Valinnat?

Tässä syksyn ja talven aikana olen miettinyt paljon muun muassa onnellisuutta. Menetykset, suru ja kipu ovat olleet seuranani jo niin pitkään, että ne ovat käyneet liiankin tutuiksi. Kuitenkin kaikki nuo vastoinkäymiset ovat muokanneet minusta realistisen, onnellisen ihmisen. Ihmisen joka unelmoi isosti (nyt viimeinkin taas!) mutta elää hetki kerrallaan. No okei, vielä välillä tässä on tekemistä, mutta suunta on kuitenkin oikea!

Tiedän, että varsinkin somessa vaikutan aivan varmasti välillä ällöttävän onnelliselta. Ja sitä kyllä kieltämättä olenkin nykyään suurimmaksi osaksi ajasta! :’)

Kun kuolema on koputellut olkapäätä useamman kerran ja kipu on saanut sinut rutistumaan kasaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ei juuri mikään tunnu mahtavammalta kuin herätä uuteen aamuun ja vetää keuhkot täyteen ilmaa. Sieltä täältä kolottaa, päätä pikkaisen (tai hieman enemmänkin) juilii, mutta tiedostanpahan ainakin olevani elossa. Riiviö kömpii viereeni ja aloittaa taukoamattoman pulpatuksensa. Joka kieltämättä käy aika ajoin hermooni, kaikella rakkaudella. :’D ❤ Tämä on nyt tämä hetki, sitä ei saa koskaan takaisin. Yritän nauttia siitä. Ja ne ikävimmätkin hetken, ne on vain pakko elämässä käydä lävitse. Onneksi onnea ja ihania asioita löytyy kuitenkin huomattavasti enemmän kuin niitä ikäviä ja pahoja.

Olen opetellut löytämään suurimmasta osasta hetkistä jotain hyvää, myös niistä ikävistä. Ja sen olen ehdottomasti oppinut ja ottanut opikseni, että mieluummin hymyssä suin ja uskoen parempaan kuin naama rutussa jatkuvassa pelossa. Eihän elämästä koskaan tiedä! Ihan yhtä hyvin se heittää jotain ikävää eteesi. Tiedän kyllä, paremminkin kuin hyvin, koska olen suurimman osan elämästäni loassa rämpinyt. Mutta myös sen olen huomannut, että kun uskon ja odotan ihania asioita, niitä myös saapuu elämääni.

Niin, elämältä ei koskaan tiedä mitä se tarjoilee. Toiset asiat voit valita itse ja toiset sinun on vain käytävä lävitse.

Kävin lävitse melkoisen prässin ja ryöpytyksen, että pääsin viimein tähän. Toiset tarvitsevat ehkä vähemmän. Olen onnellinen tässä vaihetta matkaani. Tässä hetkessä.

Tiedän, että minulla on vaikeita asioita edessä. Isompia ja pienempiä. Läheisen sairastaminen ja vaativaan toimenpiteeseen odottaminen raastaa mieltä. Osaan samaistua tilanteeseen, olenhan ollut itse samankaltaisessa. Hetki kerrallaan, muu ei auta. ❤ On myös yksi asia joka pitäisi viimein aukaista. Se on ollut avaamatta jo tovin. Sitä ei suljettu minun vuokseni, eikä sitä aukaistakaan minun takiani. On niin paljon asioita, joihin et voi vaikuttaa – muuta kuin omalla asennoitumisellasi.

Nyt kuitenkin keskityn odottamaan arjen alkamista, uutta kuntoutusta ja terapian jatkumista. Joululoma on tuntunut todella pitkältä, melkein pieneltä ikuisuudelta. En edes muista olisinko ikinä ennen odottanut näin innoissani arkea ja loman loppumista. Aikaansa kutakin! :’)

Paljon uusia asioita on avautunut. Tunteet myllertävät, mutta vakaalla pohjalla kuitenkin. Välillä tuttu epätietoisuuden mörkö nostaa päätään, mutta onneksi sen saa taputeltua nopeasti alas, sinne minne se kuuluukin. Olen päättänyt uskoa ja luottaa että elämä lopulta kantaa. Olenhan päässyt tähän asti ja saanut lahjoista suurimman, tuon oman Riiviöni! ❤

Siispä lähden tähän uuteen vuoteen ja uuteen arkeen odottavin ja innoikkain mielin.

Hei arki ja rutiinit, olette niin tervetulleita! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan!! ❤ ❤ ❤

Viimeinkin hyppäsin!

”En mä rohkea oo, enkä kuolematon, mut mä tiedän vaan sen minkä sydän on tiennyt kauan. Tää mun pakoni loppuun juostu on..”

Niin. On tai ei, mutta nyt minä kuitenkin viimein hyppäsin. Uskalsin astua tuntemattomaan. Jännitti ihan pirusti ja jännittää edelleen. Enkä seuraavaa hetkeä voi millään ennustaa. Paitsi ehkä sen, että kivoja asioita tapahtuu.

Sellaistahan se elämä on, välillä sattuu kivoja asioita ja sitten välillä vain sattuu. Mutta se tunne, kun on uskaltanut hypätä tuntemattomaan. On uskaltanut kohdata jotain sellaista mitä ei ole hetkeen ollut – elämää. Muutakin kuin kotia ja äitiyttä. Jotain ihan muuta kuin sairaus ja kipu.

