Maamu Johanna

Apua!!

Nyt kyllä täytyy hehkuttaa meiän kaupunkia ja tarkemmin perheneuvolaa!

Kesällä Riiviön neuvolassa tuli puheeksi voimakas uhma ja oma jaksaminen. Meiän ihana ”neuvolantäti” ❤ joka on kulkenu mukana plussasta asti, antoi vinkkinä käydä juttelemassa perheneuvolassa.

Riiviön aika oli juuri ennen kesälomien alkua ja niinpä yhteydenotto venyi syksyyn.

Uhmakin jo alkoi helpotella, ja meinasi aika jäädä tilaamata, mutta onneksi sen kuitenkin sain tehtyä. Tänään viimein kommellusten kautta aamulla pääsin tapaamiseen. Olin ollut ohjaajan kanssa jo etukäteen puhelimitse yhteydessä, joten tiesin istunnon kulusta.

Paikalla oli neljä työntekijää, joissa muun muassa sosiaalityöntekijää ja psykologia (en nyt muista kaikkien nimikkeitä, mutta kutakuinkin näin). Aluksi keskustelin kahden ihmisen kanssa, kahden tälla aikaa tehdessä havaintoja ja muistiinpanoja. Seuraavaksi nämä kaksi tarkkailijaa keskustelivat kahdestaan siitä mitä olivat saaneet irti ja lopuksi keskustelimme kaikki yhdessä.

En voi muuta kuin olla iloinen ja onnellinen, että sain tämän tilaisuuden. Sain mahtavia työkaluja joita kokeilla seuraavien kiukkujen taltuttamiseen, molemmille. Jatkossa on vielä ainakin soittoaika ja tarvittaessa uusi tapaaminen.

Hakekaan ihmiset oikeasti apua. Vaikka olisi pienikin ongelma tai syttyrä elämässä, olisi se hyvä aukaista. Ja sitä varten meillä on ammattilaisia auttamassa ja ohjaamassa.

Itsellä on todella hyvä fiilis lähteä viikonloppuun. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet suht rankkoja, mutta nyt muutamat solmut ovat auenneet ja asiat liikahtaneet taas eteenpäin. Saan omaankin terapiaan jatkossa uutta syvyyttä. Olen nyt käynyt psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, ja meille on muodostunut aivan loistava hoitosuhde, mutta olemme tulleet siihen lopputulokseen, että minun olisi hyvä jatkaa pidemmälle, jotta saisin mieleni solmut aukaistua. Ja tätä myöten voisin olla kokonaisempi ihminen – ja äiti.

Nyt kuitenkin mieli jo viikonloppufiiliksissä. Kotiin päästyäni laskin kuuman vaahtokylvyn ja näppäsin äänikirjan päälle (Jari Sinkkosen uusin, Onnellinen lapsi. Ja todella vahvat suositukset, taattua Sinkkosta!) hetki ihan omaa rauhaa ja aikaa. Nyt kahvia ja kuivattelua ja hakemaan Riiviö kotiin. ❤ Huomenna vietetään hyvällä omalla tunnolla kalsaripäivää, herkutellaan ja katsellaan leffoja ja ladataan akkuja.

Mutta siis, viestinä sinulle. Pyydä apua, jos et jaksa itse ottaa yhteyttä, pyydä siihen apua (vaikka minulta). Meillä on tosiaan loistavia ihmisiä ympärillä, jotka ovat meitä valmiita auttamaan. Luotetaan ja turvataan. On myös monia eri kanavia, joista apua voi hakea. Nykyään netti antaa valtavat mahdollisuudet myös avun hankkimiseen ja sen saamiseen.

Ihanaa viikonloppua sinulle! Älä jää yksin ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Syksy saa – ja koteloidutaan…

Rakastan syksyä, rakastan ihan kaikkea siinä. Aina näin ei ole ollut, mutta kait ikä on tuonut tämän rakkauden elämääni.

Syksy on myös jotenkin hyvin maadoittavaa aikaa. Se saa käpertymään sisäänpäin ja ajattelemaan mennyttä ja varovaisesti haaveilemaan tulevasta.

Minulla on kuitenkin ollut hankalaa saada ajatuksia paperille. Ehkäpä on jälleen koteloitumisen aika. Ehkä asioiden ja ajatusten tarvitsee levätä ja kypsyä rauhassa.

Alkusyksy on ollut myös aika hektistä ja olen ollut väsyneempi. Ehkä helpotus keväästä ja samaan putkeen kesästä uhmailevan Riiviön kanssa tekee tehtävänsä. Ja totuttelua tuo myös jatkuneet tervetulleet tauot päiväkodin jälleen alkaessa.

Pelolla tosin seuraan tilannetta. En jaksaisi millään samanmoista sulkua kuin keväällä. Helppohan sellaisen perusterveen ja vaikkapa vakaassa parisuhteessa olevan on väheksyä jylläävää tautia ja kokeillakin rajoja. Itseä ei todellakaan kiinnostaisi edes kokeilla saisiko taudista rajumman vai flunssamaisemman version.

Oma kunto on sen verran huono edelleen, että päivittäisistäkin askareista selviäminen on vielä haastavaa. Ja Riiviön hoito olisi todella vaikeaa järjestää, jos sairastuisin vakavampaan muotoon ja joutuisin sairaalaan. Ei, sen yritän välttää parhaani mukaan. Sydämeni särkyisi jos joutuisin antamaan lapseni vieraaseen huostaan – ja kaikki vain sen takia kun osa ihmisistä on niin piittaamattomia ja väheksyviä. Osalla foliohattu syvällä päässään.

En tiedä mikä tässä nyt on niin ihmeellistä. Eihän tämä ensimmäinen virus ole joka jyllään maailmalla ja tappaa. Esimerkiksi Espanjantaudin aikaan ei vain ollut tällaisia kanavia lietsoa pelkoa, puolesta ja vastaan.

Myönnän kyllä, että välillä epäilys nostaa itselläkin päätä, mutta faktat kuitenkin vielä puhuvat puolestaan. On arpapeliä kuka minkäkin muodon taudista saa, ja nämä arpajaiset itse jättäisin mielelläni välistä.

