Mitä ja miten??

Jotenkin nyt kun tuon edellisen kirjoituksen ajatukset pyörivät edelleen mielessä ja sydämessä, on myös alkanut ajattelemaan enenevissä määrin oman lapsen kasvua ja kasvuympäristöä.

Olisiko maalla sittenkin paremmin? Puolensa sekä maalla, että kaupungilla.

Itse olen kasvanut maalla ja minulla on suhteellisen voimakkaat mielipiteet palveluista ja esimerkiksi opetuksen laadusta.. Tokihan aikaa on kulunut ja osa asioista on paremmin, osa taas entistäkin heikommin. Näihin voimme palata ehkä myöhemmin.

Kallistun ehkä siis siltikin kaupungin puoleen. Ei se taida paikasta kiinni olla, vaan ihmisistä, sattumista. Niin, en edes tiedä mistä kaikesta!?

Mutta miksi me ummistamme silmämme? Miksi me emme enää välitä? Miksi tuollaisia karmeita asioita oikein tapahtuu? Voimmeko suojella omia lapsiamme? Onko missään enää turvallista?

Miksi ja miten? Niin, nämä ovat ne mitä päässäni pyörittelen. Jotenkin on koko kevättalven puolen ollut kummallisen sanaton olla. Yleensäkin näihin aikoihin ajoittuu oma ”koteloituminen”, aika jolloin asioiden annetaan muhia ja kehittyä rauhassa.

Nyt tähän koteloitumiseen on sekoittunut järkytystä ja surua. Toki myös väsymystä valloillaan olevaan tilanteeseen. Väsymystä ihmisten piittaamattomuuteen ja ainaiseen vihaan ja katkeruuteen. Väsymystä kuolemaan ja omaan avuttomuuteen.

Mitä minä voisin tehdä, että asiat olisivat paremmin? Paremmin minulle ja Riiviölle. Paremmin kiusatuille, yksinäisille ja vailla turvaa oleville.

Minä haluan auttaa, haluan muuttaa maailmaa. Haluan avata silmiä ja sydämiä! Sisimpäni suorastaan huutaa päästä auttamaan. Tekemään jotain hyödyllistä, olemaan tuki ja turva, turvallinen aikuinen joka auttaa ja kuuntelee. Opastaa ja ohjaa.

Kumpa ihmiset avaisivat silmänsä ja sydämensä rohkeammin. Olisivat valmiita auttamaan ja tukemaan heikoimpiaan. Uskaltaisivat olla erilaisia, sellaisia kuin sydän sanoo. Ei mentäisi sokeana laumassa katsomatta sivuille. Ei enää tuijotettaisi vain omaa napaa.

Minä olen tänään todella väsynyt tähän kaikkeen. Olen kyllästynyt vihaan ja väkivaltaan. Olen korviani myöten täynnä koronaa. Tänään on joutunut perumaan monet mukavat asiat tulevaisuudesta kiristysten vuoksi. Nämä asiat olisivat olleet jo omankin mielenterveyden kannalta todella tärkeitä.

No, päivä kerrallaan on jaksettava! Toisten on nähtävästi pakko jaksaa. Huomaa himppusen sarkastinen sävy..

Puuuh, nyt otan hetken rauhaa ja meditaatiota. Kyllä kaikki vielä järjestyy, vaikka välillä kiristääkin hermoa! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Sattuu sieluun saakka!

On jotenkin aivan käsittämätöntä kuinka tällaisia Koskelan ja Vilja Eerikan tapauksien kaltaisia asioita voi tapahtua meidän hyvinvointiyhteiskunnassa.

Pelkkä ajatuskin näistä saa sisuskalut kääntymään nurin ja kyyneleet nousevat silmäkulmiin.

Kuinka kukaan ei ole huomannut? Kukaan ei ole puuttunut?!

Mikä tätä yhteiskuntaa ja aikaa vaivaa?? Olen aikaisemminkin kirjoittanut ja pohtinut huonoa käytöstä ja välinpitämättömyyttä.

Ihmiset rähisevät toisilleen, lapsille ei aseteta rajoja. Saa käyttäytyä kuinka lystää, eikä ole mitään pelkoa mistään sanktioista. En syytä vapaata kasvatusta, en tiedä mitä tästä edes syyttäisi?

Aikuiset ihmiset riehuvat ja rähisevät, näyttävät lapsille ja nuorille esimerkin käytöksellään.

Jotenkin käytöstavat ja jopa moraali tuntuu olevan aivan hukassa osalta kansasta. En todellakaan tiedä mistä se juontaa juurensa.

Onko ihmisillä niin huono olla, vai eikö enää vain välitetä mitä omalla käytöksellä aiheutetaan?

Ja miksi ei puututa jos nähdään huonoa käytöstä tai kiusaamista? Eikö välitetä? Vai pelätäänkö mitä seurauksia siitä mahdollisesti on itselle? Olen huomannut, että osa ihmisistä ei edes ymmärrä, että huono käytös olisi huonoa tai kiusaaminen kiusaamista. Onhan tuokin tapansa sulkea silmänsä ongelmilta, kieltää ne kokonaan.

Mutta sitten sattuu näitä edelle mainittuja järkyttäviä tekoja! Käännätkö silloinkin katseesi pois? Aika moni on kääntänyt! Missä vika?

Voisin lainata nuoruudessani paljonkin käytettyä lausahdusta ”systeemi kusee”! Nimittäin jossain tämä todellakin kusee ja pahasti!

Ei yhtäkään tällaista silmitöntä väkivallantekoa enää! Oikeasti on herättäva ja uskallettava puuttua, on uskallettava sanoa, että ”hei, tuo ei ole oikein!”. Ja jos ei auta, niin löytyy sellaiset tahot jotka saavat ymmärtämään.