Se tunne on niin voimaannuttava. Se tunne on niin alkukantainen. Tätä tunnetta olen ikävöinyt, enkä ole edes sitä ymmärtänyt. En tosin ole varma olenko edes tuntenut tätä kyseistä tunnetta koskaan ennen. Niin voimakas ja outo se minulle juuri nyt on.

Yritän kuitenkin ohjata itseäni olemaan analysoimatta liikaa tätä hetkeä. Nautin vain kyydistä ja katson mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Minun on ihan hirvittävän vaikea yrittää olla miettimättä ja käsikirjoittamatta jatkoa, minun on vaikea vain luottaa ja antaa elämän kuljettaa. Vaikea vain keskittyä tähän hetkeen, tietämättä huomista, kiirehtimättä sanoja ja tekoja. Antaa asioiden tapahtua omalla ajallaan ja painollaan.

Ja olla ajattelematta muita – keskittyä pelkästään omaan itseensä. Ehkä on jo viimein minun aikani. Tietenkin Riiviö on aina ykkönen. Mutta ehkä minunkin on aika olla muutakin kuin vain äiti. Ja varsinkin muutakin kuin vain kipiä äiti.

Vielä on ihan liian aikaista ajatella tai avata asiaa enempää. Olen vain todella, todella onnellinen. Ja se kai elämässä on yksi suurimpia tavoitteita, ainakin itsellä.

Syksy on vienyt mehut. Olen väsynyt ja haluan antautua talven syliin lepäämään ja keräämään voimia. Haluan antaa viiman ja pakkasen eheyttää minua, korjata raskaiden vuosien jättämät runnut. Tai en ehkä viiman ja pakkasen parantavan, vaan niiden paukkuessa ja ulistessa nurkissa kokea eheytyksen lämpimästi vällyjen välissä.

Olen aina ollut taikauskoinen ja jotenkin tähän meidän mentaliteettiin kuuluu jollain hullulla tapaa, että omasta onnestaan ei sovi huudella. Jos sen sanoo ääneen, se ei enää pädekään tai jotenkin taika raukeaa ja katoaa. Näin on aina aikaisemmin käynyt ihan liian useasti.

Siltikin ja ehkä juuri siksi uhmaan tuota kohtaloa. Olen onnellinen. Ja aioin olla vielä huomennakin. Päähän ei näinä hetkinä ole paljoa mahtunut aioita. Koteloituminen on jälleen ollut ajankohtaista. Syksy on jättänyt niin syviä haavoja, että niiden umpeutuminen ei hetkessä tapahdu.

Onneksi on myös tuo onni joka osui kohdalle. Se helpottaa surussa, se tuo voimaa huomiseen. On helpompi hengittää, kun välillä hymyilyttää. Kun ilo ja onni tuntuu sielussa saakka, kestää pakkasen ja pimeydenkin paremmin.

Eli ympäripyöreää onnea tänne. Ei ehkä ainoatakaan järkevää lausetta, vain sateenkaaria ja yksisarvisia. 😀 😛

Onhan tämä vaihtelua. Ja näillä mennään myös seuraavaan hetkeen!

Niin ja sen kun muistaa ja sisäistää, että se mikä on minulle tarkoitettu, tulee kyllä ja se mitä ei ole tarkoitettu, sen on mentävä. Tulee kyllä aika kun oikeat palaset loksahtelevat paikoilleen. Joskus se ottaa enemmän aikaa. Ehkä joskus siihen ei edes riitä tämä yksi elämä. En tiedä, eikä minun tarvitsekaan tietää.

Sen tiedän kuitenkin nyt, että on olemassa sellaisiakin ihmisiä jotka pystyvät ihan oikeasti koskettamaan sieluuni saakka. Näkevät, tuntevat ja ennen kaikkea voivat ymmärtää.

Elämääni on sattunut paljon epäonnea, surua ja kipua. Paljon sellaisia asioita joita ei soisi kenellekään tapahtuvaksi. Antaisin itselleni jo mielellään onnen ja ihanien asioiden ajanjakson. Ehkäpä sellainen on viimein aluillaan.

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Huojennuksia hormonihirviölle

Päällimmäisenä tunteena tällä viikolla lienee seilannut huojennus ja helpotus. Asiat alkavat ehkä pikkuhiljaa selkiytymään.

Riiviön tilanne eskarissa on rauhoittunut huomattavasti. Tästä olen todella kiitollinen henkilökunnalla ja toisille vanhemmille, että tilanteeseen puututtiin napakasti ja suunta saatiin käännettyä. Lapset leikkivät jälleen sovussa yhdessä ja takapakitkin ollaan melkein saatu selätettyä. Eihän tilanteet tietenkään sormia napsauttamalla muutu, mutta suunta on todellakin oikea. Toki turnausväsymys alkaa puskemaan jo lävitse ja loma tulisi totisesti jo tarpeeseen.

Syyslomahan oli juuri, mutta kun sen sairastaa ei sitä oikein lomaksi voi kutsua. Viikot kyllä menevät hurjalla vaihdilla eteenpäin ja kohtahan sitä ollaan jo joulussa – ja sitten keväässä! Ja jälleen ollaan uusian alkujen ja asioiden edessä.

Siirtymä koulumaailmaan sujunee ainakin toivon mukaan pehmeästi, kun esikoulu siirtyi jo koulun tiloihin. Henkilökunta on tietenkin edelleen tuttua päiväkodin henkilökuntaa, eli todella pehmeä siirtymä. Näin ollen aikuiset ja lapsetkin suurimmaksi osaksi olivat tuttuja eskariin siirtyessä, ja samalla tulevan koulun tilat tulevat tutuksi jo tuttujen aikuisten opastuksella.