Päivä kerrallaan, niinhän tässä elämässä muutoinkin mennään. Näillä eväillä siis jatketaan. Olisi maukavaa kuulla myös sinun mietteitäsi koronasta. Ja syksystä. Ja elämästä yleensäkin.

Minä pidän virren lyhyenä ja jatkan koteloitumista. Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Jaksaa jaksaa…

…mutta kun ei aina ole pakko jaksaa!

”En minäkään ja kyllä minäkin…” Nämä lauseet on meistä varmaan jokainen kuullut elämässään, kun joku toinen ihminen vertaa elämääsi omaansa. Ja varmasti moni on myös itsekin tähän sortunut. Myönnän – myös minä olen ihan varmasti joskus ajattelemattomuuttani näin saattanut sanoa.

Mutta ihan oikeasti. Ei pitäisi. Et sinä ole minä, enkä minä sinä. Vaikka elämämme voisivatkin muistuttaa ulkonäöllisesti toisiaan, niin sisältöä et voi kuitenkaan tietää.

Et voi tietää mitä toinen on jo kokenut, tai kuinka toinen ihminen yleensäkin käsittelee asioita.

Monesti kuulee esimerkiksi lastenhoidosta sanottavan, että kyllä minäkin olen lapseni itse hoitanut, enkä koskaan minnekään ole päässyt.

Niin. Niin varmasti todella moni on tehnyt – ja tekee edelleen. Omalla kohdalla tämän lauseen kuuleminen saattaa hieman verenpainetta nostaa, koska aika harvalla on samaa taustaa. Et voi sanoa tietäväsi, jos et ole kokenut. Etkä voi sittenkään tietää, koska asiat koetaan eri tavoin.

Samalla kaavalla menee moni muukin asia. Mutta miksi vertaamme ja miksi meidän pitäisi aina vaan jaksaa ja olla jotain superihmisiä? Miksi emme saisi sanoa, että olemme väsyneitä ja tarvitsemme apua?

Uupumisesta ja jaksamisesta puhutaan onneksi jo nykyään paljon enemmän ja avoimemmin. Siltikin nuo edellä mainitut lausahdukset ovat turhankin tuttuja.

Jokaisen pitäsi saada välillä huokaista. Jokaisen pitäsi saada sanoa ääneen, pelkäämättä lynkkausta, että mitä tuntee ja kokee – ja mitä tuntee tarvitsevansa.

Hyvinvointi ja terveys ovat kuitenkin ne yhdet korkeimmista pilareista mitä elämässä pitäisi tavoitella, ei se raha ja työ – ja marttyyrius. Nämä eivät sinua lopulta kuitenkaan pitkälle kanna.

Toki en sitä kiellä, etteikö työllä olisi suurta merkitystä, mutta senkin tarvitsee pidemmän päälle olla mielekästä. Tiedän mitä on tehdä paskaa duunia, miltä tuntuu aamulla töihin mennessä kun tekisi mieli purskahtaa itkuun. Sellaisia töitä on joskus joutunut tekemään, ihan että saa elettyä.

Oma terveys ja muutoinkin jaksaminen on itsellä noussut viime vuosina arvostuksessa todella korkealle.

Teinivuosien myrskyistä ja myllerryksistä selvittyä voin todella hyvin. Pääsin opiskelemaan minulle tärkeää alaa, tein töitä samalta alalta ja kävin kuntosalilla todella aktiivisesti.

Kuljin naapuripaikkakunnalla opiskelemassa ja bussimatkoihin jo upposi melkoinen aika. Välillä kello soi ennen viittä. Kahdeksalta koulussa ja päivä saattoi venyä viiteen. Jälleen bussimatka. Pikaisesti kotiin ja salille. Sallilta töihin jossa ehkä välipalaa ja koulutehtävät. Kotiin suihkuun ja nukkumaan. Ja aamulla sama jatkui. Tein myös viikonloppuisin töitä. Homma oli mielekästä, eikä kukaan ottanut hihasta kiinni ja pyytänyt miettimään tahtia. Jaksoin kaksi vuotta. Sitten alkoivat ongelmat, olin polttanut itseni loppuun parikymppisenä. Kesti todella kauan ennen kuin taas pääsin tolpilleni ja vasta nyt viime vuosina olen ymmärtänyt mistä oli kyse.

No, tänä päivänä olen viisaampi. Osaan tarkkailla omaa jaksamistani ja kehoni kieltä huomattavasti tarkemmalla korvalla. Tiedän, ettei mitään maallista saa mukaan, joten sen haaliminen ei ole minun tavoitteeni. Toki kukapa ei mukavasta elämästä nauttisi, mutta rajansa kaikella. Vähemmälläkin pärjää.

En ole koskaan elämässäni ollut näin onnellinen. Tiukkaa on ja olen suoraan sanottuna ihan helvetin väsynyt, mutta silti todella onnellinen. Minulla on suurin lahja jota elämältä voi saada, lapsi. En ole enää kuolemansairas, vaan kuntoutumassa ihan kivaa verkkaista vauhtia. Kivutonta minusta ei koskaan tule, mutta tämän kanssa pystyn elämään. Rahasta on tiukkaa, mutta toivon, että kuntoudun ja saan mahdollisuuden tehdä työtä josta saamme tulevaisuuteen parempaa turvaa. Tällä tiukallakin budjetilla elää, kun laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Olin jo ajatellut, että olen kotona kolmen vuoden ajan hoitamassa Riiviötä, koska halusin ehdottomasti nauttia jokaisesta vauva- ja taaperohetkestä. Ihan käsikirjoituksen mukaanhan tämä ei mennyt, vaan olin todella kipeä suurimman osan tästä ajasta. Silti, elossa ja minulla on edelleenkin lapsi. Ja tulevaisuus, huominen päivä.

Ensimmäistä kertaa vuosiin olen katsonut pidemmälle tulevaisuuteen – haaveillut isosti. Eihän siitä tulevasta koskaan tiedä, mutta sinne on kuitenkin hyvä suunnata katse. ❤ Tuntuu ihanalta huomata uskaltavansa tehdä näin pitkän tauon jälkeen, niin pitkään olen keskittynyt vain tähän päivään, tähän hetkeen. Ja tietenkin aion elää jatkossakin hetkessä, koska siinähän se elämä on, mutta nyt uskalla kurkotella tähtiin ja tuleviin ihaniin hetkiin.

