Eipä tiennyt tyttö…

No eipä todellakaan, eikä tiedä edelleenkään. Nimittäin tulevaisuutta ja sitä ettei sitä pysty ennustamaan. Toki sitä voi rakentaa tiettyyn suuntaan, mutta loppotulos on aina kuitenkin yllätys.

Nyt koronan alkaessa jyllätä täällä meilläkin pohjolassa, herää mieleen monenlaisia asioita. Itse koen olevani onnekas, kun en ole työelämässä, vaan edelleenkin toipilas. Näin ei kamalasti tarvitse miettiä toimintamallia, vaan totta kai olemme mahdollisimman paljon kotona. Riiviö ei siis mene päiväkotiin, ennen kuin tilanne selviää. Toisaalta se, että en ole kunnossa vieläkään, hermostuttaa.

Itse kuulun riskiryhmään ja meillä on sairastettu viimeisten vuosien aikana jo aivan riittävästi. Enää ei ylimääräisiä viiruksia tarvita.

Tarpeeksi hyvässä muistissa vielä pelko elämän menettämisestä että en ehdoin tahdoin lähde kyllä kohtaloa uhmaamaan.

Kyllä minua jokseenkin ärsyttää joittenkin ihmisten ajattelemattomuus kun mennään ja tohotetaan, ettei kyllä paljoa pelota! No järki käteen ja hyppää vaikka sillalta jos olet niin kuolematon, mutta ajatteppa hetki muutakin kuin sitä omaa napaa! Esimerkiksi meillä ja lukematton monessa muussakin perheessä on koettu rankkoja aikoja, koetaan edelleen, eikä olla vieläkään kunnossa, ei sellaisessa että voisi pystyssä päin tämän koronan kohdata. Niin, onkahan sun sitten pakko sitä levittää entisestään? En voi jälleen kuin toivoa karman kuittaavan.

Tämä on sellainen asia johon voin yrittää edes itse vaikuttaa, joten kaikkeni terveenä pysymisen eteen kyllä aion tehdä. Terveyteen kun liittyy niin paljon sellaista, mihin itse ei pysty millään tavalla vaikuttamaan. Olisi mielestäni hullua jättää kaikki vaan ”herran haltuun”.

Kai se sitten on vain niin, että näitä asioita osaa miettiä vasta silloin kun se kuolema on oveen jo kolkutellut. Tietenkin olen myös huolissani vanhemmista ihmisistä, joilla usein myös jo jotain perussairauksia heikentämässä tilannetta. Ja lapsista, vaikka sanotaankin, ettei ole vaarallinen lapsille, mutta virusta on kuitenkin tutkittu niin vähän, etten kyllä ainakaan omaani halua taudille altistaa.

Ei ole kovin pitkää hetkeä, kun mietin ettei ole vähään aikaan ollut mitään sikainfluenssan kaltaista vitsausta ja tadaa, tässä sitä nyt sitten ollaan.

Nyt kun leviäminen on väistämätöntä ja sen seurauksia sitten miettii, niin tänään mieleen nousi menneitten vuosien sarja Revolution ja mietinkin kuinka tuo meillä täällä pohjoisessa oikein toimisi. Muutaman hetken voisi olla hankalaa, varsinkin ihmisillä jotka ovat vieraantuneet täysin luonnosta.

Tätä ajatellessa ajatus omasta pienestä piilopirtistä vain vahvistuu mielestä. Haaveissa ollut jo pitkään sellainen oma tupa jossain metsän keskellä, jossa olisi oma pieni kasvimaa ja saisi kesät möyriä mullassa ja kasvattaa omat perunat ja porkkanat. Ja metsästä käydä hakemassa marjat talteen. Ja sinne pääsisi aina lataamaan akkuja kun siltä tuntuu. Ehkä alan tämän haaveen eteen tekemään enemmän töitä.

Mää niin tiiän, että on helppoa olla kuolematon. Minäkin olin sitä nuorena. Sitten kasvoin aikuiseksi… Vaikka jo lapsuudessa ja nuoruudessa näin kuolemaa, välillä tuntuu, että jo melkein turtumiseen saakka, niin siltikin vasta oman lapsen ja sen jälkeen oman sairastumisen myötä on alkanut kunnioittaa elämää ihan eri tavalla kuin aikasemmin.

Nyt omassa elämässä on jotain niin arvokasta ja kallista, ettei sitä halua sattuvan tarpeettomasti. Elämä tulee kuitenkin riepottelemaan meitä kasvun kiemuroissa. Meillä elämä on riepotellut suurimman osan Riiviön elästä ja juuri kun ajatteli, että elämä voisi normalisoitua ja jatkua suht huoletta, niin uusi mörkö kuikkii jo nurkalta. Vaikka en kuitenkaa aio antaa pelolle ainakaan tässä vaiheessa suurempaa tilaa. Maalaisjärjen voi jokaine ottaa käyttöön, suotavaakin se tietenkin olisi.

En tiiä, tuliko se kenellekään yllätyksenä että tauti leviää ja leviää? Varsinkin nyt lomien jälkeen? No jep joo. Mun mielipide oli jo silloin kun tauti Kiinassa alkoi leviämään, että rajat kiinni, joka maassa. Tai Kiina ainakin lukkoon. Mutta mitäpä sitä kökköä, osa porukasta ei vieläkään hoksaa juttua. Ei kai tuo liene rakettitiedettä… Nyt tauti on jo levinnyt, eikä sitä voi enää estää, mutta ehkä olisi suhteellisen viisasta hidastaa leviämistä.

Toivotaan, että tilanne rauhoittuu parin kuukauden sisällä. Sitä ennen, ollaan turvassa ja rauhassa ❤ Seurataan tilannetta päivä kerrallaan! Toivoa, terveyttä ja rauhaa sun viikkoosi! ❤ ❤ ❤

rhdr

Kuusi kuukautta eteenpäin

Kylläpä se on viime aikoina pitänyt hullua jännityksessä. Eilisen kontrollin jäljiltä vieläkin on suhteellisen pöllämystynyt olo ja totta kai vanha tuttu päänsärky kolkuttelee stressin lauetessa.