Oma terveydentila on kränkännyt koko syksyn. Mummun kuolema sai kropan jumiutumaan jälleen. Stressitasot eivät ota laskeakseen. Verenpaineet ja leposyke huitelevat pilvissä ja mitatessa voin nähdä selkeän yhteyden stressiin ja vaikeampiin hetkiin. Sain Propral-reseptin mielenterveyspuolelta ja iltaisella lääkeannoksella olen saanut leposykkeen laskemaan reilulla kymmenellä. Odotan kuitenkin tk-lääkärin yhteydenottoa, että mitä hän nyt sitten suosittelee hoidoksi nähtyään kaikkien kokeiden tulokset.

Ovulaatio saa nykyään myös kropan jumittamaan viikoksi. Paino jymähtää, eikä kaloreita kulu. Sen jälkeen kun hormonitoiminta alkoi jälleen toimia raskauden jälkeen, on ovulaatio tuottanut ongelmia. Kipuja, jumitusta ja vuotoa. Tämä on syy jonka vuoksi hakeuduin tk-lääkärin vastaanotolle, tai lähinnä hormonaaliset ongelmat.

Sairastan muun lisäksi pcos:ää joka tuottaa omat ongelmansa. Ja nyt hankalat ovulaatiovaivat ja lisäksi pms, niin ei kovin montaa niin sanottua normaalia päivää kerkeä nauttimaan. Hormonihirviö siis suurimman osan kuusta. En haluaisi kuitenkaan aloittaa mitään hormonihoitoa jatkuvan pillerin popsimisen muodossa, mutta ilmeisesti muuta hoitoa näihin ongelmiin ei nyt ole. Lääkäri tosin mietti keltarauhashormonia kuuriluontoisesti, mutta aikoi näistä vielä kollegoiden kanssa keskustella. Onko sinulla kokemusta joko keltarauhashormoneista tai vastaavista ongelmista? Mielelläni kuulisin mikä sinulla on auttanut ongelmiin? ❤

Niiin, ja koko rangan magneetissahan löytyi ainoastaan pullistuma lannerangasta joka painaa selkäytimeen. Oli myös kulumaa ja sen sellaista pientä vikaa, mutta mitään mikä selittäsi ongelmia ei löytynyt. Toisin sanoen mitään pysyvää vikaa ei pitäisi olla.

Sain myös tänään ilmoituksen, että pääsen psykofyysiseen kuntoutukseen. Ja tätä odotan todella innoissani! Kipu on saanut kroppanu rutistumaan kasaan. Olen opetellut hengittämään uudelleen. Puristan edelleen käsiäni nyrkkiin ja hampaita yhteen. Kipu on jättänyt jälkensä, mutta toivon todella että tästä uudesta kuntoutuksesta saan näihin apua.

Uutta selkäkuntoutustakin pitäisi olla tulossa, kun nyt saan ensin ajan jälleen fysiatrian polille. Eli paljon on uutta asiaa tuloillaan ja aluillaan. Ammatillinenkuntoutus me päätettiin yhdessä ohjaajan kanssa pistää tauolle. On järkevämpää keskittyä nyt hoitamaan kroppaa ja mieltä kuntoon ja kokeilla työelämää vasta sitten kun on varmuutta että siivet kantavat ja voimia riittää myös Riiviölle. Arki ja siinä jaksaminen on kuitenkin meillä nyt se tärkein asia.

Hetki kerrallaan – näin mennään edelleen. Ja miksipä ei, ei ole huono ohjenuora ollenkaan ❤

Näillä viikonloppua ja uusia tuulia kohden. Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Taas aika on…

Enemmän sääntö kuin poikkeus, että jossain vaiheessa syksyä iskee tämä tuttu koteloitumisen tarve. Tulee tunne, että on käperryttävä hieman itseensä. On selkiytettävä ajatuksia. Ja niitä tuntuu totisesti olevan.

Päässäni ja sydämessäni käy valtava myllerrys kun ajatukset pyörivät valtoimenaan, enkä oikein kykene tarttumaan mihinkään. Niin moni asia on avoinna ja odottaa edes jotain vastauksia. Suuntaa jota lähtisi katselemaan ja tulevaisuutta miettimään. Miettimään, koska nyt jälleen kerran olen siinä vaiheessa, että tulevaisuuteni on ihan avoinna.

Olen ollut uuden äärellä niin monesti aikaisemminkin tämän sairastamisen jälkeen, mutta aina takapakkeja ja muita syitä on ilmaantunut, jotka ovat muuttaneet suunnitelmien suunnan.

Nyt pöytä on aivan tyhjä. Ja loppuviikosta menen koko rangan magneettiin. Viimeksi sieltä löytyi aivokasvain. Mitähän nyt?

Myös terveyskeskuslääkärin määräämiä tutkimuksia on iso nippu. Niissä odotellaan kaikki tulokset, ennen kuin tehdään mitää yhteenvetoa. Samoin mielenterveyspuolella terapian jatkumot ovat uusien tuulien alla. Mutta siellä kaikki on nyt kuitenkin hoidossa ja tiedän, etten enää roiku löysässä hirressä, vaan pääsen käsittelemään kipukohtiani. Kun vain oikea muoto löydetään. Tämä on suuri helpotus.