Jokaisen meistä olisi ihan hyvä välillä pysähtyä miettimään sitä, kuinka puhumme ja kohtelemme lähimmäisiämme. Onko käytös sellaista jota itsekin jaksaisi? Ovatko kaikki sanat pakko sanoa? Tai olisiko aika sanoa jotain, jotain hyvää? Miltä tuntuisi kääntää negatiivinen positiiviseksi? Sen sijaan, että moittisit, miettisitkin sen positiivisen kautta? Näissä on tekemistä itsellänikin, mutta kun asiat tiedostaa, on niitä helpompi lähteä muuttamaan.

Positiivisuutta viikkoosi! Pietään huolta ja Rakastetaan ❤ ❤ ❤

Kuolema

Kaiken seesteisyyden ja onnellisuuden keskellä ajatukset hiipuvät välillä synkempiin aiheisiin. Varsinkin oman kontrollin alla – myös syksy saa ajatuksiin sen tummemman sävyn ja uuden syvyyden.

Ajatuksia herätti myös kolmas pyörä – syöpä -blogin Ramin menehtyminen hääpäivänään.

Nämä ovat sellaisia asioita jotka todellakin pistävät miettimään elämää – ja kuolemaa. Ne pysäyttävät totaalisesti ja saavat arvioimaan omaa elämää uudelleen. Omia valintoja ja sitä kuinka tämän ajan täällä käytämme.

Ajatukset saavat mielen surulliseksi, miksi täytyy hyvästellä rakas? Miksi toisten matka päättyy aivan liian varhain?

Kukaan meistä ei tiedä päiviemme summaa. Toiset joutuvat lähtemään aikaisemmin, toiset eivät kerkeä edes aloittaa elämäänsä, kun liekin on jo aika sammua. Toiset olisivat sen sijaan jo lähdössä, osa hyvinkin pitkän elämän päätteeksi, jo kuihtuneina ja valmiina siirtymään ajasta ikuisuuteen.

Kukaan meistä tuskin uskoisi sairastuvansa vakavasti, tai joutuvansa onnettomuuteen. Ei, se tapahtuu aina jollekin toiselle. Eihän minulle voi niin sattua?

Mutta kyllä, se voit olla juuri sinä – ja minä. Miksi ei voisi niin olla, miksei se voisi osua sinunkin kohdallesi?

Mutta kai meille kaikille on kirjattu jonnekin ylös se meidän aikamme täällä. On vain aina surullista kun ihminen jolla olisi elämä edessään ja vielä annettavaa, joutuu jättämään kaiken kesken.

Ei pitäisi kuitenkaan alkaa pelkäämään, sillä se syö vain aivan turhaan energiaa. Kuolema on kuitenkin väistämätön asia meille jokaiselle. Itse tunnen tehneeni kaiken kokeman jälkeen jonkinlaisen sovun kuoleman kanssa

Muistan varmasti ikuisesti sen tunteen kun sain diagnoosin. Sydän jätti lyönnin välistä ja tipahti jonnekin alemmas, veri tuntui myös pakenevan kasvoilta ja koko kropasta. Muistan kuinka käänsin katseeni nukkuvaan lapseeni ja pelko puristi sydäntäni.

Olen aikaisemmin kertonut, etten pelännyt niinkään omaa kuolemaani, vaan enemmän minua suretti ja pelotti se kuinka Riiviön käy jos on minun aikani lähteä.

Ne päivät kun odotin leikkaukseen, menivät täydellisessä usvassa. Epätietoisuus oli varmasti se pahin. Onneksi neurokirurgini uskalsi jo sanoa, ettei kasvain ainakaan ihan pahimmalta vaikuta, mutta siltikin se, ettei ollut varmuutta mistään, oli todella raastavaa.

Kaiken tuon pelon ja surun jälkeen kuitenkin koittaa valo, useimmiten ainakin, tai näin pitäisi olla. Itse en ajattele kuolemaa loppuna. En voi uskoa että kaikki vaan päättyisi. Sitä en tiedä mitä tapahtuu, mutta sen uskon ettei se mitään lopullista ole. Niin paljon on selittämättömiä asioita ja tapauksia, että eiväthän ne aivan itsestään satu. Tiedän, että moni pitää näitä huuhaana, mutta sehän on heiltä pois, ei minulta.

Uskon kyllä, että vielä me kohtaamme ja näemme kaikki rakkaat jotka olemme kerran joutuneet hyvästelemään.

Se tuo lohdullisuutta elämään.

Kirjoitin tämän tekstin ennen kontrollia, kun ajatukset luonnollisestikin olivat hieman tummempia. Tuo kontrolli vei voimia ihan suunnattoman paljon. Nyt olen vain yrittänyt levätä ja ymmärtää, että kasvaimen paluu on aika epätodennäköistä. Seuraavaan kontrolliinkin on vuosi aikaa. Olo on vain niiiin seesteinen – väsynyt, mutta onnellinen. ❤

Olen saavuttanut rauhan ja tyyneyden sisälleni. Siihen tarvittiin monta myrskyä, eikä haaksirikkokaan kaukana ollut. Selvisin tähän asti ja nyt minulla on hyvä olla.

Tyyntä kulkua myös sinun loppuviikkoosi. Pietään huolta ja rakastetaan – ja kerrotaan se myös rakkaille, sillä huomisestahan ei koskaan tiedä! ❤ ❤ ❤

Jotain mätää Suomenmaalla?

Kertokaapa te viisaammat minulle, että mikä mättää (no raha ja ahneus, mutta mutta..)??

Miksi me ollaan siirretty melkoinen määrä tuotantoa ulkomaille halpatuotantoon? Miksi me myymme meidän yhteistä omaisuutta, kuten kaivoksia/alueita ja vesistöjä ulkomaisten firmojen omistukseen?

Sanomattakin selvää tietenkin, että halpatyö on halpaa. Mutta pitäsi olla myös selvää, että halvalla ei saa hyvää. Se on köyhälle tuttu sanonta.