Kyllähän tässä varmaan taas tovi jos toinenkin menee, ennen kuin pystyy sisäistämään kaiken. Nyt mennään siis ilman kasvainta, se on ihan varmaa taas seuraavat puoli vuotta, ja mitä todennäköisemmin myös sen jälkeenkin.

Kontrollit ovat kuitenkin vielä ja edelleen tuon kuuden kuukauden välein, ihan varmaan tuon suntin toiminnan tarkkailunkin vuoksi. Sehän eilen melkein kerkesi säikäyttää, kun magneetissa sen säädöt menevät aina sekaisin (ja senkin takia on lääkäri heti kuvauksen jälkeen, jotta säädöt saa mahdollisimman pian oikeiksi). Nytpä se ei vaan alkanutkaan toimimaan vaan jäkötti useammista yrityksistä huolimatta samassa paikassa.

Siitäpä sain sitten siirron röntgeniin ja tutulle osasta kakkoselle, jossa oli toinen laite jolla suntin pystyisi säätämään oikeisiin lukemiin. Tämä laite onneksi toimi jo ensimmäisellä yrityksellä.

Vai kerkesi se säikäyttää, että nytkö sitä sitten on taaaas uusi leikkaus edessä. Sunttihan siis on loppuelämän verme joka kulkee mukana ja luultavasti jossain välissä se täytyy vaihtaa. Toistaiseksi tuo on kuitenkin toiminut hyvin. Olen kuullut huonompiakin kohtaloita kyseessä olevasta laitteesta, muun muassa tukkeutuvia johtoja ja itse laitteen rikkoutumista. Niin että onneksi selvittiin tällä erää ihan vaan säikäyksellä.

Nyt voi alkaa hyvillä mielin miettimään kevättä ja kivoja ja jänniäkin juttuja mitä se tuo tullessaan.

Mutta jep jooo, joku tovi sitten kuntoutuksessa ollessani aloin miettimään omaa oppimista tarkemmin. Siellä kun tein nuita muistitestejä sun muita vähän enemmän, kun muistin kanssa ollut pätkimistä.

Lopputulos tässä oli, että työmuisti on rasittunut, ei pitäisi olla mitään peruuttamatonta tai vakavaa, mutta muisti siis pätkii ja tästäkin syystä voin varmaan välillä jankata asioita 😀 Koittakaapa kestää päävammasta ❤

Mutta siis olen miettinyt sitä kuinka opetus on vuosien saatossa muuttunut, toki paikallisia eroja on ikävä kyllä edelleenkin, mutta olen itse aika pettynyt siihen millaista opetusta itse sain. Sijaiset olivat mitä milloinkin ja jopa vakinaiset opettajat olivat välillä todella surkeita! Varsinkin kielten osalta. Olen aina ollut todella kiinnostunut kielistä ja olin iloinen kun pääsin yläasteelle ja sain valita valinnaiseksi (silloin ainoan vaihtoehdon kielistä) saksan ja ruotsi alkoi myös.

Ikävä kyllä kemiamme eivät synkanneet millään tavalla kielten opettajan kanssa joka piti ruotsin ja englannin tunnit. Olin hyvin ujo ja sisäänpäin kääntynyt lapsi ja minulta vaati paljon olla äänessä tunnilla. Opettajan jatkuva nöyryyttäminen (pakotti vastaamaan kysymyksiin ja vähätteli luokan edessä kun vastasi väärin) ajoi minut lopulta kapinoimaan kovastikin ja lopuksi en enää jaksanut kiinnostua koko koulusta.

Minä en mene tälle opettajalle kiitoksia lausumaan siitä kuinka hän on onnistunut työssään (jaksoi manínostaa kuinka vanha oppilas oli häntä tullut kiittelemään kaupassa kohdatessa). Päin vastoin, voisinkin kysyä, että onko hän oikeasti miettinyt kuinka on onnistunut työssään? Se että vain priimuksia tsempattiin ja kannustettiin eteenpäin ja me hiljaisemmat keskiverron tallaajat saimme jäädä oman onnemme nojaan, aika arseesta kyllä!

Onneksi olen jaksanut opiskella nyt vanhemmalla iällä ja tavoitella unelmiani, tavoittelen vieläkin – koska ikinä ei ole liian myöhäistä unelmien tavoitteluun.

Toki sekin päivä tulee, kun aikamme on loppuun käytetty, mutta niin kauan kun hengitän – myös unelmoin! ❤

Vielä palatakseni edelliseen, sen pahan tuo opettaja jätti, että minulle on edelleen sietämättömän vaikea puhua kieliä. Pelkään sanovani väärin ja kaikki sanat katoavat mielestäni kuin tuhka tuuleen. Että todellakin kiitosta vaan sinne yläasteen maikalle tästä.

Ja ikävä kyllä näitä tällaisia tarinoita kuulee todella paljon. Toivottavasti ei enää nykyään. Jos vain lapsen koulussa yhtään tuohon viittaavaakaan, niin ottakaa yhteyttä kouluun ja pistäkää mallille loppu. En halua yhdenkään lapsen itsetuntoa lytistettävän huonon opetuksen vuoksi!

Siinäpä alkuviikkoon ajatuksia ja kuulumisia.

Aurinkoa sun päivään ja muistapa ne unelmat! ❤ ❤ ❤

frontbhdp

Väsynyt, väsyneempi, minä.

Voihan vaihe ja vaiheen jälkeinen vaihe- ja väsy! Syksystä asti piinannut flunssakierre ja Riiviön vaihteleva uhma ja omien rajojen rankkakin testaaminen on kyllä saanut välillä tunnelman melko jäätäväksi. Tietenkin tähän luo vielä oman kulmansa omat kolotukset, takapakit ja stressi (plus univaje joka johtuu jo syksystä alkaineista todella levottomista öistä Riiviön osalta, nyt onneksi pikkuhiljaa helpottaa ja yöt ovat rauhoittuneet huomattavasti paljon).