Ja sitä paitsi diagnoosistani alkaa olemaan tasalleen se viisi vuotta, joten normaalistikin näihin aikoihin mielen vetää hiljaisemmaksi. Elämää miettii syvemmin ja sitä millä urilla sitä on jatkamassa. Nyt oman syvyytensä mietteisiin tuo vasta kohdattu suru ja menetys. Se että kuolema näytti jälleen kasvonsa. Muistutus siitä, että olemme vain käymässä tässä hetkessä. Ja todellakin vain hetkessä. Elämä virtaa niin voimakkaasti eteenpäin.

Ajatukset ja koko elämä tuntuu nyt virtaaman vain pyörteisesti ja kummallisten pohjavirtausten saattelemana eteenpäin, enkä pysty ohjaamaan itse suuntaa laisinkaan. Odotan vain tyvenempää.

Kroppa ja mieli voi kuitenkin kaikesta huolimatta nyt paremmin kuin aikoihin. Olen todella väsynyt ja ajoittain vielä kipeä, mutta parempaan suuntaan ollaan ihan selkeästi menossa. Stressi on vain todella kovaa. Sen kun saisi laskemaan, niin ehkä moni muukin ongelma tasaantuisi. No, ehkä saan näihinkin asioihin vastauksia lähiviikkojen aikana.

Tulevaisuutta en ole oikeasti uskaltanut alkaa edes ajattelemaan, ennen kuin saan vastuksia terveydentilastani. Olen kuitenkin sen verran saanut päätöksiä tehtyä, että ehkä on viisainta hoitaa itseään kuntoon, ennen kuin lähden edes kokeilemaan työntekoa. Kerkesin laittamaan muutaman sähköpostin mahdollisista työkokeiluista jotka liittyvät kuntoutukseen, mutta ehkä se oli merkki jostain universumilta tai ylemmältä, kun vastauksia niihin ei ole kuulunut. :’D

Arkeen voisi jotain piristystä kyllä kaivata. Flunssaputki ja pimenevät illat eivät ehkä ole se paras yhdistelmä. Tänään onneksi aurinko näyttäytyi ja kirpakka aamu sai mielen heti virkeämmäksi. Ehkä ne ajatuksetkin siitä sitten taas selkiytyvät. Jälleen kerran sitä kuuluisaa malttia.

Riiviön eskarissa tilanne onneksi on myös rauhoittunut. Menen huomenna vielä keskustelemaan koulupsykologin kanssa ja hakemaan neuvoja tulevien varalle. Väkivallan kokeminen kuitenkin jättää aina jälkensä. Loma onneksi (vaikkakin pääsääntöisesti flunssailtiin) teki tehtävänsä ja saimme keskusteltua monesta asiasta rauhassa. Ja lepäsimme, keräsimme voimia vielä loppurutistukseen ennen joululomaa.

Minulle on kuitenkin jäänyt ikävä ajatus siitä, että tilanteen alkaessa raukeamaan ja Riiviön reflektoidessa todella vahvastikin tilannetta, niin sain vihjauksia siitä että meillä on nyt kotona jokin ongelma, jonka vuoksi Riiviön käytös on muuttunut. Erityisherkkänä poimin turhankin helposti ne sivulauseet ja pienet nyanssit. Tiedän, että monesti ylireagoin, mutta mielestäni tällaiseen tilanteeseen ei sovi millään muotoa se, että nyt aletaan hakea ”vikaa” kiusatusta. Tulee väistämättäkin sellainen olo, etteivätkö siellä kaikki ole ymmärtäneet tilanteiden vakavuutta. Ja ehkei olekaan.

Äitinä ja erityisohjaajana itse näin selkeästi syyn ja seurauksen. Meillä kotona ei ole mikään muuttunut huonompaan, päin vastoin. Tiedän kyllä lapseni olevan temperamenttinen ja menevän helposti mukaan höpötyksiin. Tiedän myös, että hän omaa loistavan mielikuvituksen ja aivan varmasti keksii hölmöyksiä myös itse.

No, kuitenkin tilanne on nyt rauhoittunut ja olen todella onnellinen siitä, kuinka hyvin tilanteeseen lopulta puututtiin. Toivon tilanteen pysyvän näin ennallaan. Ja odotan kyllä myös todella mielenkiinnolla leops-keskustelua, jossa pääsemme käymään asiaa lävitse. Ehkäpä siellä selkiytyy tämä, miksi minusta tuntuu siltä, että minua tai kasvatustani nyt arvostellaan.

Ikävä ajatus, mutta minkäpä sitä luonteelleen ja vainunenälleen voi. Eiköhän tämäkin tosiaan tästä vielä selviä.

Näille lähdetään uuteen ja turhankin jännittävään viikkoon! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Oikeus turvalliseen oppimisympäristöön!

Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet minut miettimään entistäkin tarkemmin ja syvemmin tätä koko ajan syvemmälle suohon uppoavaa yhteiskuntaamme. Jotenkin tuntuu, että nyt yritetään pelastaa kaikki, jopa ne jotka eivät pelastamista tarvitse. Yritetään pelastaa kaikki, kirjaimellisesti, ja vielä ilman resursseja. Kuka ja miten päätökset on tehty? Ei voi kuin ihmetellä.