Nyt kun maailma pitäisi pelastaa uhkaavalta tuholta, niin eikö olisi ihan selkeää, että alkaisimme jälleen valmistaa tuotteita jotka kestävät? Ja alkaisimme valmistaa niitä jälleen itse, koska osaamme valmistaa laadukkaita ja kestäviä tuotteita. Meillä on taito ja tieto, kaikki osaaminen. Ja tähän kai olisi viisasta myös tähdätä? Ehkä ihmiset voisivat herätä myös tähän asiaan? Ei enää turhaa krääsää ja kertakäyttökamaa, vaan laadukkaasti tuotettua kotimaista tavaraa, joka tunnetusti kestää.

Samallahan niitä työpaikkoja syntyisi? Eikö?

Onko niin, että ne jotka näitä ohjia pitävät käsissään, ovat niin ahneita paskiaisia, että nämä ajatukset saavat jäädä syntymättä, tai ne ainakin haudataan nopeasti? Miksi? Eikö maan hyvinvointi olisi meidän kaikkien etu?

Miksi toimitaan niin kuin toimitaan? Onko raha ainoa asia miksi tuotannot siirretään pois? Eikö olisi jo ilmastonkin kannalta järkevämpää valmistaa tuotteet täällä, valvotuissa ja varmasti ammattitaitoisissa käsissä. Varmasti myös osaamista löytyisi ympäristöystävällisempään tuottamiseen, siis kaikin puolin eettisempään toimintaan.

Tiedän, että jo kaveripiiristäni löytyy osaavia ammattilaisia, jotka pystyisivät firmaa jos toistakin laittamaan pystyyn?

Ajatus kutittelee mieltäni. Pystyisimmekö me muuttamaan tämän suunnan näyttämällä tietä?

Ja sitten mitä ihmettä ihan oikeasti!? Kuinka joku tai jotkut kansamme valitsemat virkamiehet voivat tehdä todella epäilyttäviä kauppoja ja sopimuksia (viittaan tässä nyt vaikkapa esimerkiksi sähköön) ja toimimaan todella epäilyttävästi, ja siltikin vain jatkaa viroissaan??

Kun sitten taas toinen eroaa pienimmästäkin virheestä.

Kertonee jotain selkärangoista, tai niiden puutteista. Mutta jättää miettimään, että millaisessa maassa me todella elämmekään? Onko asiat todellakaan niin hyvin kuin annetaan ymmärtää? Pissitäänkö meitä silmään räikeästi? No niinpä taidetaan tehdä.. Ja mitkä olikaan näiden ihmisten motiivit? Oikeasti?? Miettikääpä hetki niitä, minunin mielestä nämä jutut on jo niin ristiriitaisia ja kertovat vain ihmisten ahneudesta. Tällaisten hiiskojen takia ollaan melko syvällä, ja syvemmälle upotaan.

Minulle ainakin alkaa riittämään tämä maamme riistäminen ja myyminen. Ohhoh, olikohan nyt liian isänmaallinen kommentti, että tokihan tähänkin jo rasismin joku saa nypättyä. Mutta go on, vihaajat vihaa ja tietäjät tietää! 😉

Mutta on siis kummallista, että ensin myydään kaikki mitä irti saadaan ja siirretään työpaikat halpamaihin, missä varmasti riistetään ihmisiä ja luontoa. Ja sitten ollaan lirissä, kun ei meillä enää ole mitään omaa eikä töitä ihmisille.

Tämmöistä meillä tänään flunssaisessa mielessä – tai no kyllä nämä asiat on jo pitkään mielessä olleet, nyt vaan tahtoivat paperille.

Pistäkääpä kaikki nyt mietintämyssyt 😀 päähän ja miettikää se loistavin idea, jolla hommat saadaan pyörimään?

Unelmoikaa isosti ja hullusti – ja sitten tavoitellaan niitä unelmia! ❤ Eikö vaan?

Unelmallista viikonloppua sinulle, pietään huolta ja rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Ilmassa on jo syksyn tuntua – ja ripaus taikaa <3

Syksyn ensimmäinen sukka puikoilla kärkeä vaille kohta valmis. Korvapuustit juuri uunista otettuna tuovat hurmaavaa tuoksuaan kotiin – kotiin joka muistuttaa lähinnä kaaosta, vaan sama on myös pään tilanne.

Jostain syystä pää on kipuillut ja ollut jotenkin ikävän tuntuinen jo viikon. Siispä jätän suosiolla sellaisen hääräämisen vähemmälle, mikä ei niin mielekästä ole. Sitä paitsi kaaos johtuu suurimmaksi osaksi ikkunaremontista, tai siis siitä kun parvekkeen kaikki tavarat ovat olohuoneessa…

Jouduin tyhjentämään parvekkeen ennen reissuun lähtöä pari viikkoa sitten, koska uusien ikkunoiden oli määrä tulla parvekkeelle odottamaan asennusta. Kaiken muun työn ja homman ohella, vielä siis raahasin sohvat ja muut kalusteet kipua uhmaten pois ikkunoiden tieltä.

Kun sitten kotiuduimme, olikin tullut ilmoitus, että meidän rappumme ikkunat saapuvat vasta myöhemmin. Voin kertoa, että ihan muutaman ärräpään saatoin päästää.

Kuinka voi olla näin surkeaa tiedottamista? Remontti myös viivästyi parilla viikolla tuotannollisista ongelmista. Tai luultavasti näin, koska ei tästäkäään ole tullut mitään ilmoitusta. Rapussa on edelleen vanha aikataulu, jossa ihan oleellisia virheitä, kuten arviointi on jo ennen kuin uusien ikkunoiden on edes määrä olla paikoillaan.

Työmiehet ovat kuin seipään nielleitä, eivätkä osaa edes päivää sanoa. On kyllä ihme firma, ei jatkoon.

Putkiremonttiin verrattuna todella surkea suoritus. Itse piti soitella jo alkuun, kun remontin ilmoitettuun aikaan oli vain muutama päivä, eikä mitään infoa ollut edelleenkään tullut.

Nyt olen odottanut, että laittaisivat ilmoitusta koska ne ikkunat nyt sitten tulevat ja työt meidän rapussa alkavat. Mielellään lähdettäisiin Riiviön kanssa silloin pois alta. Pitää kai lähteä pihalle katsomaan saisiko työmiehistä tietoa irti, vai juoksevatko karkuun. 😀

No mutta, kylläpä ne asiat tietenkin selviävät, ainakin kun itse ottaa ja selvittää.