Toki sosiaali- ja mielenterveystyössä on myös heikkoja lenkkejä. Ja vajausta työvoimassa. Ei saisi olla, ei todellakaan!

Lasten ja nuorten oirehtimisen voi nähdä päiväkodeissa ja kouluilla, sen voi huomata esimerkiksi PISA-tulosten laskussa. Sen näkee ihan katukuvassa kun avaat silmäsi ja katsot.

Jossakinhan vika on! Ehkäpä tehdyt muutokset ei sittenkään ole ok? Lasten ja nuorten palveluihin tehdyt leikkaukset ovat todella lyhytnäköisiä ja ongelmien lakaisemista tulevaisuuteen. Tämän pitäisi olla itsentään selvää meille jokaiselle.

En tiedä, en todellakaan! Tämmöiset tapaukset saa toivomaan omaa nopeampaa kuntoutumista ja palaamista takaisin kentälle. Haluan kantaa korteni kekoon. Minä uskallan puuttua ja sanoa, teen sen ihan huomaamatta. Ohjaaja on jotenkin niin selkärangassa, että nämä tulee automaattisesti.

Toivoisin, että jokainen meistä katsoisi ympärilleen pikkaisen tarkemmin. Ottaisi kuulokkeet pois korvilta ja kuuntelisi mitä ympärillä tapahtuu. Seuraisi mitä lähistöllä on meneillään.

Tuomitse kiusaaminen. Tuomitse huono käytös. Ei kaikkea tarvitse sietää. Ole pienen puolella! Voi olla että tuolla kiusatulla ei ole ketään, vaan yksin kantaa tuota kamalaa taakkaa. Ja myös yksin vie taakkansa pimeyteen, kuten Vilja Eerika ja Koskelan nuori.

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Ja puututaan – avataan silmät ja sydän!

Kaikkea hyvää sinun päivääsi! ❤

Anteeksi

Ja rakastan. Ovatko ne vaikeimmat sanat lausua läheisillemme?

Viimeistään näin ystävänpäivänä sitä pysähtyy miettimään läheisten tärkeyttä elämässä. Omaa perhettä ja tärkeiksi muodostuneita ihmissuhteita.

Aina läheisiään ei osaa arvostaa. Unohtaa kuinka olla ystävä. Ehkä niihin lähimpiin on vain kaikista helpoin purkaa omaa huonoa oloa ja turhautuneisuuttaan.

Mutta aina pitäisi pystyä myös pyytämään anteeksi. Myöntämään, että on ehkä toiminut ja käyttäytynyt huonosti. Me kaikki teemme virheitä. Ei meistä yksikään ole täydellinen. Aina vain ei ehkä huomaa, että onkin käyttäytynyt todella huonosti.

Siksi meidän jokaisen olisi hyvä pysähtyä välillä ja miettiä missä ollaan menossa. Kuinka oma elämä voi? Kuinka sinä itse voit? Miksi voit huonosti? Mitä voisit muuttaa? Miksi voit hyvin? Mitä elämässä pitäisi tehdä toisin? Oletko tyytyväinen elämääsi? Oletko onnellinen?

Olemme täällä niin kevyesti kiinni, että on suorastaan typeryyttä tuhlata kallisarvoisia hetkiä ilkeyteen ja negatiivisuuteen. Toki saa ja pitääkin olla erilaisia tunteita. Mutta ainainen negaatio satuttaa vain sinua ja läheisiäsi, varsinkin jos puramme pahaa oloamme rakkaimpiimme.

Ei kukaan jaksa ikuisuutta kuunnella äksyilyä ja ikävyyksiä. Meillä kun on yleensä vara valita seuramme. Vaikka kuinka olisi toiselle tärkeä, niin rajansa on kaikkien sietämisellä ja jaksamisella. Ei edes rakkaimpien, ja varsinkaan heidän tulisi kärsiä huonosta kohtelusta.

Silloin kun pysähtyy miettimään elämää, voisi samalla ajatella vanhan tavan mukaan: kuinka minä suhtautuisin jos saisin vastaavaa kohtelua osakseni? Kuinka kauan jaksaisin? Kuinka se vaikuttaisi minuun?

Meillä kaikilla on välillä syytä katsoa peiliin. Kiireessä, stressin keskellä ja väsyneenä nämä asiat unohtuvat helposti. Ja kun siihen lisää kivun ja sairauden, on välillä lähes mahdoton olla aurinkoinen. Tiedän, olen sen kokenut.

Kun olet keskustellut itsesi kanssa, keskustele myös läheistesi kanssa. Tiedän, ei ole helppoa. Ja tässä on tosiaan vielä työstettävää itselläkin, mutta pienin askelin. Kerro mikä mättää. Pyydä anteeksi jos tarvitsee. Kerro että rakastat, että läheisesi ovat tärkeitä.

Mikään maailmassa ei ole niin tärkeää kuin onnellisuus. Tähän johtopäätökseen minä olen tullut.

Minut tekevät onnelliseksi Riiviö ja rakkaat ympärilläni – osa lähempänä ja osa taas kauempana, mutta yhtäkaikki sydämessäni. ❤ Kivuttomat päivät ovat aina plussaa ja vähentävät kiukkua ja omaa stressiä.

Meillä kiukutellaan ja rakastetaan. Tunteet ovat suuria, olivatpa ne sitten mitä muotoa hyvänsä! ❤ Meillä myös pyydetään anteeksi. Nämä ovatkin ne tärkeimmät, joista olen myös aikasemminkin kirjoittanut. Kerro että rakastat ja pyydä anteeksi tarvittaessa. Nämä on asiat jotka olisin halunnut viimeisenä kertoa läheisilleni, jos en olisikaan enää kotiin palannut. Ja kukaanhan meistä ei voi kertoa päiviensä lukua, siksi nuo pienet sanat ovatkin joka päivä tärkeitä.