Ensiksi tämä oikeus päivähoitoon joka nykyisellään on kaikilla. En ymmärrä. Hoitajista on huutava pula, pätevistä puhumattakaan. Miksi kaikille pitäisi olla oikeus tuoda lapsi hoitoon joka päivä useaksi tunniksi, jos sille ei ole mitään tarvetta? Minä voin totaaliyksinhuoltajana, joka on käynyt vakavan sairauden läpi ja kärsii lopun elämänsä kroonisista kivuista ja ongelmista, kertoa, että apua ja hoitoa lapselle kyllä saa jos sille on tarve. Oli se sitten henkinen tai fyysinen. Ja jokaisella oli jo aikaisemminkin oikeus tuoda lapsensa hoitoon tietyn tuntimäärän verran viikossa. Itse koin tämän aivan riittäväksi ja kuten edellä mainitsin, esimerkiksi mielenterveydellisistä syistä hoitoa olisi varmasti ollut mahdollista saada enemmän.

Nyt siis kuitenkin koko hoitosysteemi uhkaa kaatua, kun ei ole yksinkerttaisesti resursseja enää kenenkään hoitoon. Onnistunut uudistus? Olisihan se aivan unelma, jos hoitajia ja tiloja olisi! Samaa ajattelen tästa oppivelvollisuuden jatkamisesta. Todella hyvä ajatus ja tulee tarpeeseen kyllä. Mutta onko resursseja siihen näin nopealla ajalla? Eipä taida olla. Lait säädetään ja kunnat jätetään suorittamaan.

Takaisin varhaiskasvatukseen. Täälläkin ryhmät ovat suuria ja henkilökunta on ylirasitteneita ja loppuun palaneita, niin päiväkotien kuin koulujenkin puolella.

Korona on nostanut jo pitkään muhineet ongelmat ja epäkohdat esille. Ihmiset oireilevat, lapset kärsivät. Monella vanhemmalla ja tätä myöten lapsella kotona on jo vaikeita ongelmia ja koko ajan nuoremmat lapset käyttäytyvät väkivaltaisesti ja tarvitsisivat enemmän tukea. Tätä on lähes mahdoton kuitenkaan järjestää ilman riittävää henkilökuntaa.

Sanotaan, että esimerkiksi lastensuojeluilmoituksen voi nyt tehdä helposti nimettömästi ja sähköisesti. No minä olen tässä nyt oman lapsen kohdatessa vakavaa väkivaltaa tutkinut asioita ja ollut useaan viranomaiseen yhteydessä ja tehnyt sen huomion, että eipä ole todellakaan helppoa. Esimerkiksi sähköistä ilmoitusta et pysty tekemään laisinkaan ilman henkilötunnusta. Eli tällöinhän ilmoituksen voi tehdä vain perheenjäsen tai viranomainen. Soitettuani useaan numeroon, sain neuvon korvata tunnus vain viivalla, tällatavalla olisi pitänyt toimia. Ei toiminut. Uuden soittokierroksen aikana soittoajat olivat jo loppuneet ja jouduin odottamaan seuraavaan päivään. Tällöin sain kuulla etten voisi minulla olleilla tiedoilla tehdä ilmoitusta laisinkaan. En yksityishenkilönä, koska heillä ei sosiaalipäivystyksessä ole oikeutta yksityishenkilön antamien tietojen pohjalta lähteä kyselemään kenenkään henkilötietoja. Niin, että mitähän? Soitan hätäkeskukseen? Silloin saan valitukseni perille, mutta onhan tämä jo naurettavaa resurssien tuhlaamista.

Olen oikeasti todella väsynyt tämän yhteiskunnan hulluuteen. Tulee sellainen olo, että kaikkea haalitaan hirveästi. Haalitaan ja häslätään. Mihinkään ei keskitytä perusteellisesti vaan voisi sanoa opiskeluaikoina käytetyn sanonnan, on kuin juosten kustu… Sitä tätä koko maailma tuntuu olevan.

Kyllä, maailma pitää pelastaa. Haluan jättää puhtaamman maailman tulevaisuutemme lapsille. Haluan heidän voivan myös henkisesti hyvin. Haluan, että myös meidän nykyiset nuoremme voisivat hyvin. Sitä ei monikaan tee. Missä olemme menneet vikaan? Kuka aukaisisi silmämme ja saisi huomaamaan sen kohdan, missä olisi pitänyt kääntyä toiselle polulle? Vai olisiko pitänyt jatkaa sillä vanhalla polulla? Sitä olisi ehkä voinut hieman leventää, jotta jokaisen olisi ollut hyvä sitä vaeltaa.

Nythän on sanomattakin selvää, että tämä nykyinen tie tämmöisenään ei ole hyvä tie. Tällä ei ole loistavaa tulevaisuutta, jos on tulevaisuutta laisinkaan? En tiedä, en todellakaan. Olen ihan äärimmäisen hämmentynyt ja surullinen. Voinko taistella tuulimyllyjä vastaan? Olisiko minusta avaamaan edes jonkun silmiä? Kuka nousee kanssani barrikadeille?

Auttamisen ja tekemisen halu on sisälläni suuri. Haluan muuttaa ja auttaa maailmaa, tehdä siitä paremman paikan meille kaikille elää. Haluan laittaa palaset oikeille paikoilleen, järjestää ja suoristaa. Ojentaa auttavan käden.

Tiedän, että myös päätöksientekijät ovat ajatelleet samoin. Mutta onko heillä näkemystä tänne ruohonjuuritasolle? Ovatko he oikeasti nähneet sen nurjankin puolen? Varmasti osa onkin. Osalla taas ei ole mitään havaintoa siitä mitä täällä oikeasti tapahtuu. Siksi on tärkeää, että viestiä viedään ylöspäin. Tietoa levitätään ja näin ollen haetaan muutosta, yritetään edes?