Nyt kun arki on viimeinkin koittanut, tunnen iloa ja mukavaa odotuksen tunnetta. Harvemmin sitä näin iloisesti on odotettu, mutta kaikkien näiden kuukausien jälkeen en voi olla kuin onnellinen tästä normaalista arjesta – ja muutamasta hetkestä hiljaisuutta.

Voi kun toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät jälleen käyttäytyä tilanteen mukaan, ettei koko yhteiskuntaa tarvitsisi taas sulkea ja riskiryhmäläisten ja vanhusten lukittautua omiin piiloihinsa.

Itselle syksy olisi tuomassa uusia kuntoutuksia ja uusia tuulia, ehkä hieman töitäkin jo kokeiltavaksi. Odotan näitä todella innoissani, mutta myös hieman pelko persuuksissa, tai lähinnä siis sen vuoksi, että tauti alkaa taas jylläämään ja näinpä kaikki nämäkin ovat siis pois tulevasta sen myötä.

Olisi ihana päästä jo ihmisten kanssa tekemisiin, ihan normaaliin kontaktiin ja kanssakäymiseen.

Muutoin nautitaan tästä päivästä. Ilmassa on jo tuntu syksystä – oi kuinka tykkään. Minusta on ajan myötä muovautunut syksyihminen. Näin ei todellakaan ole aina ollut. Olen ollut kesänlapsi ja muut vuodenajat kevättä lukuunottamatta ovat olleet kidutusta.

Muistan joitakin vuosia sitten mummuni kanssa käydyn keskustelun, jonka jälkeen ajatus syksyn kauneudesta on vahvistunut minussa.

Koin aina syksyn saapuessa kaiken kuolevan, olin masentunut ja koko ajan surullinen, talvi toi jonkinlaisen horroksen ja koin vasta keväällä herääväni henkiin ja mieleni kirkastuvan.

Kuitenkin tämä keskustelu herätti minussa pikkuhiljaa ajatuksen, jonka siemen on kasvanut ja itänyt rakkaudeksi tähän vuodenaikaan.

Ei kaikki kuole, vaan vetäytyy levolle uutta kevättä ja kesää varten. On uusiutumisen aika. Näin mummuni minulle opetti, ja nyt koen tämän hyvin vahvana myös omalla kohdallani. Syksyisin on aika uusiutua, ainakin jättää kaikki se vanha joka ei sinua enää palvele. Siis luovutaan turhasta painolastista.

Jotenkin minulla on vahva tunne siitä, että jotain isompaa on tapahtumassa. Tunne on ollut jo pitkään. Oikeastaan tämä tunne sai alkunsa jo silloin kun aloin toipumaan edellisestä erosta.

Tunne on vahvistunut ja muuttunut aina sen mukaan mitä mikänenkin syksy on tuonut mukanaan, mutta aina tunne on ollut kuitenkin oikeassa. Joten todellakin mielenkiinnolla odotan tulevaa. ❤

Ehkä pakko vielä tähän väliin kuitenki purnata tuota nettideittailun kiemuraista maailmaa. x)

Olen jo aikaisemmin maininnut, etten todellakaan jokaiselle tyypille jaksa olla vastaamassa. Ja miksi pitäisikään?? Ei minulla ainakaan ole aikaa jokaiselle urpålle tai vähemmänkään urpålle olla perustelemassa miksen hänen kanssaan välitä tehdä tuttavuutta.

Jos alkaisin kaikille vastaamaan, en ehtisi muuta tehdäkään. Ei liene sivustojen ideakaan. Muutama sitkeä tyyppi sen sijaan jaksaa pommittaa viesteillä, joista osa on jo suoraan sanottuna niin etovia, että pahoinvointi on loppupäiväksi taattu.

Tänään viimeksi eräs tälläinen pommittaja oli jälleen laittanut viestiä, jossa nurisi vastaamattomuuttani. Tekisi niin mieli avautua näille suoraan, mutta näen järkevämpänä jatkaa hiljaisella linjallani.

Tuollaisiin ihmisiin en halua todellakaan tuhlata aikaani. Kertovat käytöksellään jo kaiken oleellisen itsestään ja se ei todellakaan ole sitä mitä minä etsin.

Vastaatteko te kaikille jos jossain sivustolla tai sovelluksessa olette?

Enpähän sitten tiiä… Kyllähän tuo ihan hyvää viihdettä on, jos ei kaikkia yökötyksiä lasketa. Ja on tuolta nyt ainakin pari ihan hyvää tyyppiä kaveriksi löytynyt. 🙂

Ja mistäs sitä koskaan tietää, milloin se kolahtaa. 😉

Nyt vaan rauhassa, päivä kerrallaan. Ihan niin kuin tähänkin asti. Elämme todella kummallisia ja historiaan jääviä päiviä. Toivoisin meille kaikille malttia ja voimia. Ei elämä ole aina helppoa, ei sen kuulukaan olla. Mutta liian vaikeaa liian pitkään, sitä en soisi kenellekään.

Pietään huolta ja rakastetaan! Iloa ja onnea sun viikkoon! ❤ ❤ ❤

Rutistettu rakkaus

Tässä kun on miettinyt ja ajatellut enemmänkin tuota parisuhde- ja rakkausteemaa, niin omasta kuin muidenkin näkökulmasta, niin ajattelin nyt vielä ainakin yhden kirjoituksen kirjoittaa.

Kokemuksethan on lähinnä tietenkin omasta elämästä, koska onhan nämä sellaisia asioita jotka tarvitsee itse kokea ennen kun niistä voi oikeasti puhua.

Omat suhteet ovat olleet enemmän ja vähemmän, mutta lähinnä ensimmäisen vaihtoehdon mukaan myrskyisiä. Kohdalleni ei ole kertaakaan sattunut sopusuhtaista, niin kutsuttua normaalia parisuhdetta.

Jostain syystä olen useimmiten ajautunut suhteeseen, jossa toimin lähinnä hoivaajana. Kumppanini ovat siis olleet rikkinäisiä tai vain laastaria vailla. Ja toki olen sitä ollut välillä itsekin.