Alun perin hakeuduin terapiaan, jotta voisin olla parempi äiti ja saisin selvitettyä solmut sisälläni. Olen myös puhunut väsymyksestä avoimesti joka paikassa, jossa vain mahdollista. Olen kertonut että meillä räiskyy, pahastikin. Ja onneksi tosiaan nykyän aina vain vähemmän. Vielä on hetkiä jolloin konfliktit ovat yleisimpiä (monta huonosti nukuttua yötä flunssaisena ja arjesta poikkeava toiminta riittävät), mutta mitäpä tekisin enempää?

Riiviö on hoidossa, että saan hoidettua kuntoutuksia ja lääkärissä käyntejäni ja muita sellaisia asioita – ja välillä jää aikaa jopa huokaistakin hetki. Pyynnöistä ja avautumisesta huolimatta tässä on kaikki apu mitä on nyt saatavilla. Varaisovanhempiin ollaan jonossa, luultavasti aikuisuuteen saakka, sillä näistä on pulaa! Onneksi meille on muodostunut naapurin pariskunnasta omat varaisovanhemmat, jotka ovat tärkeässä roolissa meille molemmille.

Sellaiselle ihmiselle, joka ei ole ollut lapsen kanssa kaksin ilman tukiverkkoa, voi olla vaikea käsittää, että se lapsi todellakin on siinä koko ajan. Et pääse edes roskapussia viemään yksin. Olenpa istunut vatsataudissakin pöntöllä kouristellen itkevä lapsi sylissäni, keskellä yötä. Ja kaikki ne kipukohtaukset mitä ennen suntin asentamista oli. Voi kauhistus! Niitä kun nyt mietin tässä kirjoittaessa, niin ollaan tultu jo pitkälle.

Tiedän todellakin, että räjähdykset ja ”turhat” tiuskimiset pitää loppua tosissaan, mutta tämän enempää superihminen en minäkään pysty olemaan. Jokaisen riidan ja rähinän jälkeen juttelemme Riiviön kanssa asiasta ja tietenkin pyydän anteeksi ja selitän asian niin hyvin kuin voin 4,5-vuotiaalle tehdä.

Lapsella on kuitenkin rakastava, puhdas koti. Ruokaa ja ihan varmasti huolenpitoa. Silti tämä asia vaivaa minua aika ajoin todella paljon.

No, se armo pitäisi kai taas kaivaa. Päivä kerrallaanhan tässä mennään. Pitäisi varmaan kaivaa niitä ”omia ohjeita” joita ohjaajana käyttää, mutta suutarin lapsella ei niitä kuuluisia kenkiä tunnu olevan. Ja toisaalta kun nyt mietin taaksepäin keskusteluja pientenlasten äitien kanssa, niin onhan sitä samaa ihan tavallisissakin perheissä. Niin, perheet ovat erilaisia. Toisissa ei pinna katkea koskaan, toisissa ikävä kyllä useastikin.

Mutta nyt kun olen rustannut pahaa oloani tähän kirjoitukseen, niin huomaan kuinka olo helpottuu ja kaikki neuvot ja keskustelut nousevat mieleeni ja kyllä se armo sieltä muistuttaa taas olemassa olostaan. Nämä on näitä hitokseen hankalia asioita joita elämässä on. Ja en siltikään vaihtaisi elämääni toiseen, en mistään hinnasta. Minulla on maailman ihanin pieni poika – lapsi jonka olen aina halunnut. Olen kipeä ja meillä on välistä hyvinkin hankalaa. Mutta me luovitaan ja ihan varmasti selvitään tästä kaikesta.

Ai niin, ja maanantaina minulla olisi taas putkessa pötköttelyä edessä, eli puoli vuotta hujahti kohisten ohi ja jälleen kontrolloidaan. Himppunen lisää stressiä arkeen, mutta sittenpä se olisi taas (toivottavasti) seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi köllötelty ja jännitetty. Ja eipähän ole tänä keväänä pääsykokeiden kanssa samaan aikaan.. 😀

Minulla on ollut ilo ja onni tavata ja tutustua erilaisiin perheisiin ja saada nähdä ettei pienten lasten kanssa elämä ole täydellistä harmoniaa, ei edes lähelle. On suuri onni, kun on sellaisia äitikavereita jotka jakavat elämänsä, myös sen nurjanpuolen. Se käy terapiasta molemmille osapuolille ❤

Myös minuun saa ottaa yhteyttä! Ja Instagramissa pääsee tsekkaamaan elämäämme kuvitettuna @maamujohanna – että otappa seurantaan.

Ryhmä on ajatuksena edelleen muhimassa, jos sulla löytyy ajatuksia niin heittele vaan tänne. Mietitään yhdessä.

Armoa Sinunkin viikonloppuusi toivottelen! ❤

Väsyneet, mutta onnelliset!

Flunssa alkaa olla viimeinki selätetty, kuten myös aivan mielettömän ihana loma! Oltiin sunnuntaista perjantaihin Kalajoella Hyvinvointilomien tuetulla lomalla – ja voi luoja kun se tulikin tarpeeseen.

Meillä on kyllä mieletön maa, jossa on mielettömiä yhdistyksiä, jotka mahdollistaa tämmöiset lomat perheille (ja yksinäisillekin ihmisille), joille lomailu ei välttämättä muuten tulisi kyseeseen. Ja me ollaan ihan mielettömän onnekkaita (ja kiitollisia) kun päästiin tämmöiselle lomalla!

Me ei Riiviön kanssa olla päästy oikealle lomalla ollenkaan mun sairastumisen vuoksi. Ensin kuntokaan ei olisi ollut niin hyvä, että lomalle olisi kyennyt ja sitten kunnon hieman parantuessa taloudellisesti on niin tiukkaa, ettei todellakaan olisi puhettakaan, että tämmöistä lomaa olisi päästy viettämään. Toivotaan tulevaisuudessa kunnon paranevan ihan työkykyyn asti, niin pääsisi tästä ainaisesta kituuttamisesta.

Toisaalta sairastuminen on viimeistään opettanut sen että materia ei ole todellakaan tärkeintä elämässä ja vähemmälläkin rahalla selviää.