En tiedä mitä nyt teen. Omat voimat ja toipuminen ovat ottaneet takapakkia valtavan stressin ja pelon alla. Olen saanut nyt kuitenkin rattaita pyörimään. Pelkään vain, ettei se riitä. Pelkään, ettei resursseja ole tarpeeksi, vaikka hätäni onkin kuultu.

Kun kuljen ulkona ja pidän silmät auki, näen lapsia ja nuoria. Näen nuoria aikuisia, vanhuksia. Hymyilen, katson silmiin. Välillä juttelen. Välillä seuraan tilanteita kauempaa. Huoli on suuri.

Huolestuneesti jään jälleen seuraamaan ja odottamaan. Olen valmis toimimaan. Olen valmis olemaan raivokas karhuäiti ja teen takuulla kaikkeni poikaseni turvaksi.

Nyt kun olen tämän kirjoituksen viime viikolla kirjoittanut ja tämän aamun uutisotsikoissa nousi esille väkivalta varhaiskasvatuksessa, tiedän etten ole yksin tämän ongelman kanssa. Missä siis vika on? Koska vikahan nyt todellakin jossain kohtaa täytyy olla, kun jo lapsetkin näin kovin oireilevet!

Olen myös itse todella väsynyt ja stressin lisäämien kipujen uuvuttama. Silti aion taistella kuten olen sanonot. Ja kylläpä suuttumus tilanteeseen on myös nostanut kysymyksen lapseni oikeudesta turvalliseen oppimisymäpäristöön!

Riiviö on todella kiinnostunut oppimaan lukemaan ja laskemaan, mutta nyt tämä tilanne vaikeuttaa todella selvästi meidän elämäämme ja lapsi ei tahtoisi tosiaan edes mennä koko esikouluun. Olemme lyhentäneet päiviä ja olen karsinut omista menoistani, sen vuoksi että Riiviön olisi parempi olla. Näinhän tämä ei missään nimessä saisi olla.

En tiedä, en todellakaan tiedä! :/

Jälleen tämä kaikki opettaa malttia. Opettaa odottamaan. No, odotan, valmiina taistoon! ❤

Pietään huolta, itsestämme ja vaikka siitä naapuristakin ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Rajat ovat Rakkautta

Meidän syksy on alkanut alavireisesti. Olemme kohdanneet surua ja vastoinkäymisiä. Mutta onneksi myös onnistumisen tunteita kun Riiviön eskari lähti rullaamaan kaikista aikaisemmista ongelmista huolimatta todella hyvin. Ja tietenkin suuri asia oli, että oma kontrollini oli puhdas ja kuntoutukset alkavat ehkä viimeinkin rullaamaan.

Riiviö viihtyi ja oli innoissaan uusista asioista, oppimisesta ja kavereista. Varsinkin yksi uusi kaveri pääsi useasti päivän kulun kerrontaan mukaan. Pikkuhiljaa tähän kerrontaan alkoi kuitenkin tulla ikäviä sävyjä. Tuli rumaa puhetta ja tönimistä. Eskarista karkaamista oli suunniteltu. Viikkojen myötä töniminen muuttui fyysisemmäksi. Mustelmia alkoi ilmestyä ja huomasin muutoksen Riiviön käyttäytymisessä. Kotona jo sujumaan alkaneet asiat alkoivat takkuilla, tuli vastaan sanomista ja rähinää.

Nyt olen myös itse omin silmin todistanut tämän uuden kaverin väkivaltaisia purkauksia. Olen nähnyt hänen kaatavan halauksen jälkeen lapseni maahan ja nipistävän kaulasta ilkeästi ennen kaatoa. Olen nähnyt tuon lapsen ottavan käsiinsä suuren kiven ja nostavan sen valmiiksi iskuun vasten lapseni kasvoja. Olen nähnyt tuon lapsen kiukun purkautuvan nyrkein ohjaajaan ja samalla näin kuinka lapsi oli täysin ymmällään ohjaajan hänelle kertoessa, kuinka tuo lyöminen sattui ja sai aikaan myös pahan mielen.

Tuo viimeisin näkemäni purkaus sai minut todellakin miettimään oman lapseni turvallisuutta. Mustelmat ja väkivalta olivat käyneet viikkojen myötä rajummaksi. Leikit olivat vain hakkaamista, ampumista, tappamista ja oluen juontia. Monet leikit pohjautuvat GTA-peliin. Tämä sai minut todella järkyttyneeksi. Antaako joku todella 6-vuotiaan pelata tai seurata tällaista peliä jonka ikärajakin on K-18. Eikä tarvitse suurta perehtymistä, että ymmärtää sisällön olevan täysin sopimaton lapselle, jopa isommalle!

Tilanne on ristiriitainen. Olen opettanut Riiviölle, että kaikkien kanssa tulisi tulla juttuun ja kaikkien kanssa pitäisi leikkiä. Riiviöllä on myös hyviä leikkejä tämän lapsen kanssa ja he mielellään hakeutuvat toistensa seuraan.

Me olemme käyneet omassa elämässämme läpi suoranaisen helvetin. Vihdoin ja viimein elämä tuntuu alkavan rullaamaan lähes normaalilla tavalla ja pystymme tekemään ihan normaaleja asioita. Sysky on ollut raskas ja suru on edelleen seuranamme. Lisäksi tuleva koko rangan kuvaus pelottaa minua ja saa mielikuvitukseni laukkaamaan.