Tämmöisiä ajatuksia tämä ystävänpäivä minussa on herättänyt. Olo on jotenkin haikea, kun tiedän että maailmassa ja lähelläkin on niin paljon surullisia asioita. On ongelmia, vaikeutta ja sairautta. Asioita joihin emme voi vaikuttaa ja asioita joihin voimme vaikuttaa.

Pysähdypä siis vaikka illalla hetkeksi ennen nukkumaan menoa, ja mieti elämääsi. Mitä tekisit toisin? Vai onko kaikki jo nyt hyvin?

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

PELKO!

Viime viikko oli todella kuluttava, mutta myös ajatuksia avaava. Sain uusia ideoita ja jotkin vanhat ajatukset vahvistuivat ja sain lisää tietoa joka auttaa tekemään päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Vielä on toki matkaa ja mietittävää olisiko aika kokeilla siipiä jo nyt, vai vieläkö otetaan ihan rauhassa ja annetaan kropalle ja mielelle aikaa kuntoutua. Onneksi näitä päätöksiä ei tarvitse tehdä yksinään, vaan saan lääkäriltä ja muulta hoitohenkilökunnalta ohjeistusta. Itse tietenkin teen loppukäden päätökset, koska eihän kukaan muu voi vointiani paremmin tietää kuin minä itse.

Mutta siinäpä se, en voi tietää oikeastaan itsekään. Jo päivät voivat vaihdella todella paljon, mutta varmaa on, että jaksamiseni on kuitenkin vielä melkoisen minimaalista. Toisina päivinä yllätän jopa itseni ja jaksan esimerkiksi kuntoutuspäivän jälkeen vielä kotihommia, tietenkin sen lisäksi, että huolehdin Riiviön tarpeista. Näitä päiviä on kuitenkin vielä todella vähän, mutta ne antavat minulle toivoa huomisesta ja siitä, että voimani ovat kuitenkin hiljalleen palaamassa. Kroppani toipuu edelleen ja joku päivä vielä pystyn ehkä elämään aivan normaalia elämää.

Tätä en todellakaan osannut odottaa neljä vuotta sitten, kun sain diagnoosin. Kun selvisin ensijärkytyksestä, ajattelin, että ”no niin, nyt hoidetaan homma pois alta ja jatketaan elämää”. Ajattelin että leikkauksen jälkeen olisi kuukausi tai kaksi toipumista ja sitten palaisin ihan normaaliin elämään.

Sen olen ainakin oppinut nyt kantapään kautta, että eipä kannata olettaa oikeastaan yhtään mitään. On otettava päivä kerrallaan, elettävä hetkessä ja pyrittävä nauttimaan siitä hetkestä. Löytämään huonostakin tilanteesta jotain hyvää, sillä ihan varmasti suurimmassa osassa hetkistämme on niitä hyviä asioita, kun katsoo vain oikeasta kulmasta.

Kipukohtausten ollessa pahimmillaan, kun makasin omassa oksennuksessani kylmän hien kihelmöidessä iholla, kykenemättä liikkumaan, oli hitusen vaikeaa löytää sitä hyvää hetkestä, mutta heti kun olo alkoi helpottamaan ja ymmärsin etten ihan vielä kuolekaan, sen valon pystyi näkemään. Pystyin taas ottamaan Riiviön syliin ja vastaamaan hänen tarpeisiinsa – ja omiini myös.

On järkyttävää kun kivut vievät sinut täysin toimintakyvyttömäksi. Minulla on ollut ennenkin kovia kipuja ja olen ollut myös selkävaivojen vuoksi jalattomana, mutta mikään ei ole ollut yhtä kauheaa kuin kipu ja sen tuoma lamaannus mitä aivokalvontulehduksen tuoma aivopaine ja mikä lie saivat aikaiseksi.

Toisaalta on myös tavallaan pelottavaa lähteä kokeilemaan siipiään. Pelko kovista kivuista on jäänyt kuitenkin takaraivoon – entä jos se kamala lamaannuttava tuska palaa? Entä jos en vielä kykenekään, en edes osaan päivästä ja typistettyyn viikkoon? Jos en sitten jaksa enää huolehtia Riiviöstä?

Tokihan siksi juuri on tämä kuntoutus, jossa nyt olen. Saan turvallisesti kokeilla ja viheltää pelin poikki heti jos siltä tuntuu. Ja myös moni ammattilainen seuraa tilannettani, en ole millään tavalla tyhjän päällä. Vaikka nämä pelot kummittelevatkin mielessäni, tiedän että jos saan lääkäriltä vihreää valoa, voin suhteellisen turvallisesti kokeilla paluuta yhteiskuntaan rakentavana osapuolena.

Tunnen olevani onnekas, kaikesta huolimatta. Asiat voisivat olla paljon pahemmin, voisi olla etten olisi tässä kirjoittamassa. Voisin olla kuollut, tai kykenemätön mihinkään toimintaan.

En voi kylliksi toistaa onneani ja sitä sisäistä rauhaa jonka olen löytänyt. Löysin oikean tien jo edellisen eroni jälkeen. Sitä polkua olen kulkenut hitaasti ja välillä pahastikin kompuroiden, mutta kuitenkin eteenpäin.

Tunnen, että minulla on kaikki mitä tähän hetkeen tarvitsen. Maailman rakkain Riiviö, jonka kanssa tahista. Ihanat läheiset ihmiset. Ja tämä tunne, että kaikki järjestyy! ❤

Toivon koko sydämestäni, että myös sinä tunnet rauhan ja rakkauden! Levollisia hetkiä Sinun viikkoosi – Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Koomaväsymys ja kotelo!

