On asioita jotka ovat helppoja sanoa, vaikket oikein ymmärtäisikään asiaa. Ja on asioita jotka kyllä tiedät, mutta niitä on taas vaikea pukea sanoiksi.
Yksi yleinen edellä mainituista on se, että ”lähde huonosta suhteesta” ja ”etten hetkeäkään katselisi tuollaista kohtelua”.
Moni näistä neuvojista ei ole itse koskaan ollut sellaisessa asemassa, kuin nämä ihmiset, joille lausahdukset ovat tarkoitettu.
On helppo sanoa ”etten koskaan sitä, tai etten koskaan tätä”. Jos sinulla ei ole hajuakaan siitä mitä ihminen juuri nyt käy lävitse ja mitä hän on joutunut kokemaan, niin tuollaiset neuvot ja lausahdukset eivät todellakaan ole avuksi eikä hyödyksi. Ennemminkin se on kuin lyönti vasten kasvoja. Tuntuu, että enkö minä edes tätä osaa oikein tehdä.
Emmehän me tyhmiä ole, ymmärrämme kyllä mitä ja mikä olisi oikein. Ja jos se niin helppoa olisi kuin sanotaan, niin ihan varmasti sen jokainen olisi tehnyt jo.
Jokainen meistä varmasti haluaisi olla se paras versio itsestään. Tuskin kukaan haluaisi olla se satutettu puoliso, huutava vanhempi, väsynyt ihminen.
Silloin ihminen tarvitsee olkapään, lämpimän halauksen ja jonkun joka sanoo, että kaikki kyllä järjestyy. Ihminen tarvitsee apua ja tukea, ei tyhjiä ja itsentään selviä lauseita.
Nykyään varsinkin somessa on niin hirvittävän helppo retostella eri asioilla ja tehdä nopeitakin johtopäätöksiä tuntemattomistakin ihmisistä. Someen jaetaan myös uskomattoman paljon sellaista asiaa, mikä ei jakajalle kuulu ollenkaan ja on jo siinä rajoilla loukkaako se yksityisyyden rajoja.
Mutta miksi me sanomme näin? Onko se vain ajattelemattomuutta? Ei ymmärretä, että se voi loukata tai sanomisella voi saada ihmisen vieläkin ankeampaan asemaan?
Itse olen ollut sellaisissa suhteissa, joista olisi pitänyt lähteä sen ensimmäisen kerran jälkeen. Olipa kyseessä sitte henkinen tai fyysinen väkivalta, pettäminen tai ihan mikä vaan ihmisyyttäsi rikkova asia.
Olen ollut huono vanhempi, olen huutanut ja möykännyt. Ja varmasti pinna napsahtaa vielä tulevaisuudessakin. Mutta olen saanut myös apua jaksamiseen ja ongelmiini. Olen todella kiitollinen meidän kaupungin perheneuvolalle. Sain aivan mahtavaa apua, tukea ja neuvoja. Minua kuunneltiin syyllistämättä.
Jokaisen pitäisi saada tuollaista apua. Ja apua pitäisi uskaltaa pyytää. Monesti perheneuvolalla ja sosiaalityöllä on huono kaiku. Hyvin useasti kuulee vain kauhukertomuksia ja ikävä kyllä hyvin usesti nämä ovat myös vielä räikeästi väritettyjä.
Toki on myös ihan oikeastikin huonoja ja ikäviä kokemuksia. Sitä en todellakaan kiellä. Henkilökuntaa on aivan liian vähän ja niin kuin kaikkiin ammattialoihin, myös tänne mahtuu epäpäteviä ja ihan vain ikäviä ihmisiä…
Varmasti se mitä olen läpi käynyt, pehmittää monia kommentteja. Osaa aiheesta, mutta osa ehkä hieman aiheettakin. Enhän minä rikki mene, en enää ihan vähästä. Ja tottahan on, että tuollaisen rytyytyksen yksin lapsen kanssa läpi käyneenä, ei voimavarani eikä jaksamiseni mitenkään ole voinut olla sellaisella tasolla, että olisin ihan tasapainoista elämää voinut meille tarjota.
Olen menosti miettinyt, että kuinka edes pysyimme hengissä nuo seuraavat kaksi vuotta diagnoosista, kun sain järkyttäviä kipukohtauksia ja olin päivittäin kipeä, enemmän tai vähemmän. Mutta kipu oli todella läsnä elämässämme. Ja on edelleen, mutta eihän tämä ole enää mitää siihen helvettiin verrattuna.
Tuolloin jäimme todellakin oman onnemme nojaan. Kotiapu evättiin ja olisi pitänyt viedä Riiviö päiväkotiin. Kaikkien kipujen ja järkytysten jälkeen, minulla ei yksinkertaisti ollut voimia siihen. Enkä asiaa yhtään ihmettele nyt jälkikäteen.
En voi kyllä muuta kuin nostaa itselleni hattua! ”Kyllä sä muija oot sellasen paskan läpi käynyt, että ei voi sanoa että olisit huonosti vetäny!”. Tuon voisin itselleni kertoa useamminkin.
Useasti jäämme vellomaan nuihin ikäviin ajatuksiin, ikäviin tunteisiin ja ikäviin tekoihin. Kaikkein paras olisi pystyä päästämään niistä irti. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin se on yksi tärkeimmistä parantumisen ja toipumisen etapeista. Ja asioiden hyväksyminen, myös niiden ikävien asioiden ja tapahtumien. Ensin tietenkin tunnistetaan, sitten hyväksytään ja lopulta annetaan sen ajatuksen ja asian mennä.
Asioita ei voi, tai voi, mutta ei kannata pakottaa. Ne tapahtuvat omalla painollaan. Näin minä nykyään ajattelen. Koska asioita tapahtuu, halusimme tai emme. Ja kyllä se paha voi osua minunkin kohdalleni, kerran tai useammastikin. Kuka tietää? Mutta elämä ei ole kaiketi tehty vain surkeita asioita varten, vaikka niitä meidän jokaisen matkan varrelle mahtuu. Tai olisi kyllä todella surullista, jos joku näin elämänsä käyttäisi. Tämä on meille kuitenkin ainutkertainen elämä.
Jokaisessa päivässä on ihan varmasti jotain hyvää, kun oikein miettii. Itse löydän nykyään suurimmaksi osaksi positiivisia asioita arjesta. Ja peruspessimististä on rytyytyksissä kuoriutunut äärimmäinen optimisti. Tai ehkä erittäin posiitiivinen realisti olisi varmaan kaikkein kuvaavin arvio. 😀
On tärkeää välillä kerrata jo elettyä elämää. Miettiä kaikkea sitä mitä on saavuttanut ja mistä vielä unelmoi. Miettiä onko onnellinen nykyiseen ja mitä siitä voisi muuttaa jos kaikki ei tunnu olevan kohdillaan.
On tärkeää tuntea olevanssa onnellinen! Siitä kaikki hyvä lähtee kasvamaan ❤
Näihin aatteisiin tänään. Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 