Onhan mukaan tietenkin mahtunut myös seesteisiä ja hyviäkin kausia, mutta olen kokenut myös suhteiden karikot ja kivikot. Sairaalloisen mustasukkaisuuden, pettämisen ja väkivallan kaikki kasvot.

Näitä kun miettii nyt jälkikäteen, niin ei kai toisaalta kummakaan, että viihdyn yksin.

Olen vahva persoona joka on käynyt omat myrskynsä lävitse. Olen kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana aivan valtavasti ihmisenä.

Ihmisen joka voisi seisoa vierelläni, tulisi olla myöskin vahva ja omat oppinsa jo saanut. Ja vahvuudella tarkoitan tässä nyt lähinnä sitä itsensä tuntemista, itsetuntoa ja että on oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan itseään, eikä tarvitse toista vain pönkittämään omaa egoaan.

Kumppanin tulisi nähdä itsensä kanssani tasavertaisena, ei kilpailla kanssani, vaan oppia yhdessä lisää elämästä.

Enkä ehkä enää jaksaisi toista kokonaan kasaan kursia. Kaikillahan meillä on haavoja, osa syviäkin ja osa ei ehkä koskaan parane. Mutta itse olen tehnyt jo itseni kanssa niin valtavasti työtä (ja menneisyydessä parsinut kasaan toisia), että voimavaroja ei ehkä olisi enää muuhun. Ja ehkä kuitenkin on niin, että jokaisen täytyy eheytyä itse, ja oppia itse omista haavoistaan? Toki tukena ja turvana matkalla voi ja täytyykin seistä.

Mutta voivatko erilaisissa kasvuvaiheissa olevat ihmiset rakentaa toimivan parisuhteen? Kenties, jos molemmat ovat valmiita joustamaan ja tekemään töitä suhteen eteen?

Toki töitä on tehtävä aina. Olen joskus verrannut parisuhdetta autoon. Ei sekään kestä huolloitta. Öljyä ja polttoainetta on lisättävä aika ajoin, jotta kone pysyisi käynnissä ja hyrräisiä tasaisesti. Välillä täytyy suorittaa suurempia huoltoja.

Sama koskee parisuhdetta. Itse näen tärkeinpänä puhumisen ja avoimuuden. Kun keskustellaan yhdessä kaikista asioista, avoimesti, on helpompi ymmärtää toista.

Joskus olen kohdannut sellaista, että kumppani olettaa minun vaikka suuttuvan jostain asiasta ja jättää siis kertomatta. Tosi asia on, että salailu suututtaa enemmän. Miksi ihmeessä aikuinen ihminen olettaa tietävänsä mitä toisen ihmisen päässä liikkuu? Miksei voi yksinkertaisesti kysyä ja sanoa. Puhua.

Aika yksinkertaista, mutta siltikin ehkä yksi maailman vaikeimmista asioista?

En tosiaankaan tiedä, onko vaikeat edelliset suhteet syy siihen, miksen niin välitä koko hommasta. Vai se että olen suhteellisen ronkeli (vaikka ei se ole siltikään estänyt huonoja suhteita). Vai se, että olen kuitenkin vielä toipilas, enkä tiedä olisiko minulle edes voimia uuteen suhteeseen. Vaaaaiii, etten edes tiedä haluanko kumppania.

Luultavasti kaikkien edellisten asioiden summa.

Ehkä joskus vielä, sillä tiedän että on myös onnellisia suhteita joissa osataan rakastaa ja tukea kumppania ja ollaan tasavertaisia.

Sen aika on sitten, kun on. Ei kiirettä – minun on hyvä juuri näin! ❤

Siinäpä oli sitten mietteitä alkavaan viikkoon.. Nautitaan, pietään huolta ja rakastetaan!! ❤ ❤ ❤

Tyrkyllä seksiä

Jaaritellaanko taas hetki treffailusta, parisuhteista ja rakkaudesta?

Nämäpä ne on pyörineet lähipäivinä mielessä. Samat vanhat jorinat siitä tarvitsenko suhdetta ja jos tarvitsen, niin minkälaisen mahdollisesti tahtoisin. Mikä sopii minulle ja elämäntilanteeseen parhaiten.

Olen tosin jo päättänyt että tulee jos tulee ja menee sitten omalla painollaan, mutta tykkään kuitenkin pohtia ja leikitelläkin ajatuksilla. Ja olisi ihan mukava kuulla myös teidän erilaisista suhteistanne.

Jotenkin nyt kun ajattelen, niin minulle sopisi parhaiten ihminen, jolla on jo omaa elämää rakennettuna. Siis ura ja lapsia valmiina. Ei haittaisi jos molemmat asuisivat omissaan, eikä koko aikaa tarvitsisi olla yhdessä.

Ehkä tällaiset ajatukset johtuvat pitkälti siitä, kun olen niin kauan ollut itsellinen ja tottunut tulemaan toimeen yksin. Ja nyt tietenkin Riiviön kanssa elämä on rakennettu toimivaksi.

Mahtuisiko tähän edes toista?

No, kuten edellä jo tuumailinkin, tiedän että on aivan turhaan tehdä suunnitelmia rakkauden asioissa, ne vain tapahtuu, jos ovat tapahtuakseen.

Olen kuitenkin edelleen kirjautuneena nettideittisivustolle, lähinnä ajankuluksi ja huviksi. Mutta olen kyllä löytänyt sitä kautta ainakin nyt pari uutta kaveria. Mitään suurta rakkautta ei ole syttynyt, mutta en nyt sulje pois mitään mahdollisuutta, vaan annan asioden muhia ja kehittyä aivan rauhassa.

Ja nyt kun nettideittailuun päästiin, niin onhan oikeasti aivan uskomatonta kuinka urpåja vonkaajia siellä voikaan olla! 😀 Olen tosiaan kirjoittanut profiiliin, että haen lähinnä kavereita, en seksia joten sitä on turha vongata. Mutta siltikin lähes päivittäis saan edelleen tarjouksia ja yksityiskohtaisia kuvauksia muhkeista ja mahtavista elimistä. ^^

Parikymppiset haluavat kokeneempaa naista ja vanhemmat nuorempaa… Toiset ehdotukset ovat suorastaan oksettavia, toiset taas tuovat hymyn huulille 😛 Mutta ennenkaikkea kaikki saavat miettimään, että kuinka sisälukutaidotonta porukkaa on liikkeellä, vai ajattelevatko he todella olevansa niin vastustamattomia, että sortuisin sittenkin..?