Tiiättekö sen tunteen kun väsyttää niin paljon, että mikään uni ei tunnu auttavan?

Mulla tietenkin nyt useamman asian summa tämä väsymys.

On kaks kuntoutusta päällekkäin, jotka molemmat suht uusia asioita. Terapiassa on muun muassa sellainen hetki, että ei tiedä kuinka jatketaan. Riiviön uhma tais samalla vaihtua heti seuraavaan, tai no olihan tuossa melkein kuukausi tai kaks seesteisempää.

Sitten vielä muita asioita tähän päälle kuormittamaan, joita en nyt vielä halua, enkä viitsi avata. Mutta isompia asioita elämässä, jotka saa taas miettimään myös sitä kuinka aikansa täällä käyttää.

Ja muutenki taitaa olla se aika, ku väsyttää ihan kaikkein eniten. Joulusta ja viime vuodesta on just sevitty, ollaan niin sanotusti uuden edessä. Ja kyllähän nyt koko maailma odottaa kuinka rokotteet alkavat toimimaan ja kuinka koronan kanssa jatketaan.

Itse ajattelen vain, että malttia nyt. Rokotukset rullaa, hitaasti mutta varmasti. Ihmisten pitäisi nyt hidastaa edes hetkeksi ja ottaa aikaa itselle.

Näin aion ainakin itse tehdä. Minulla on vahvasti sellainen tunne, että nyt vaan ollaan ja odotellaan, kypsytellään ihan rauhassa. Ja odotetaan myös tämän koronan rauhoittumista.

Samalla ladataan omia akkuja ja ajatuksia ❤

Kuntoutukset kuitenkin nappaavat aika suuren määrän energiaa tästä keväästä. Epätietoisuus oman osansa. Jossain välissä olisi kokeiltava myös työharjoittelua. Kun vaan tietäisi mitä ja mihin.

Kouluun haku olisi myös edessä. Edelliset pääsykokeet olen onnistunut sössimään (ensimmäisiin menin epähuomiossa lukematta (:D älä ees kysy) ja toisen tehtävät lähetin tuntia aikaisessa), mutta silti pääsy on jäänyt vain parista pisteestä kiinni. Ei siis hullummin aivovammaselle yksinhuoltajalle. ^^ Kiitos ja anteeksi tästä.

Katsotaanpa ihan rauhassa mitä huominen tuo ❤

Ajatukset kiertävät kehää ja sykkyröityvät mieleen. Varmastikin aika lailla vuosi sitten oli sama homma. Muutenkin keväästä on jotenkin vuosien saatossa tullut itselle se vaikein vuodenaika. Ehkä sama pätee tähänkin, kun muutoinkin jaksamiseen. Kun on liian kauan ollut vahva – ja kun on ollut pitkään pimeää, on vaikea kohdata taas valo ja olla vahva.

Ajatuksia on ihan hirvittävän vaikea saada kirjoitettua oikeaan muotoon, saada sanottua se asia mitä on ajatellut. Tai edes ymmärtää omia ajatuksiaan ja niiden kulkua. Siksi on siis hyvä koteloitua jälleen kerran aivan rauhassa.

Levollista tulevaa viikkoa – ja vuotta Sinulle! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Ihmeellinen on elämä

Ootteko muutes huomannu, kui ihanaa ja ihmeellistä elämä oikiasti on?

Kuinka sininen taivas voi olla, tai kuinka monta harmaan eri sävyä siihen voikaan mahtua? Kuinka vihreä on metsän puu ja sammalmatto pehmeä? Kuinka kauniisti linnut laulavat ja kuinka ihmeellisesti eläimet kommunikoivat keskenään? Miltä tuntuu sulava lumihiutale kasvoilla? Tai kuinka ihanan pehmeät ja hyvän tuoksuiset ovat sadevedellä pestyt hiukset? Tai suopursun huumava tuoksu hiljaisen tuulen humistessa suon laidan puissa?

Minä olen oppinut pysähtymään. Tai ainahan minä olen ihmetteliä ja tuumailija ollut – unelmoija. ❤ Mutta nyt olen vasta ymmärtänyt kuinka onnekas oikeasti olen. Minulla on ympärilläni ihania ihmisiä, niin lähellä, kuin kaukanakin. Minulla on lapsi, jota minun ei pitänyt saada, minulla on siis ikioma ja itse siemenestä kasvatettu ihme. Ja minä olen hengissä, elän ja hengitän! Vaikka toipuminen onkin hidasta, eivätkä kaikki päivät todellakaan ole helppoja, niin siltikin, täällä sitä roikutaan!

Tarvitsin kaiken sen myllytyksen, että sydämeni avautui ymmärtämään kaiken tämän. Tarvitsin kaiken sen, jotta nyt voisin olla tämä ihminen ja että minulla olisi kaikki nämä ihmiset elämässäni, jakamassa nämä ihmeelliset asiat. Ja kuka tietää, jos voisin olla avuksi myös jonkun toisen sydämen avaamisessa.

Pysähdy, avaa silmät ja korvat. Avaa kaikki aistit, äläkä unohda sydäntä! Kuuntele, näe, tuoksuttele ihan rauhassa. Tunne tuuli ihollasi, aurinko, tai sade. Miltä se oikeasti tuntuu?