En tiedä voiko sitä tarpeeksi kertoakaan, kuinka onnellinen voi ihminen olla. Mulla on vaan niin hyvä olla, vaikkei kaikki täydellistä olekaan, mutta siltikin. Se tunne kun tietää että kaikki palaset on paikoillaan, tai ainaki loksahtamassa kohilleen.

Joo, jaarittelen kyllä tästä melkein joka tekstissä, mutta ku haluan vaan kertoa olostani 😀 ❤

Reilu neljä vuotta sitten, ku Riiviölle tuli pääsiäiden tienoilla viisi hammasta putkeen ja oltiin molemmat aivan kauhiassa flunssassa, menin sanomaan ääneen, että kun tästä selvittiin – selvitään mistä vaan…

Nyt jälkeenpäin ku miettii, nii kylläpä ois kannattanu olla hiljaa. Tai no ei sinällään, mutta että kuinka kamalat ajat meillä oli sillon vielä eessä. Ei vuottakaan nuista lauseista, niin oli melko synkkää ja kipeää aikaa.

Eihän elämästä koskaan tiiä. Enää nykyään en menisi ikinä sanomaan, että tämän pahempaa (tai tämän parempaakaan) ei vois koskaan olla, koska ei sitä voi tietää. Ikinä et tiiä mitä elämä huomenna tai vaikkapa vaan hetken päästä nakkaa sun eteen. Mutta varmaa on, että jotaki se joka tapauksessa nakkaa.

Mutta joo, lomaan palatakseni vielä. Me kyllä nautittiin Riiviön kanssa ihan täysillä olostamme. Joka päivä käytiin kylpylässä ja sisäleikkipuistossa, eikä kavahdettu edes myräkkää vaan rohkeasti ulkoiltiin merenrannassa ja Herrainpakalla tutkimusmatkoillamme. Tästä reissusta ammennetaan pitkään voimaa! Niin, eikä tietenkään voi unohtaa niitä ihania ihmisä joita siellä kohtasimme. Ja sattuipa eräs normaalia mielenkiintoismpikin ja aika hauskakin kohtaaminen.

Jo alussa aloimme jutella kahden pikkupojan ädin kanssa. Juttua riitti ja yhteys oli todella luonnollinen – eikä ihme, sillä kävi ilmi, että olemme sukua! 😀 Tosin kaukaista, mutta samat sukujuuret meillä joka tapauksessa on.

Riiviö leikki uusien ”sukulaispoikien” kanssa ja minä sain ihanaa aikuista juttuseuraa ja toivoakseni myös uuden ystävän, vaikka eri puolilla Suomea nyt asutaankin. Eipä siis olisi voinut enempää toivoa lomalta. Lepoa, elämyksiä, yhteistä ihanaa aikaa ja uusia ystäviä!

Niin ja uskon vahvasti, että kun hyvän pistää jakoon, se jossain vaiheessa sinulle takaisin tulee. ❤ Jospa olisin lomani ansainnut vapaaehtoistöillä joita elämässäni olen harrastanut ja ihan varmasti tulen jälleen harrastamaan, kun tilanteet sen sallivat. *VinkVink, Walkersille esimerkiksi tarvitaan jatkuvasti uusia ihmisiä*

Ujutin muutamat lomakuvat tekstin sekaan, jotta pääset tunnelmaan mukaan. 😀 Instagramista @maamujohanna löytyy lisää kuvatuksia meiän elämästä, joten pistäpä seurantaan ❤

Jep!

Toivotamme Sinulle ihanaa viikkoa! ❤

Kunnialla suoritettu

Niin se vaan tuli kahlattua kuntoutuspätkä loppuun jäätävästä flunssasta huolimatta. Nämä pari viikkoa menivät kyllä niin nopeasti, että ei voi muuta kuin ihmetellä. Todella antoisat viikot kuitenkin – ja pelottavatkin!

Minulle tehtiin ylimääräisiä muistitestejä, koska olen ollut hieman huolissani muistini pätkimisestä. Ainahan olen sanonut, että olen pikkuisen hattara 😉 mutta nyt siis olin oikeasti huolissani lisääntyneistä pätkimisistä ja unohduksista. Tokihan taustalla on kolme pääkoppaan kohdistunutta leikkausta, aivokalvontulehdus, edelleen turvonneet aivolohkot ja viiden vuoden univaje – eli ei ihan tavatonta jos ajatukset ei nyt ihan priimaa olekaan. Pelotti silti kyllä ihan pirusti. Sitä vääjäämättäkin ajatteli kaikkea kamalaa, kuten alkavaa muistisairautta tai vastaavaa. Varmaan saan loppuelämäni kärsiä tuosta pelosta mikä jää kummittelemaan aina hieman epäselvissä asioissa. Pelkkä kirje sairaalasta odottamassa saa sydämen jättämään lyönnin välistä, vaikka kuinka tietäisin, että lasku siellä odottaa edellisestä käynnistä. Muistiin jäi kuitenkin niin syvät jäljet siitä kuinka tämä painajainen alkoi.

No mutta, nyt saa hetken höllätä ja sairastaa flunssan rauhassa ohi! Ja herkutella! Neljä viikkoa sokerilakkoa tuli lusittua ja vooooiiiii luoja kun olikin pitkiä viikkoja 😀 Ja joo, koti on kuin pommin jäljiltä, eli ehkä huomenna otetaan muutama rästiin jäänyt hommakin työnalle. Mutta tänään ei kyllä enää tehdä mitään, ei ainakaan mitään sellaista mitä ei mieli tee tehdä. Eikä yhtään stressiä siitä etten tee. PhyThyi 😀

Mutta palatakseni vielä kuntoutukseen, tai siis olin sellaisessa kun ammatillisen kuntoutuksen arviossa ja en voi kyllä muuta kun olla hyvillä mielin ja todella tyytyväinen, että pääsin tähän hommaan mukaan. Kiitos kai Kelalle, kun eväsit mun saikun 😀 😀 Siitähän tämä sitten lähti, ja tietenkin siitä että ”työkkärissä” mulla on ollut ihana ja ymmärtävä työntekijä joka on osannu kertoa mulle näitä asioita ja suositella jatkoja änkeämättä mihinkään turhaan, vaan ja ainoastaan tämmöisiin joista ihan oikeasti voisi olla hyötyä tulevaisuudessa.