Niin, en tiedä, mutta jotenkin vielä ei ainakaan niin suurta kiusausta ole tullut. Eihän sitä koskaan tiedä, jos tästä vielä kuntoutuisi ja parantuisi suht ennalleen, niin voisihan sitä vaikka omaa toyboyta miettiäkin 😉 😀 ^^

Huomattavastikin siis perjantai-iltaan alkaa ajatukset kääntymään. Mutta olisipa siis mukava kuulla erilaisista parisuhteista ja kuinka ovat toimineet? Myös sun kokemukset nettideittailusta kiinnostaa? Osuuko niitä urpåja kaikille, vai onko mulla joku erityinen magneetti? 😀

Ihanaa viikonloppua sulle! Pietään huolta ja rakastetaan!! ❤ ❤ ❤

Menneisyys jumittaa – ja kipu kans!

Varmaankin vasta olleista syntymäpäivistämmekin johtuen on viimeaikoina pyörinyt mielessä kaikki se, mistä asiat alkoivat muuttumaan – ne asiat joista elämäni alkoi toden teolla muuttumaan…

Kaikkihan lähti periaatteessa jo edellisestä erosta ja kuinka aloin siitä toivuttuani eheytymään henkisesti, ja myös fyysisesti voin paljon paremmin kuin aikoihin.

Lopullinen muutoksen sinetti oli tietenkin se, kun aloin odottamaan Rakasta Riiviötä. Olinhan juuri keväällä sanonut itselleni sen ensimmäisen kerran ääneen, että minun täytyi hyväksyä tosiasia, ettei minusta välttämättä koskaan tule äitiä.

Äitiys oli yksi suurimmista haaveistani jo nuoresta alkaen. Olin tietenkin myös pyöritellyt muita vaihtoehtoja mielessäni, kuten sijaisvanhemmuutta sekä keinohedelmöitystä. Jälkimmäinen ainakin on vain hyvin kallista ja olinkin jo miettinyt mistä mahdollisesti sellaisia summia voisin haalia kasaan. Eikä raskaus olisi siltikään ollut kiveen kirjoitettua.

Niinpä syksyllä en voinut uskoa onneani kun viimein olin raskaana, vaikkei tätä oltukaan mitenkään suunniteltu. Ennemminkin olin ja haudannut haaveeni ja päättänyt katsoa mitä elämä voisi tilalle tarjota. Tokihan olin alkuun järkyttynytkin, mutta nopeasti ymmärsin, että näin asioiden kuuluikin mennä.

Muistelin myös sitä kuinka järkyttävän väsynyt olin vauvavuoden aikana. En ole koskaan kokenut sellaista yhdistelmää, kuinka onnellinen, mutta siltikin niin väsynyt olin. Väsymys tuntui iltaisin ihan fyysisinä kouristuksina ja pahoinvointina. Sellaista en ollut ennen kokenut, eikä onneksi vielä ole toista yhtä uuvuttavaa ajanjaksoa elämässä ollut. Uuvuttavia kylläkin, mutta eri tavoin.

Riiviö alkoi ottamaan koko yön mittaisia unia vaihtelevasti vasta 2,5 vuoden ikäisenä. Ja nyt vasta tuntuu, että yöt ovat olleet hetken kokonaisia. Vielä talvella ja keväällä meillä oli kausi kun kaksi kolme kertaa yössä herättiin. Nyt kädet kyynärpäitä myöten ristiin toivoessa että tämä täysien unien kausi kestää! ❤

Tästä univajeen vauvakuplastahan sukellettiin suoraan sairauteen ja kipuun, jotka ovatkin olleet kiinteästi kannoilla aina näihin päiviin asti. Enhän toki enää ole niin kipeä kuin mitä kaksi vuotta diagnoosista meni, mutta kivuton en tule koskaan enää olemaan. Se aika oli helvettiä, enkä voi kuin ihmetellä kuinka olen selvinnyt koko sen ajan. Kaksi vuotta on kuitenkin pitkä aika, varsinkin kipeänä ja väsyneenä kaksin pienen lapsen kassa.

Välillä tunnen katkeruutta sairautta ja systeemiä kohtaan. Olen ollut Kipiä Äiti suurimman osan lapseni elämästä, kipeä ja todella väsynyt. Apua olisin kyllä kaivannut useammin, sen voin rehellisesti myöntää. Eikä tämäkään kevät ole ihan helpoin ollut. Talven väsymyksen päälle maailmanlaajuinen pandemia ja eristäytyminen melkeinpä kahdestaan kotiin ja lähiluontoon. Ja lisäksi vielä Riiviön älyttömän vahva uhmakausi… Puuh!

Toistaiseksi kaikki on kuitenkin ok. Toivon että pääsemme edes hetkeksi ensi kuussa maistamaan normaalia arkea.

Itsellä alkaa taas kontrolli koputella ovella ja mielessä. Kuinka nopeasti puoli vuotta voikaan aina livahtaa kuin varkain.

Odotan myös että pääsen terveyskeskuslääkärini juttusille. Olen nimittäin pikkuhiljaa kyllästynyt jo tämän kropan toimimattomuuteen ja tietenkin olen itse tutkinut asioita, kun tässä nyt pääsääntöisesti kotosalla ollaan oltu, niin on ollut aikaa tutkimuksille 😀

Kroppani on todellakin jäänyt jumiin ja on hyvin useasti aivan järkyttävässä stressissä, vaikken juuri mitää erityistä tekisikään. Riiviön syntymäpäivät ja niiden valmistelut riittivät saamaan kropan viikoksi aivan jumiin (vaikka pidettiin vain pienet juhlat lähimmille). Ei edes yöaikaan tapahtunut mitään palautumista, vaan koko ajan keho oli melkein tapissaan stressissä. Ja näin käy siis vähäisemmästäkin poikkeavasta toiminnasta ja välillä ei edes tarvita mitään poikkeavaa pahaan jumitukseen.