Tiedän, ettei pysähtyminen ole aina helppoa. Eikä pieniä asioita välttämättä niin vain nähdä. Et sinä tarvitse aivokasvainta, että voit nämä asiat nähdä. Minut kuolema kuitenkin pysäytti, jouduin miettimään, että entä jos en enää tänne palaakkaan. Aivokalvontulehduksen ollessa pahimmillaan, en uskonut enää pääni nousevan sen perähuoneen viimeiseltä ikkunapaikalta. Niin vain taistelin ja päivien myötä aloin katselemaan jälleen taivaan sävyjä ja ohitse lipuvien pilvien muotoja. Aloin jälleen elää ja ihmetellä.

Elämässä on niin paljon pieniä hyviä, ihmeellisiä asioita. Ne on mielestäni niitä asioita joista elämä koostuu. Me elämme, tai ainakin meidän pitäisi elää tässä hetkessä, juuri nyt. Mennyttä voi muistella, siitä voi ottaa opikseen ja välillä jopa ikävöidä. Unelmia pitää ehdottomasti olla, mutta liiaksi tulevaisuuten ei pidä kurkotella kuitenkaan. Ne unelmat ovat siellä tuloillaan ja tekemässä pilvisestä päivästä nautittavamman. Ei ole ”sitku” ja ”josku”, on vain nyt. Ja tässäkin hetkessä on jotain hyvää, ripaus taikaa.

Maailma – ja elämä on täynnä pieniä ja suuriakin ihmeitä – kun vaan pysähtyy ja hiljentyy ja avaa sydämen! ❤

Ihanaa päivää Sinulle!

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

nor

Outo tyttö!

Mää oon aina ollut se outo tyttö jota ei saa mahtumaan mihinkään lokeroon, se ylimääränen palikka joka on monesti jäänyt yksin boksin ulkopuolelle.

Se on repinyt varsinkin teininä mua todella pahasti. Ne kaikki ajatukset, että miksi en kuulu mihinkään, miksi ajattelen erilailla? Ja se kipu oli aivan helvetillinen.

Vielä nykyäänkin pyörittelen mielessä näitä samoja ajatuksia. Enää se ei vaan satu, ei ainakaan siinä määrin mitä nuoruudessa. Tai sen verran korjaan, että yksinäisyys sattuu, erilaisuus ei, sillä nyt tiedän miksi ajattelen ja toimin eritavalla kuin toiset.

Ehkä olen vain niin sekametelisoppa, että minua ei niin vain lokeroidakaan 😀 En tosin ole koskaan lokeroon tahtonutkaan. Mieluummin olisin vetänyt toisetkin pois.

En minä nyt kuitenkaan ole ihan yksin ollut. Minulla on edelleen lapsuudesta saakka rinnalla kulkeneita ystäviä, emme vain nykyään näe enää niin usein. Jokaisella meillä on jo omat perheet ja omat menomme. Aikaa, eikä voimia, ei niitä ole loputtomasti.

Pakko kyllä myöntää, että kato on käynyt kaveripuolella. Enää se ei tunnu niin pahalle, kun olen itsekin toipumaan päin ja olen tavannut uusia upeita tyyppejä, joiden toivon kulkevan mukana vielä pitkän matkan! ❤

Ja ehkä onkin niin, että osan ihmisistä on vaihduttava. Osan kanssa on tarkoitus kulkea pidemmän matkaa yhdessä, osalla taas on jokin tietty tehtävä elämässämme ja sitten on jatkettava jälleen matkaa. Mutta uskon, että ihmiset ovat ja käyvät elämässämme syystä. Toisten kohdalla sen syyn voi huomata ehkä vasta vuosien kuluttua.

Monesti olen kuitenkin miettinyt, että pahimpien ongelmien aikana, kun olisin eniten tarvinut tukea, niin sitä oli yhtäkkiä vähemmän tarjolla kuin aikoihin. Tätä olen miettinyt jo aikaisemmissakin kirjoituksissa.

On totta, että sairaus ja jo erilainen elämäntilanne saavat toiset tavallaan hämilleen. Ehkä toisen ongelmia ei osata kohdata, vaikka tärkein olisi vain läsnäolo.

Eihän se helppoa ole kohdata ihmistä jota elämä on riepotellut, mutta se voi olla todella merkityksellistä henkilölle joka voi jo tuntea menettäneensä kaiken.

Hm, eihän elämästä koskaan tiedä.

Pimeät illat – ja päivätkin jo tähän aikaan vuodesta saavat muutenkin miettimään asioita tummemmalla sävyllä. Rakastan tätä vuodenaikaa, rakastan tätä tunnetta, tätä ihanaa rauhaa joka valtaa mielen ja kehon. Olen ollut jo tovin omissa ajatuksissani, ja tuntuu että kypsyttelen rauhassa asioita. Tekstiä ei tahdo tulla ulos, mutta eiköhän sekin ajallaan taas ala rullata. Ehkä on jälleen aika koteloitua ihan rauhassa.

Taidan jättää kirjoituksen nyt tähän, vaikka tämä saikin nyt uuden ja erilaisen muodon, kuin mitä aloittaessa olin ajatellut. Ehkäpä jatkan tästä kun aika on siihen kypsä.

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Kysy, älä arvostele!

Olen viime päivinä miettinyt paljon mielenterveyttä ja sitä kuinka onnellisessa asemassa itse olen, kun olen päässyt avun piiriin. Ihan helppoa se ei ole, kuten jotkut voivatkin muistaa. Ensimmäinen kontaktinihan epäili muun muassa aivokasvaimen vakavuutta, ei siis lukenut tätä vakaviin sairauksiin.

Olen kiitollinen elämälle, että se on opettanut ja antanut minulle uskalluksen vaatia asioden oikeellisuutta. Uskallan sanoa vastaan, enkä niele kaikkea kuraa mitä niskaani yritetään kaataa. Uskallan vaatia asiallista kohtelua ja ennen kaikkea hoitoa josta on minulle apua.