Vervellä on kyllä todella osaava henkilökunta joka ottaa ihmisen ihmisenä, vähättelemättä ongelmia ja vaivoja. Ainakin minulle on osunut aivan mahtavia tyyppejä jaksoilleni ja toivon todella, että saan vielä jatkossakin asioida heidän kanssaan.

Olen kerennyt sairastamiseni aikana näkemään ja kokemaan monenmoista ammattilaista. Kaikki kohtaamiset eivät ole olleet mukavia, enkä kaikkien ammattitaitoa pysty ylistämään. Onneksi on myös näitä timantteja, jotka todellakin ovat oikeissa paikoissa loistamassa.

Ei niin ammattimaisesta tuli mieleeni ensimmäisen leikkauseni päivä, kun minut siirrettiin teholta osastolle. Oli jouluaatto ja olin vielä hieman pyörällä päästäni, mutta onnellinen kun olin hengissä. Riiviötä oli kamala ikävä, olihan hänen toinen joulunsa, ja rintoihin nouseva maito kivisti ja muistutti pienestä tuhisijasta, joka olisi normaalisti tyhjentämässä ruoka-astiansa. Osastolla hoitajilla oli tonttulakit päässään ja erityisesti mieleeni jäi hoitaja joka toi minulle päivällistä, niin jouluisesti tosiaan tonttulakissa, mutta kasvoillaan (ja käytöksessään) todella yrmeä ja kylmä ilme. Silloin jo teki mieleni mainita, että hän kuitenkin pääsee perheensä luo kun vuoro loppuu. Ihan kun se olisi ollut minun vikani, että hän joutuu olemaan töissä aattona. Mieluummin minäkin olisin perheeni ja pienen lapseni luona ollut, kun maannut osastolla aivokasvainleikkauksen jäljiltä, juuri ja juuri hengissä. Luulisi, että tuollaisellakin osostolla työntekijöillä olisi hieman suhteellisuudentajua, mutta eihän se aina ikävä kyllä niin mene. Toivottavasti hänen yrmeytensä suli kuitenkin kotiin mennessä, eikä perheenkin tarvinnut kokea samaa jäätävää käytöstä.

No, onhan näitä, mutta pääsääntöisesti onneksi näitä mukavia ja ihania kohtaamisia, joista jää hyvä jälki elämään. Ne kantavat huomattavasti pidemmälle hedelmää ❤

Ehkäpä jään nyt latautumaan ja viettämään laatuaikaa Rakkaan Riiviön kanssa. Ihanaa alkavaa viikonloppua sulle ja mukavia ja mieleenpainuvia kohtaamisia! ❤

Eteenpäin ja valoa kohti

Kyllä alkais tämä sahaava keli ja flunssasta flunssaan riutuminen riittämään! Olo on kuin tiskirätillä, ei voimia mihinkään ja aktiviteettiä pitäisi siltikin Riiviölle järjestää (ja omaakin kuntoa muka nostattaa).

Molemmat on kiukkuisia, kipeitä ja väsyneitä. Ai että mikä kombo! Voitte uskoa, että meillä salamoi tämmöisinä päivinä (normaaliakin leiskahtelua enemmän)..

Nyt vielä flunssan ja äärettömältä vaikuttavan väsymyksen lisäksi meneillään on sokerilakon toinen viikko (onneksi jo kohta kuulemma pitäisi helpottaa) ja ovulaatio! Vooooiiiii luoja!!

Sokerilakossa tämä toinen viikko on ehdottomasti ensimmäistä kamalampi. Voin haistaa suklaan ja ah, se ajatus kinuskimunkista… Ovis kyllä ehdottomasti hankaloittaa näitä kaikkia. Tämäkin on kumma, että ennen raskautta minulla ei kyllä ollut hajuakaan oviksen ajankohdasta, mutta nyt sen todellakin tuntee! Melkein pahempaa kuin kuukautiset itse. Jännää, kuinka tämmöisetkin asiat voivat muuttua, vain sillä että rakentelet uuden elämän sisälläsi. ^^ ❤

Mutta niin, voi luoja mikä huonon omantunnon kierre tästä syntyykään, siis tästä kiukkuamisesta! Tässä on armon harjoittelun kaikki tasot otettava käyttöön. Puuuuh, ja erittäin syvään hengittäminen. Ja korvien sulkeminen myös. 😀 Pitää vain yrittää ajatella, että ensi viikolla on jo helpompaa.

On kuitenkin enenmmänkin kuin lohdullista huomata, että myös niin sanotuissa normaaleissakin perheissä (sisältäen siis molemmat vanhemmat) tulistutaan ja riidellään. Kyllä, välillä huudetaan ja pinna katkeaa.

Koin kauan huonoa omaatuntoa suuttumisistani, ennen kuin ymmärsin, että kyllä muutkin niin tekevät. Toki on varmasti vanhempia jotka omaavat lehmän hermot, eivätkä koskaan karju jälkikasvulleen. Meillä näin ei vaan ole. Ikävä kyllä.

Niin ja täytyy sanoa, että vaikka meillä kuinka myrskyäisi, niin kyllä tyynikin saapuu nopeasti ja aina riidan päätteeksi keskustellaan asiat halki ja sovitaan erimielisyydet. Halataan ja pyydetään anteeksi. ❤

Nykyään somessa annetaan niin paljon siloiteltua kuvaa lapsiarjesta, että se väsynyt ja nuutunut puoli jää vähemmälle huomiolle, tai huomiotta kokonaan.

Varmaan osaksi tästä kiillotetusta kuvasta, monikaan ei edes uskalla puhua siitä kuinka arki on kuluttavaa ja pinna palaa. Vaikka kuinka rakastaisit sitä pientä pilttiäsi, ajaa hän sinut välillä hulluuden partaalle. Ainakin meillä on näin – useasti, varsinkin tämmöisinä päivinä kun kumpikaan ei jaksa mitään ja valmiiksi jo kiukuttaa.