Olen ollut huolissani omasta jaksamisesta ja sairauteni vaikutuksesta Riiviöön. Olen ollut huolissani omasta kiukustani ja sen purkamisesta kiukkuna ja turhan päiväisinä karjumisina. Hain apua omaan mieleeni ja sairastumisen ja kuoleman kohtaamisen vuoksi mielenterveyspalveluista. Ja olen todella onnekas, että olen juuri nyt palveluiden piirissä. Pääsen käsittelemään surun ja menetyksen siellä ammattilaisen kanssa. Tästä kuitenkin lisää ehkä toisessa avauksessa. Riiviöön liittyvissä asioissa hain apua perheneuvolasta. Ja sain sieltä loistavia neuvoja ja ohjausta tulevaan. En epäröi jatkossakaan olla sinne yhteydessä, jos tilanne sen vaatii.

Tämä kuitenkin on saanut minut ajattelemaan tilanteita ja jotenkin koko maailman hulluutta. Minä haen (nostamatta itseäni milliäkään jalustalle) apua sairauteni aiheuttamaan uupumukseen ja siihen liittyviin purkauksiin. Tarkistan lapseni tabletin ja pidän rajaa ruutuajasta ja peleistä. Olen melkoinen ”natsimutsi”, mutta olen rajojen ja rakkauden linjoilla kasvatuksessa. Selitän lapselleni myös miksi mikäkin rajoitus on asetettu, enkä käytä ”koska mä sanon niin” kuin ehkä vain äärimmäisen jankutuksen päätteeksi. 😉

Ennen kaikkea, keskustelen lapseni kanssa ja selitän asioita hänen ikätasonsa mukaan. Olen todella monesti ”tyhmä ja tylsä äiti” ja jopa ”kakkapää”, mutta se on välillä äidin osa.

Nyt olen vain todella huolissani lapseni turvallisuudesta. Kävin perjantaina lääkärissä ja jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni tarkkailemaan verenpaineitani. Paineet ovat aina olleet matalat, mutta huitevat nyt katossa. En ihmettele ollenkaan tämän stressin vuoksi. Kerroin myös lääkärilleni tilanteesta ja tämä oli aivan järkyttynyt. No, nyt vain seurataan verenpaineita ja toivotaan ettei lääkitystä tarvitse ottaa käyttöön. :/

Olen luonnollisesti keskustellut Riiviön ryhmän opettajien kanssa asiasta. Asiaan on puututtu, mutta en tiedä onko nämä keinot riittäviä. Ryhmässä on vieraillut ammattilaisia ja asiasta on puhuttu. Siltikin Riiviön otsa on mustana, kun tämä lapsi oli pamauttanut siihen kepillä. Lisäksi toinen lapsi oli kolauttanut lähes samaan kohtaan perjantaina jollain puukalikalla ja illalla jouduimme ottamaan jo särkylääkettä. 😦

En ihmettele enää ollenkaan, miksi lapseni ei haluaisi ollenkaan eskariin ja sinne jäädessä tulee nykyään itku. Omaa sydäntä puristaa ja odotan pelolla, koska saan puhelun, että jotain pahaa on sattunut.

Sitä vain miettii, että kuinka voin suojella lastani niin sanotuilta turhilta kolhuilta. Erityisohjaajana olen nähnyt jo menetettyjä tapauksia, kun asioihin ei ole puututtu riittävän aikaisin. Nyt 6-vuotiaan kohdalla olisi todella tärkeää saada asiat oikeille raiteilleen. Mietin myös, että vaikka kuinka olen itse käyttänyt viimeisiä voimavarojani ja viimeiset vuodet Riiviön hyvinvoinnin takaamiseksi ja mahdollisimman turvallisen lapsuuden luomiseksi, niin tuntuu, että se kaikki työ on hetkessä pois pyyhkäisty sellaisten vanhempien vuoksi, jotka eivät ymmärrä, tai eivät vain välitä. En tiedä kumpi on pahempi, välinpitämättömyys vai ymmärtämättömyys. Joka tapauksessa molemmat mahtavat olla välinpitämättömyyttä loppujen lopuksi, koska mielestäni, jos lapsia saat, niin sinun tulisi myös perehtyä käyttöohjeisiin.

Olen todella väsynyt näihin vastoinkäymisiin. Ja minulla ei oikeasti olisi yhtään enempää voimia käyttää mihinkään tällaiseen, mutta pakkohan minun on taistella oman lapseni hyvinvoinnin vuoksi! Verenpaineet katossa siis jälleen uuteen taistoon!

Sitä vaan mietin, että missä vaiheessa alan ottamaan ohjia omiin käsiin (siis tekemään itse tästä ilmoituksen eteenpäin)? Onko kenelläkään vastaavasta kokemusta? Mielellään kuulisin myös sinun ajatuksiasi. ❤

No, tällaisilla mietteillä tähän alkavaan viikkoon. Kaikesta huolimatta ja juurikin siksi:

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Uskallanko sittenkään?

Niin monta kertaa olen sanonut ja kirjoittanutkin siitä kuinka hetkeen pitäsi tarttua. Pelotta elää elämäänsä, nauttia siitä ja olla onnellinen.

Niin. Vaikka kirjoitan ja sanon noin, niin elänkö kuitenkaan itse niin?

Havahduin jälleen kuoleman äärellä ajattelemaan tätä syvemmin. Ehkä kuitenkin pidän edelleen sen käsijarrun pohjassa, en uskalla päästää irti ja antaa vain rullata eteenpäin. Pelkään reaktioita ja kontrollista luopumista.