Olen yrittänyt olla kärsivällinen ja pitkämielinen kehoani kohtaan. Se on kokenut kovia jo useamman vuoden ajan. Useampi leikkaus ja raskaus. Univaje ja kaikki se kipu. Mutta ihan oikeasti aina ei jaksaisi olla kärsivällinen, ei ainakaan kun yrittää ja yrittää, yrittää niin pirusti saada kroppaa toimimaan, mutta ei. Mitä enemmän yritän, sitä enemmän keho pitää kiinni kiloista. Todella turhauttavaa!

Turhauttavaa on sekin, kun ei oikein tiedä kuinka kauan tämä oikein kestää, kun kaikki vaan sanovat, että anna aikaa, ole armollinen, mutta kuinka hiton kauan? Kyllä kai tässä jo pikkuhiljaa pitäisi jotain palautumista olla havaittavissa…?

Nykyään pystyy hyvin seuraamaan älyrannekkeen avulla näitä asioita, kun ennen sai vaan arvailla. Hieno ostos oli kyllä, vahvistaa omat ajatukset palautumisesta ja saa ryhtymään toimiin näitä stressejä vastaan. Kaikki oireeni ovat kuin suoraan taudinkuvasta. Siksi aionkin kysyä lääkäriltä, josko arvot voisi mitata. Epäilen siis että kehoni tuottaa tuota stressihormonia syystä tai toisesta.

Onko kukaan törmännyt stressihormonin eli kortisolin liikatuotantoon? Muutoin kun Cushingin oireyhtymän vuoksi?

Olisipa mukava kuulla vastaavasta jumittamisesta ja stressitilasta ja kuinka mahdollisesti olet siitä päässyt eroon? Huikkaapa siis kaverillekin asiasta. En varmasti ole ainoa jumittaja kuitenkaan.

Itse olen kaikki niin sanotut perusjutut testannut. No, jospa pääsen kokeisiin ja joko todetaan tai mietitään uutta vaihtoehtoa syylle tähän tilaan.

Jäänpä siis miettimään, tuumailemaan ja odottamaan kohtalotovereita, jos vaikka löytyisi vertaistukea ^^

Mukavaa viikkoa sinulle, pietään huolta ja rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Aikaa unelmille!

Olen huomannut kesän aikana yhden mielestäni merkittävänkin asian elämästäni. Olen jälleen alkanut unelmoimaan. En edes muista, koska olisin viimeksi unelmoinut jostain suuremmasta. Toki joka päiväisiä pieniä sieviä unelmia ja ajatuksia ja lähinnä terveyteen ja elossa olemiseen liittyviä toiveita, mutta sellaisia suurempia tulevaisuuteen liittyviä, en ole unelmoinut aikoihin.

Oikeita unelmia, joita jokaisen tulisi unelmoida.

Täyttyihän yksi suurimmista unelmistani äidiksi tullessani. Ja sen jälkeen meno onkin ollut aikamoista. Vauvakuplasta suoraan sairastamisen, kivun ja kuoleman pelon alle.

Nyt kun elämä alkaa taas näyttää valoisampaa puoltaan ja kivutkin pysyvät kutakuinkin aisoissa, on aika heittäytyä elämään ja katsoa mitä jännittävää seuraavan mutkan takana onkaan. Ja ihan ilman jännittävääkin pärjätään, tasainen arki on sitä, mitä tässä jo hieman on kaivannutkin! 😀

Olen saanut kuulla jo lapsesta asti, että ”älä unelmoi”, tämä siis lähinnä koulussa oppituntien aikaan. Olen aina mielelläni uponnut ajatuksiini ja todellakin unelmoinut ja haaveillut.

Minusta unelmat ovat jotain sellaista, joita jokaisella pitäisi olla. Minulle ne ovat saavutettavissa olevia tavoitteita, pääasiassa. On tietenkin myös sellaisia unelmia, jotka eivät ole kovinkaan mahdollisia toteutua, mutta ovat haaveillessa silti niin ihastuttavaa ajanvietettä ja mistäs sitä koskaan tietää huomisesta… 😉

Kaiken hulinan ja helinän keskellä on ihana heittäytyä ajatusten vietäväksi ja antaa sydämen johdattaa mitä miellyttävämpien mielikuvien maailmaan.

Olen kyllä myös miettinyt sitä, että olisinko koskaan alkanut kaivamaan näitä vanhoja ja osittain jo unohtuneitakin unelmia ilman tuota kovaa ja kivistä pätkää polullani.

No, nyt on aika unelmoida! ❤

Samalla olen ehkä herännyt jollain uudella tavalla tähän maailmaan, tai nään ja tunnistan itsessäni sellaisia asioita joita en ole aikaisemmin huomannut tai halunnut huomata. Esimerkiksi se että olen ihan järkyttävän romanttinen. Ja odotan sitä myös mahdolliselta puolisolta jollain tasolla… Muttei nyt todellakaan tarvitse olla mitään ääretöntä 😀 Lähinnä ehkä kaipaa sellaista arjessa huomioimista ja jokapäiväisiä pieniä arjen tekoja ja sanoja. Vastakohtaa niille edellisille katastrofeille.

Olen aina rakastanut yllättää rakkainpiani ja olen aina tykännyt esimerkiksi pukudraamoista joissa komeat sankarit valloittavat viattomia, punastelevia neitoja – ja myös vähemmän punastelevia. ^^

En tiedä miksi tämäkin asia on jäänyt jotenkin kovan kuoren alle. Ehkä juuri siksi kun sitä kuorta on niin kovin pitänyt yllä. Ihan täysin suojaksi ja puolustukseksi. Nyt tiedän ettei sillä sinällään ole väliä. Elämä voi satuttaa suojasta huolimatta. Ihan hyvin voi jo näyttää sen pehmeämmänkin puolen itsestään.

Ehkä näitä asioita nousee vielä ajan kuluessa ja haavojen parantuessa. Nyt nautitaan vielä kesästä, lomasta ja unelmoinnista! ❤

Ja katsotaan aivan rauhassa mitä huominen eteen tuo. Ihanaa kesää sinulle, pietään huolta, unelmoidaan ja rakastetaan! ❤ ❤ ❤