Jo vain, ja siltikin kuitenkin, kun syvemmälle kaivellaan – tai no ei nyt tarvitse kaivella minnekään 😀 kun vaan hetken saa huokaistua kiukun lomassa ja vaikkapa pikkuinen kikatteluhetki sängyssä satuja kuunnellen saa sen todellisen ja mahtavan fiiliksen pomppaamaan.

Onnellisuuden ja rakkauden, sen kaiken lämmön ja valon mikä meitä ympäröi. Ja viimeistään yleensä illalla nukkumaan pistäessä se onni ja rauha löytää koko kehoon ❤

Se on kyllä aivan mielettömän mahtava tunne kun tietää kulkevansa tietä juuri oikeaan suuntaan. Että viimeinkin tämä kaikki onnistuu, esteet on voitettu ja on onnistumisen aika – viimeinkin! Tie on ollut kivikkoinen ja suorastaan helvetillinen, mutta ehkä se on ollut tämän kaiken arvoista myös. Ja varsinkin kun viimeisetkin asiat nyt loksahtelevat paikoilleen, osalla vielä ottaa aikaa, mutta kiire ei ole minnekään, ei enää kun tiedän asioiden tapahtuvan hoputtamisesta huolimatta. Ottavat oman aikansa, ihan vapaasti.

Minulla on hyvä olla ja antaa asioiden rullaantua paikoilleen. Toki työtäkin tarvitsee vielä tehdä, mutta kakkasin vaihe 😀 taitaa olla jo taakse jäänyttä urakkaa ja on aika poimia satoa. Näin tunnen vahvasti ja tässä uskossa aion myös pysyä.

Oijoi, näin meillä siis uusi viikko alkaa. Kiukkuava ja flunssainen viikko kaikkine kökköineen on takana ja olo on kaikesta huolimatta aika zen ❤ Pitäisi muistaa vain hengittää (ja olla purematta hampaita koko aikaa yhteen)! 😀

Hengitellään siis onni uuteen viikkoon ja koko vuoteen! ❤

Myrkyllisiä suhteita

Nyt kun on tullut taas mietittyä nuita parisuhdehommia suhteellisen paljon, niin väistämättäkin tulee myös mieleen muutkin elämän suhteet.

Ja varmasti myös terapialla on osansa asiaan, se nostattaa jo hävinneitä muistoja pintaan ja jo näivettyneet tunteet nousevat ja saavat mielen myllertämään.

Mieleen nousee paljon asioita, paljon kysymyksiä – osa toki retorisia – joihin ei uskokaan koskaan saavan vastausta, ja osaa vaan ihmettelee, miettii, että tarvitsenko tähän vastauksen, vai voinko vain haudata tämän asian takaisin?

Tarvitseeko ihan kaikkea penkoa auki vai voinko parantua vaikka jättäisinkin jotkin asiat vailla vastausta? Onko kaikkiin asioihin pakko antaa anteeksi? Ei sillä että olisin katkera ketään kohtaan, vaikka ehkä syytäkin olisi.

Nuoruudestani on noussut rankkojakin asioita ja tapahtumia, joista nyt ymmärtää sen, kuinka ne ovat muokanneet käyttäytymistäni ja ehkä myös osittain myös parisuhteettomuuttani.

Vaikka asiat ovatkin kuinka rankkoja, olen minä niistä selvinnyt ja ne ovat nyt taaksejäänyttä elämää.

Käyn terapiassa niitä läpi ja päästän sen vuosikausia hautuneen mädän ulos ja pystyn viimeinkin eheytymään ja olemaan kokonainen ihminen. Ei todellakaan ole helppo prosessi, mutta minusta tuntuu nyt niin vahvasti siltä, että asiat on käytävä läpi. Nyt on niiden aika – uuden elämän kynnyksellä ❤

Olen myös miettinyt paljon joitakin myrkyllisiä ihmissuhteita, joita minulla on elämässäni ollut. Kummaa, kuinka joitakin ihmisiä vain venyttää mukanaan ja antaa heidän kerta toisensa jälkeen satuttaa sinua. Ihmisten, joiden pitäisi tuntea sinut ja tietää paremmin – silti he tekevät mitä tekevät. Kertovat sinusta omaa totuuttaan ja sivuuttavat sinut ihmisenä.

Pidän erityisen paljon nykyään sanonnasta, jossa sanotaan kutakuinkin ”en ole sellainen kun minua pidät, sinä itse olet sellainen”.

On ihmisiä jotka kerta toisensa jälkeen vetävät maton jalkojesi alta, ovat ystävällisiä sinulle, mutta kun käännät selkäsi, myrkky leviää tulvan lailla ja ikävä kyllä uppoaa toisiin paremmin kuin oma totuutesi.

Olen päättänyt (ja jättänytkin) jättää tämmöiset ihmiset pois elämästäni totaalisesti, katkaisen nuoran, en tarvitse, enkä enää aio sietää, en kenenkään vuoksi enkä takia. Nämä ratkaisut olen tehnyt oman itseni vuoksi, ei kenenkään tulisi joutua kokemaan mitään tuollaista. Läheisiin, olivat he sitten sukulaisia tai muuten vain läheisiä, pitäisi voida luottaa.

Vaikka suhteiden päättäminen on ollutkin vaikeaa ja surullista, on nämä siltikin olleet vain ja ainoastaan hyväksi minulle. Enää ei tarvitse olla varpaillaan näiden ihmisten takia. Toki he voivat jatkaa edelleen myrkkynsä levitämistä, mutta toivon ja uskon karmaan näissä asioissa, kuten kaikille pahantekijöille, luulen heille jossain vaiheessa aukeavan omat teot ja sen kautta omat ristit kannettavikseen, jos heillä yhtään omaatuntoa tai inhimillisyyttä on.