Annoin toki tälle henkilölle toisenkin mahdollisuuden, mutta hänen valittaessaan minun sessiossani omia ongelmiaan, en nähnyt meillä yhteistä tietä. Ja onneksi näin. Nyt minulla on tosiaan aivan ihana hoitosuhde, vaikkakin se luultavasti nyt vaihtuu kun terapian muoto muuttunee, mutta olen saanut aivan valtavasti valoa ja jaksamista elämääni.

En usko että kukaan voisi koskaan puhua liikaa terapian puolesta. Enkä usko että mikään ongelma olisi liian pieni. Ongelmia ja asioita ei voi vertailla keskenään. Kuulen itse monesti, kun olen omaa tarinaani avannut, vaikkapa kuntoutuksessa ryhmässä, että eihän heidän ongelmansa ole mitään minun rinnallani, mutta ei se tietenkään näin ole. Jokaisella meistä on omat huolemme ja murheemme, ja ne itse kannamme. Kukin tyylillään ja tavallaan. Toiselle vain annetaan enemmän kantaakseen, mutta ei se silti toisen taakkaa kevennä eikä vähennä.

Itse olen ollut liian vahva liian kauan. Olen väsynyt, mutta toipumassa. Pidän tärkeänä asian tunnistamista. Ja sitä että minulla on ihmisiä (niin lähipiirissä kuin ammattillisessakin mielessä) joille purkaa sydäntäni ja ajatuksiani – ja tietenkin tämä blogi. Tämä on tärkeä henkireikä ja toivon kovasti että voisin olla hyödyksi myös muille. Siksi myös sinun palautteesi on tärkeää. ❤

Mutta palatakseni vielä ongelmiin avun saannissa, ja varsinkin laadukkaan avun saannissa. Uskalla vaatia parempaa. Ja voihan olla, että ette kohtaa vain terapeutin kanssa ihmisinä, silloin sinulla on oikeus vaihtaa henkilöä.

Epäpätevä henkilökunta on kyllä melkoinen ongelma, alalla kuin alalla, mutta jotenkin todella surulista, että mielenterveytensä kanssa kamppailevien ihmisten täytyy vielä kohdata hoidon piiriin päästyään tämmöistä. Ymmärrän ja tiedän historiastani, että voi olla todella vaikeaa edes ottaa yhteyttä hoitavaan tahoon. Monesti soittoajat voivat olla hankalia, tai soittaminen on vain ylitsepääsemättömän vaikeaa. Onneksi nykyään on myös esimerkiksi chatteja ja muita väyliä ensiapuun mielen oikutellessa. Näissä paikoissa osataan neuvoa eteenpäin ja autetaan selviämään seuraavaan hetkeen.

Vaikka itsellä asiat alkavat pikkuhiljaa olla mallillaan, niin olemme Riiviön kanssa käyneet monet myllytykset lävitse. Olen epäillyt omaa äitiyttäni ja pelännyt riittämättömyyttä. Olen tuntenut kamalaa ahdistusta siitä kun välillä pinna on ollut olematon. Olen saanut pahoja katseita ja moitteita, eikä olo ole todellakaan helpottunut näiden takia. Ne ovat olleet asioita jotka olen kyllä itsekin tunnistanut – turhankin hyvin.

Kysymykset, ”kuinka voit? Miten jaksat?” olisivat huomattavasti parempia, kuin syyttävä katse. Sillä syyttävällä katseella tai lausahduksella luomme vain lisää huonoa oloa. Eihän tämä rakettitiedettä ole. Kun on ystävällinen ja huomioon ottava, se vie huomattavasti pidemmälle kuin negatiivinen ja arvosteleva asenne. Ja tämä toimii molemmmin puolin.

Onneksi tuki ja apu on itselle nyt saatavilla. Ja nämä ojanpohjat on näillä osin koluttu.Huomisestahan ei voi tietää, mutta katse kauas horisonttiin. Valoisalta näyttää! ❤

Iloa ja valoa Sinun viikkoosi! Pietään huota ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Kun aika on

Isänpäivä saa taas miettimään asioita. Minua ei ole aikaisemmin koskaan ärsyttänyt kyseinen päivä, mutta tänä vuonna olen tuntenut ärsytystä, kun tuntuu, että joka tuutista tulee vain ”kuinka kiittää ja onnitella isää, isät ovat lahjansa ansainneet”. Mielessäni ajattelen, että vaikkapa nyrkillä.. No joooo, tähän se apina hymiö joka pitää käsiään silmillä ja heti perään leveä irvistys.

Ei, en siltikään ala angstaamaan tai muutakaan vastaavaa. Luultavasti vain se, että voin paremmin ja alan taas elämään elämää, nostaa jotain käsittelemättömiä asioita mieleen.

Viime aikoina olen alkanut saamaan muistoista väläyksiä, jotka saavat minut ajoittain surulliseksi. Viimeisin oli juuri äsken tiskatessa, kun muistin kuinka odotusaikana kävin jokaisen ultran yksin. Ne tunteet ja ajatukset, pelot ja ahdistukset, kaikki ne käsittelin yksin.

Odotustilassa onnellisia pareja käsi kädessä. Muisto myös siitä, kun lähdin synnyttämään. Näen jotenkin itseni ulkopuolelta meidän pihalla, reppu selässä vaivalloisesti vaappuen tilaamaani taksiin, koko ajan peläten, että lapsiveden holahtelu pilaa taksin nahkapenkit.

