeksi siivottu, ruoka on liikaa eineksiä ja lapsella on aivan liikaa ruutuaikaa ja olen liian kärttyinen ja sanova.
Tuo tunne tulee enää onneksi vain harvoin. Ja tiedän että se vierailee myös muilla. En ole ainoa pohtija ja murehtija.
Se ei ole tunne siitä, että pitäisi olla parempi kuin muut. Lähinnä se kuvastaa omaa vajavaisuuttani ja omaa riittämättömyyden tunnettani.
Tiedän, että olisi hulluutta ”nuohota” jatkuvasti joka nurkkaa. Tai käyttää rajallinen aikani ja jaksaminen vaikkapa aina kaiken ruoan alusta loppuun saakka valmistamiseen. Vaikka tokikin meillä syödään todella paljon kotiruokaa.
Ja varsinkin nyt kun lääkkeet tekivät tuhojaan jo valmiiksi herkässä vatsassani. Olen ottanut kokeiluun fodmap-ruokavalion ja ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että tämä olisi oikea tie. Olen syksystä asti noudattanut myös pätkäpaastoa, mikä sopii minulle todella hyvin. En ole koskaan ollut mikään suursyömäri, ennemminkin herkuttelija. 😀 😛
Olen viimeinkin saanut kroppani toimimaan näillä konsteilla ja oma vanha vartalo alkaa pilkistelemään pikkuhiljaa tippuvien kilojen alta.
On ihanaa saada kaivaa vaatekaapista jo unohtuneita kesämekkoja ja farkkuja ja vetäistä ne päälle vuosien tauon jälkeen!
Mutta sitten siis alkuperäiseen, ettei menisi ihan liian positiiviseksi! 😀 ❤ Tuo mieli on kyllä kumma kapistus, kuinka se aina sopivin väliajoin jaksaa muistuttaa tai ennemminkin tiputtaa lähemmäs maanpintaa. Jotenkin ehkä sopivaa tähän suomalaiseen mielenmaisemaan ja siihen mikä tuntuu olevan useimman meistä geeneissä jo. ”No enhän mää nyt oikeestaan mittää teheny ja täähän on vaan tämmönen”.
Illalla, kun kaikki päivän askareet ja kiireet ovat jääneet taa, kun oikaisen sohvalle ja katselen kotia, kuuntelen kun Riiviön huoneesta kantautuu Storytellille ulkoistettu iltasatu. Minut valtaa ääretön onnellisuuden aalto. Kodista. Katosta pään päällä ja ennen kaikkea rakkaudesta näiden seinien sisällä. Tuosta äärimmäisestä lahjasta joka aika ajoin saa hermoni kiristymään ja toisessa hetkessä sydämeni sulamaan. Minulla on kaikki mitä tähän hetkeen tarvitsen, kaikki mikä tekee minut onnelliseksi ja kokonaiseksi.
Tietokoneen näytöllä pyörähtää toinen toistaan suloisempia Riiviön vauvakuvia. Sydämessäni tunnen pienen katkeruuden menetettyjen hetkien vuoksi, mutta samalla ymmärrän, että ne hetket ovat historiaa ja menneisuuttä, että juuri nyt, juuri tässä hetkessä syntyvät ne tulevaisuuden muistot. Ja meilla on huominen, meillä on mahdollisuus uusiin muistoihin. Ne eivät ole vauva- ja taaperomuistoja, mutta ne taatusti ovat ihan yhtä rakkaita ja vaalittavia. Elleivät jopa entistäkin kalliimpia menetettyjen aikojen ansiosta.
Näiden ajatusten ansiosta ikävät ajatukset ovat kadonneet ja siirtyneet väijymään seuraavaa kiireistä ja stressin kuormittavaa päivää, kyttäävät sopivaa heikkoa hetkeä jolloin iskeä kiinni ja ujuttautuvat kiinni ajatusten kulmiin. Mutta todellakin, onneksi aina vain harvemmin ja aina van haaleammin. Ja onneksi sen ymmärrän myös kerta kerran jälkeen paremmin, että ne ovat vain ajatuksia, pääosin omia ja vaikka olisivatkin jonkin toisen, niin ei ne minua pysty mitenkään satuttamaan, sillä tiedän itse kyllä kuinka asiat ovat. ❤
Tätä ei ole aina helppoa muistaa. Toisten sanat voivat satuttaa, vaikkei niitä olisi pahalla tarkoitettukaan. Moni ei osaa edes ajatella mitä toinen ihminen käy lävitse, ei välttämättä vaikka olisi läheinenkin. Krooninen kipu, sairaus ja kuolema ovat esimerkiksi sellaisia asioita, että ne tarvitsee itse kohdata ennen kuin sinulla voi olla mitään käsitystä niistä. Toki, esimerkiksi omaishoitajat elävät niin läheisessä suhteessa avustettavansa kanssa, että heille varmastikin muodostuu ymmärrys aiheeseen.
Aihe on vaikea, ei ole olemassa vain yhtä oikeaa totuutta, ei tässäkään asiassa…
Näillä ajatuksilla jatketaan kesälomaa.
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 