Aika raskaissa mietinnöissä on menty viikonlopun yli ja mietittävää varmasti riittää pidemmällekin. Haluan vain kertoa sinulle, että ansaitset pelkkää hyvää! ❤ Jos elämässäsi on sellaisia asioita, joista sinulle tulee huono olla – mieti mitä voisit tehdä toisin?

Voimaa ja Rakkautta alkavaan viikkoosi! ❤

Suhteita ja suhteista

Palataanpa hetkeksi deittailuun, tai lähinnä parisuhteisiin ja niihin liittyviin asioihin näin uuden vuoden alussa.

Suhteet on syystä tai toisesta taas pyörineet enemmän ja vähemmän mielessä. Ei edelleenkään sillä, että sellainen olisi pakko olla, vaan ajatuksissa sitä on aina mielenkiintoista pyörittää.

Deittisovelluksessa en ole jaksanut käydä kuin pari kertaa pikaiseen tsekkaamassa oisko postilaatikkoon tipahtanut mitään helmeä – no ei ole – voin kertoa 😀 Pääasiassa ihme urpåja edelleen tai sitten vaan tyyppejä, jotka eivät herätä mielenkiintoa millään tavalla, tai edellisessä aiheeseen liittyvässä kirjoituksessani mainitsemiani tyyppejä.

No eipä näissä, enemmän ajatukset ovatkin olleet huomattavasti vanhemmissa tapauksissa.

Mieleen on noussut muun muassa muutama ”hauska” väärinkäsitys, kun parikin tyyppiä joille läppää heitettyäni ovat luulleet minun yrittäneen iskeä heitä 😀

Minut henkilökohtaisesti tuntevat tietävät, että olen varsinkin viihteellä hyvinkin eloisa ja minulla on aina niin sanotusti hieman pilkettä silmäkulmassa ja näiltä tämmöisiltä ei sitten ole pystytty välttymään.

Toisaalta olen myös saanut useat naisten mulkoilut samasta syystä, kun kuulemma yritän aina iskeä kaikkia 😀

Älä siis puhu, äläkä jumaliste ainakaan hymyile ja heitä vitsiä, jos sen teet vastakkaalle sukupuolelle, yrität sitä prkl ihan varmasti iskeä! 😀 Voi hahahaa mitä muistoja tulvahtikaan mieleen. Yleensä vielä nämä tyypit – yhtään ylentämättä itseäni – ovat kuitenkin olleet ihan eri sarjassa, niin sanotusti. ^^

Mutta tämä on kyllä jokseenkin erikoista, mutta toisaalta kai niin suomalaista. Heti ku olet ystävällinen ja jos vielä lasket leikkiä, niin pakkohan siinä on alkaa jo vähintään häitä miettimään. Ihanhan vain ystävällisyydestä ja kaveruudesta ei voi millään olla kyse.

Tässä taas varmaankin yksi syy, miksi en ikävöi humalaisiin baareihin ja typeriin väärinkäsityksiin. Voin kyllä kertoa, että jos minä yritän jotain iskeä, niin sen kyllä huomaa, ainakin se iskettävänä oleva 😉

Parisuhteeseen en siis edelleenkään kaipaa – sinällään. En tietenkään vastaan pistäisi, jos joku totaalisesti jalat sattuisi alta viemään. Tosin niin ei ole tainnut vielä koskaan käydä, joten hieman skeptinen olen tämän asian suhteen.

En tiedä onko kaikkia tarkoitettu suhteeseen? Tai onko kaikille sitä oikeaa? Saatoin miettiä tätä jo edellisessäkin aiheeseen viittaavassa pätkässä, mutta jälleen nämä asiat ovat päässä pyörineet.

En tiedä oikeastaan miksi en ole suhteessa, ei sillä etteikö tarjontaa olisi. Ehkä odotan sitä oikeaa, asiathan tapahtuu syistä?

Ja olenhan tietty jokseenkin ronkelikin, tai no, en tiedä? Jos haluan kumppanin olevan silmää miellyttävä, fyysisesti haluttava. Haluan että minut voidaan haastaa älyllisesti ja että asioista keskustellaan, ja että omat mielipiteet osataan tuoda julki. Eikä missään nimessä saa minun antaa tossuttaa 😀 ❤ Ei kai ronkeliutta..?

No aikapa sen näyttää. Kummia juttuja nyt on joka tapauksessa ilmoilla, että eipähän sitä koskaan tämmösistäkään asioista tiiä. Mielenkiinnolla jään seuraamaan ja ennenkaikkea elämään tätä uutta 20-lukua! ❤

Hei, ja jos et vielä seuraa somessa, niin teeppä se nyt! 😉 IG ja Facebook @maamujohanna

Kolme vuotta sitten…

Tänään se on, vuosipäivä. Kolme vuotta sitte mut leikattiin. Aatonaattona, on siinäki leikkuupäivä. Aattoaamuna heräsin teholta. Nyt vasta ymmärrän kuinka pitkä aika se on, ku oon ollu tiedottomana. Vuorokausi. Huh, nyt en kyllä halua ajatella asiaa enemmän, palataan tähän myöhemmin. Nyt on tunteet ihan liikaa pinnassa enkä halua synkistää joulufiilistä enempää enää.

Mun jouluun on liittynyt lapsuudesta asti synkkä varjo. Ukki kuoli aattona kun olin kahdeksan, eikä joulu ole enää sen jälkeen ollut joulu. Senkin ymmärtää jälkikäteen, että kuinka kamalan aikaisin jouduin päästämään irti ukistani, sekä lapsen iloisista ja ihanista jouluista.

Tässä yksi syy siihen, miksi leikkaus tähän aikaan vuodesta sai minut vielä entisestään tolaltani, jos nyt mahdollista että enempää olisi ollutkaan tolalta. Jotenkin laskin, että ympyrä sulkeutuu ja todella pelkäsin pahinta, vaikka kuinka yritinkin luottaa ja uskoa. Ja jollain tapaa uskonkin ympyrän sulkeutuneen. Uskon ja luotan vahvasti parempaan tulevaan ❤

Uskoa on kyllä koeteltu, mutta lopen olen sen sisäistänyt (niin vahvasti kuin vain mahdollista minulle), että luottaminen on ainoa vaihtoehto. Luotan siihen, että kaikki menee hyvin, parhaalla mahdollisella tavalla ❤ Vaikka ihmisiähän me vain ollaan ja pelko kuuluu oleellisena osana elämään, ei sen pidä kuitenkaan antaa vallata koko elämää.