Onneksi matka ei ollut pitkä. Ja sitten vaapuin sen pirun pitkän käytävän synnytysosastolle, ihan itsekseni. Siitä se meidän matka Riiviön kanssa sitten alkoikin, tai alkoihan se jo yhdeksän kuukautta ja risat aikaisemmin, mutta niin, nyt mahan ulkopuolella. ❤

Nämä eivät kuitenkaan ole katkeria muistoja, vain haikeita. Ja mietinkin aina välistä miltä olisi tuntunut kokea kaikki tämä rakastavan ja välittävän puolison kanssa, tai edes ihmisen joka olisi jakanut kanssani kaiken sen odotuksen tuomat tunteet.

Tiedän, että mitä luultavammin näiden kaikkien isyyteen liittyvien asioiden käsittelyn aika on edessä. Itse olisin käsitellyt ne heti, mutta kun en voi toisten ihmisten tekemisiä päättää, niin sitten odotetaan. Opettaahaan tämä jälleen sitä malttia… Ja päivä kerrallaan, en stressaaa – varsinkaan kun en voi vaikuttaa. Paitsi siihen kuinka keskustelen mahdollisesti aiheesta Riiviön kanssa.

Vielä ei ole ollut tarvetta laajemmille keskusteluille. Olemme puhuneet siitä, että on erilaisia perheitä ja tämä on toistaiseksi riittänyt.

Vauvoistakin on ollut puhetta, mutta se keskustelu tyrehtyi siihen kun pääsimme kohtaan mistä ne vauvasiemenet oikein tulevat 😀 ❤ Tässä vaiheessa 5-vuotiaani tuumasi ”Yök, en anna ikinä kenellekään siemeniä!” 😀

Olen pyrkinyt keskustelemaan Riiviön kanssa kaikista mahdollisista asioista mahdollisimman rehellisesti, mutta tietenkin ikätason mukaisesti.

Meidän pieni perhe on kyllä sellainen sekamelska tunnetta ja mekkalaa. Olemme molemmat todella temperamenttisiä, joten räjähtelee ja leimuaa. Mutta puhumme tunteet läpi, niin hyvässä kuin pahassakin.

Tämän toivoisin myös kestävän elämiemme päähän saakka. Pidän keskustelua ja avoimuutta todella tärkeinä asioina, jo oman hyvinvoinninkin vuoksi. Ei ole hyvä kantaa sisällään asioita, varsinkaan sellaisia jotka tekevät sinulle pahaa mieltä ja oloa.

Rakastan sinua – on varmaan meidän käytetyin lauseemme. Se ei onneksi kulu koskaan, eikä menetä merkitystään. ❤ ”Anteeksi” kuuluu myös niihin aika useasti käytettyihin.

Vielä monesti huomaan sen, etten ole tarpeeksi läsnä, tai minulle tulee sellainen olo. En tiedä oikein, ehkä tunnen niin turhaan.

Varmasti nämäkin ovat tämän toipumisen aikaan saamia tunteita ja ajatuksia. Olen ollut niin kauan pois pelistä, kipeä ja kärttyinen, sisäänpäin kääntynyt (niin henkisesti kuin fyysisestikin) känkkäränkkä joka komentaa liikaa ja murisee turhaan, että huono omatunto seuraa ihan taatusti.

Elämä on opettanut elämään hetkessä. Ja edelleen siihen pitäisi tarttua paremmin, mutta tarvitsen vielä paljon lepoa. Kroppa ei edelleenkään palaudu ja jaksaminen on aika minimaalista, mutta parempaan suuntaan mennään koko ajan. Ja rajoittaahan tämä koronakin nyt näitä hetkiin tarttumisia. Mutta hienoja retkiä ja juttuja ollaan saatu silti kokea Riiviön ja läheisten kanssa. ❤

Hetkeksi vielä käsillä olevaan aiheeseen, tai siis alkuperäiseen eli isänpäivään. En edelleenkään tunne (suurimmaksi osaksi) kuin kiitollisuutta tätä toista osapuolta kohtaan, koska olen saanut maailman suurimman lahjan.

Olen onnellisempi kuin koskaan, ja tyytyväisempi. Näin on hyvä. Ja tästä vielä paranee, tunnen sen ja luotan siihen.

Ja siitä olen erityisen onnellinen, että Riiviö on kaikesta huolimatta hoksaavainen, huomioiva, rakastava viisas pieni poika, joka yllättää äitinsä joka päivä tekemisillään ja sanomisillaan. En voi kuin ihmetellä, kuinka noin pieni voi olla noin viisas. ❤

Haluan vielä muistuttaa kaikkia, kun aihe on paikoittain arka, että nämä ovat minun omia ajatuksia ja tuntemuksia, kuin päiväkirjasta. En tuomitse enkä arvostele kenenkään suhtautumista asiaan, jokainen kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan.

Olen aikaisemmin jo kertonut, kuinka epätodennäköistä lapsen saanti minulle oli eri sairauksista johtuen. Lääkäri on sanonut minulle suoraan, etten välttämättä raskaudu edes hoitojen avulla. Ja olen aina halunnut äidiksi, eniten koko maailmassa. Siispä Riiviö on suurin lahja mitä voin koskaan saada, enkä voisi mitenkään vihata tai tuntea katkeruutta sellaista ihmistä kohtaan, joka tämän lahjan on minulle mahdollistanut. ^^

Voimia ja tsemppiä vain meille, ihan jokaiselle! ❤

Pietään huolta ja ennen kaikkea, Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

MinäMinäRääväsuu – mitä tarvitsee sietää?

Se, että sä voit huonosti, ei oikeuta sua käyttäytymään huonosti. Tämä yhteiskunta tuntuu luisuvan alaspäin ja vauhdilla.

Olen jo aikaisemmin puhunut mustavalkoisuudesta, kun asioilla ei nähdä kuin tietyt ääripäät. Ja oma mielipide (se ainoa oikea).

Some on täynnä provoajia. Harvalla olisi varmasti kanttia sanoa asiota päin naamaa. Puuttua epäkohtiin. Kasvottomana, tai ainakin älylaitteen takaa on helppo huutaa.

Olen monesti miettinyt, että mitä tällaiset ihmiset oikein saavat trollaamisesta ja provoamisestaan? Eihän sellaisella ihmisellä asiat voi ihan hyvin ollakaan? En vain ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä oman pahan olon purkamista toisiin ihmisiin.

No, suhteissa ja perheissähän se on aika normaalia, että harmit ja kiukut puretaan lähimpiin, mutta mitä liikkuu ihmisen päässä joka alkaa purkamaan omaa oloaan vieraisiin ihmisiin.

Voi olla jollekin se viimeinen niitti, kun saa kuraa niskaansa umpioudolta öykkäriltä.

Kun katson aikuisiin ihmisiin, jotka käyttäytyvät huonosti ja antavat näin lapsille luvan huonoon käytökseen, en voi muuta kuin olla surullinen. Mikä meidän tulevaisuutemme on jos kaikki unohtavat kuinka lähimmäistä kohdellaan?

Kyllä, hyvät tavat kaunistavat. Ja oppi lähtee useimmiten kotoa.

Puutuin viime viikolla bussissa alakouluikäisten lasten käyttäytymiseen. Harvoin tätä teen, mutta nyt meno yltyi täydessä bussissa melko railakkaaksi. V*ttua viljeltiin muitakaan kirosanoja unohtamatta ja desibelit olivat sen verran korkeat, että nämä tuskin jäivät keneltäkään kuulematta.

Aikani tarkkailin tilannetta ja sen vaikutusta muihin matkustajiin. Pariin kertaan käännyin poikiin päin ja annoin katseella ymmärtää, ettei käytös ehkä ole täyteen bussiin sopivaa. Yksi pojista tämän myös huomioi ja kavereilleen tästä mainitsi. Lopen käännyin ja kysyin, että tietääkös ne pojat mikä se vittu on? Kaikki vakuuttelivat, että kyllä ja kun kysyin tarkennusta, vastasivat että kirosana. Päätin jättää anatomian opettamisen välistä ja totesin sanan olevan aika ruma ja ettei se mielestäni sovi oikein käytettäväksi paikkaan, eikä varsinkaan mukavan oloisille pojille. Porukan pomo oli heti puolustuskannalla ja alkoi urputtamaan minulle takaisin. Jätin pojat omaan rauhaansa ja meno kuitenkin hiljeni ja rauhottui.

Moni ei olisi puuttunut tilanteeseen, en ehkä minäkään, mutta ohjaaja minussa avaa herkästi suunsa ja puuttuu epäkohtiin. Ja nyt varsinkin kun olin liikenteessä oman pienen lapseni kanssa.

Kirjoitin suppeasti aiheesta myös paikalliseen puskaradioon lähinnä muistuttaakseni ihmisiä käytöstavoista ja kyllä ei voinut kuin ällistellä toisten käyttäytymistä. Minulta muun muassa kysyttiin, miksi puutuin, mitä väärää pojat tekivät ja miksi kuuntelin. Ja että antaa teinien mölytä, kuuluu asiaan.

Totta, teinit useasti provoavat ja haluavat kohahduttaa, olen ollut itsekin teini. ❤

Mutta nämä olivat lapsia.

Onneksi tällaiseen törmää verrattaen harvoin. Useammin ne huonosti käyttäytyjät ovat ikävä kyllä niitä aikuisia esimerkin antajia.

Itse en henkilökohtaisesti näe siinä mitään väärää, en yksityihenkilönä kuin erityisohjaajanakaan, että asiasta asiallisesti mainitsee tai puuttuu vaikkapa kiusaamiseen tai mahdollisen vaaratilanteen aiheuttamiseen.

Mihin on oikeasti unohtuneet käytöstavat ja lähimmäisen kunnioittaminen? Miksi voit riehua ja räyhätä mielinmäärin, ilman että siihen saisi puuttua?

Jos liikumme julkisilla kulkuvälineillä tai vietämme aikaa julkisissa tiloissa, olisi siellä hyvä voida kaikkien olla, ilman kenenkään terrorisoimista.

Palatakseni vielä bussikäyttäytymiseen, en todellakaan käytä aikaani yleensä toisten keskustelujen kuuntelemiseen. Ja se millaista kieltä käytetään, on yleensä sen käyttäjän häpeä. Kertoo enemmän hänen taustastaan ja voinnistaan. Mutta jos kuitenkin käytös on jo selkeästi muita häiritsevää, ja varsinkin jos kyseessä ovat lapset, jotka eivät välttämättä edes ymmärrä asian vaikutusta, ajatellen vain olevansa näin kovempia tyyppejä huonosti käyttäytymällä, niin en näe syytä miksi asiasta ei voisi sanoa.

En tiedä, ehkä kouluun tulisi lisätä vielä jokin käytöskurssi, kun tuntuu että monella huoltajallakin nämä asiat ovat hukassa.

Onneksi kuitenkin ainakin meillä täällä nuoret ja lapset ovat pääsääntöisesti hyväkäytöksisiä, kohteliaita yksilöitä.

Meidän aikuisten pitäisi vain muistaa olla hyvänä esimerkkinä omalla käytöksellämme. Ja keskustella omien ja vaikkapa lähimmäisten kanssa yhteisistä pelisäännöistä ja toisten kunnioittamisesta.

No, näitäpä tämä Kipiä täällä pyörittelee tällä kertaa päässään… Ja uskalla puuttua huonoon käytökseen, ei sitä tarvitse kenenkään sietää. Ihan tarpeeksi meillä on muutenkin tässä ajassa jaksamista! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