No, tänään me Riiviön kanssa suunnataan maalle rakkaitten kanssa viettämään joulua ja juhlistamaan elämää. Ollaan kyllä molemmat niin loman tarpeessa. Raskas syksy takana, vaikka helpompi huomattavasti enemmän kuin edeltäjänsä. Minulle olisi sopinut joulu täällä meidän omassakin kotona, ihan vain kahdestaan rauhassa, mutta Riiviö haluaa mummilaan, enkä todellakaan halua häneltä evätä sitä iloa. Nautin siitä suunnattomasti, kun voin tarjota lapselleni sellaisia jouluja rakkaitten ihmisten ympäröimänä, kuin minulla oli ennen surkeiden sattumien sarjaa. Ehkä voin elää ne uusiksi nyt Riiviön kautta ja jollain tapaa eheyttää sydäntäni myös tässä asiassa.

Parempi pitää virsi lyhyenä 😀 kuten sanotaan… Ja siispä toivotamme Sinulle Rakkaan Riiviön kanssa oikein ihanaa ja rauhaisaa Joulua, sekä kaikkia parhaita asioita tulevaan vuoteesi! ❤ ❤ ❤

Kiitos näistä hetkistä, sanoista ja kokemuksien jakamisesta!

Olet tärkeä!

Kovia päitä ja kadonneita juttuja

Joku saattaa miettiä, että kai mun täytyy feikata, kun kuitenkin niin positiivisesti jaksan kaikesta hoilottaa. No, eihän se tietenkään niin ole, että aina minunkaan elämä ihan ruusuilla tanssimista olisi. Kuten nyt varmaan ymmärtääkin kun selaa hetken tai kaksi mun elämää taakse päin.

Mun sairastuminen on sellainen lopullinen käänteentekijä mun elämässä – en enää jaksa, enkä halua stressata joka asiasta, tai ainakaan sellaisista joihin en vaan voi vaikuttaa.

Asioita tapahtuu, hyviä ja pahoja, ei niille voi mitään. Tai niihin voi suhtautua eri tavoin, voi oppia elämään vaikeittenkin asioitten kanssa.

Minä tarvitsin aivokasvaimen tämän oppimiseen. Olenkin aina nauranut, että olen astetta kovapäisempi. Elämässäni on vain yksi asia, mitä olen yhdellä kertaa oppinut – en juo enää viskiä, en ikinä. 😀

Muut virheet olen toistanut ja toistanut ja toiset vieläkin useamman kerran triplannut.

Niin ja ne jotka lähemmin tuntee tai Facessa esimerkiksi sattuu mun päivityksiä tsekkailemaan, niin huomaa ja tietää, ettei se tosiaankaan aina ihan irvistelemättä mene – mutta hei – sitähän se elämä on! ❤

Nytki meillä on takana viikonloppu oksennustaudissa ja kuntoutus arvion alkaminen viivästy päivällä. No big deal, vaikka mielelläänhän sen ois ajoissa aloittanu, ois sitten saanu kunnolla asiat rullaamaan, mutta eipä ainakaan tarvinnut koko jutun aloitusta siirtää, vaan saa sumpittua tämän päivän jotenkin.

Ja ku oksussa ollaan oltu, tai siis toistaseksi se on Riiviö joka on lervannu, niin oonpa kyllä tosi onnellinen tuosta pesutuvasta (jota viimeinki oon kohta kymmenen tässä asutun vuoden jälkeen alkanut käyttämään)! Helpotus ja onni kun sai jo illalla sängyn laittaa omine peittoineen, vaikka kaikki petaria ja tyynyjä myöten oli pesussa 😦

Nytpä on tämäki taas käyty, josko jonku tovin sais olla ilman. Ja onneksi se oli nyt, eikä viikon päästä. Tympeetä se ois taas jouluna sairastaa.

Ja kyllä, onneksi huomenna saa aloittaa arjen ja pääsee tuulettamaan ajatuksia. Alkaa hieman jo mökkihöperyys vaivata, kumpaistakin 😀

Tässä on nyt lähipäivinä kerennyt paljon pyöritellä ajatuksia päässä ja osittain tietenkin tietyt ajatukset pyörii päässä tuon alkaneen terapian vuoksi.

Mutta sellaisen pienen huomion oon tehny, että olin 33 kun tulin raskaaksi ja nyt alkaa 40 lähestymään.

Multa on siis melkein vuosikymmen livahtanut pääasiassa tuohon sairauteen. Se on vienyt myös suurimman osan Riiviön elämästä.

Kyllä tämä huomio saa hieman katkeruutta kyllä rehellisesti sanottuna tuntemaan. Mutta onneksi kuitenkin – siltikin – kiitollisuutta siitä, että saan edelleen olla Äiti ja Riiviön kanssa jatkaa tätä tahisemista ❤

Kun miettii, niin se on oikeasti ollut niin pienestä kiinni, useammasti kuin kerran, että en tässä enää olisi viisastelemassa.

Siltikin kadonnut vuosikymmen tuntuu aika hurjalta. Jotenkin en osaa sulautua neljänkympin muottiin (mutta toisaalta, eipä minua ole ikinä ennenkään muottiin saanut mahtumaan), en vain osaa sisäistää sitä, että en enää kohta olekaan kolmekymppinen 😀 Jospa sen sitten terapian ja elämän kautta tämänkin oppisi ja hoksaisi, nythän asia on huomioitu, eli varmaan yksi tärkeimmistä asioista on tehty..

Jep jep, tuntuu ettei hirvittävän järkevää jäsentelyä nyt irtoa 😀 Mutta sitäkin mahtavampaa tulevaa viikkoa sinulle toivotan! Ja muistutan vielä, että kyllä se joulu sieltä vähemmälläkin tohinalla tulee ❤ ❤ ❤