Miksi pelkään? Miksi en voi vain antaa mennä? Mitä väliä sillä on, jos joku ei minua ymmärräkään, tai ymmärtää väärin? Tai jos joku ei pidä minusta? Niin on joka tapauksessa, eikä se minua pysty enempää satuttamaan. Tiedän kyllä, että kaikista ei voi, eikä pidäkään tykätä. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen. Kohtelias voi olla siltikin.

Olen ehkä ollut liian kauan se vahva jolla on ohjat tiukasti käsissään. On hirvittävän hankalaa ajatella edes olevansa mitään muuta. Mutta ehkä voisin opetella elämään hieman keveämmin mielin. Ei tarvitsisi aina suorittaa ja aina odottaa sitä parasta lopputulosta. Voisi suosiolla olla keskinkertainen ja ihan vaan ok. Ja se riittäisi ihan oikeasti.

Ehkä olen myös ottanut osumaa liian monta kertaa. Liian monesti johonkin syvälle on syntynyt särö, joka on jäänyt piiloon ja hoitamatta se säteilee syvältä kipuaan ja pelkoa seuraavasta säröstä.

Nyt haavat tuntuvat olevan auki sieluun saakka. Ja kaikki ne elämän aikana syntyneet säröt ovat esillä ja huutavat kipuaan. Varmasti osa on vielä sellaisia, jotka ovat piilottuneet niin syvälle, että edes tämä suru ei saa niitä esille. Ehkä vielä ei sitten ole niiden aika. Mutta vahvasti olen nyt päättänyt kaivaa elämäni inhottavimmat kolhut ja käsitellä ne pois. Ja antaa niiden mennä. Annan säröjen parantua, niin hyvin kuin mahdollista.

Yritän myös parhaani mukaan olla rohkeampi. Sanoa sen mitä haluan, sen mitä tarvitsee sanoa. Kaikki eivät tosin edes ole sanojen arvoisia. No, mutta kuitenkin ja niin, annan asioiden mennä. Annan niiden sattua ja tuntua pahoilta. Ja jatkan elämää. Jatkan sitä niin kuin minulle sopii ja mikä tuntuu hetkeen parhaimmalta. Yritän olla ylianalysoimatta kaikkea, enkä leiki tarpeettomasti ennustajaa.

Kyllä, kuulostaa edelleen helpolta. Mutta olisinko nyt viimein ymmärtänyt sen askeleen ottamisen. Olen seissyt kynnyksellä jo pitkään. Olen ollut valmis uuteen elämään.

En oikein osaa löytää oikeita sanoja sille tuntemukselle tai ajatukselle mitä päässäni nyt liikkuu. Tarvittiin näin suuri suru ja menetys, ennen kuin pääsen edes ajatuksen tasolla jatkamaan matkaani.

Pienin askelin, niin aloitan tässäkin asiassa. Pieniä tekoja ja pieniä havaintoja, niistä on hyvä lähteä. Sisäistäminen on nyt luultavastikin viety loppuun tässä asiassa.

Olen aikaisemmin opetellut tätä samaa asiaa. Ei voi olettaa, että näin suuren asian voisi sisäistää hetkessä. Tämäkin ottaa oman ison aikansa, eikä tätäkään ole mitään tarvetta hoputtaa. Kaikki kaiketi aikanaan ja paikallaan.

Olen myös opetellut huomaamaan elämässä ne pienet ilon asiat arjessa. Sillä niistähän se onni koostuu loppujen lopuksi. Kaikki päivät eivät voi olla ihania ja mahtavia. Väliin mahtuu myös niitä räytymispäiviä ja huonoa tuulta. Ja näin täytyy ollakin.

Elämällä on myös nurjapuolensa. On surua, menetystä, kipua ja sairautta. On kaikkea sitä mitä ei toivoisi olevan. Ne ovat sellaisia asioita joita ei pääse pakoon. Ne on kohdattava. Näitä tapahtuu suurimmalle osalle meistä. Nämä ovat ne asiat, joita emme pysty ohjailemaan. Ne saavat tuntemaan olon pieneksi ja mitättömäksi. Ne musertavat alleen ja saavat seinät kaatumaan päälle. Ja ne saavat asioihin uusia kantoja.

En tiedä tulevasta – hetki kerrallaan – edelleen eteenpäin! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan!

❤ ❤ ❤

Mitä sitten teen?

Mitä on olla herkkä, erityisherkkä? Tuntea ja kokea asioita ihan eri tavalla kuin moni muu? Tuntea syvemmin? Havannoida enemmän?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta jotenkin nyt kun kokoilen elämäni palasia, tuntuu tärkeältä tarkastella tätä ominaisuutta tarkemmin. Ehkä tarvitsen nämä ajatukset paperille, jotta saan sen jäsenneltyä mieleeni. Sovitettua sanoiksi jotka sopivat sisimpään.

Ymmärsin vasta pari vuotta sitten, etteivät kaikki ihmiset koe ja näe näin kuin itse. Ystäväni huikkasi minulle, että kuinka voin huomata tuon kaiken ympärilläni. Se sai minut miettimään ja huomaamaan, että kaikki eivät todellakaan ole samalla tavalla aistit avoinna koko aikaa.

Se oli todella helpottava tieto. Olin suurimman osan elämästäni miettinyt, miksi asiat menevät niin kuin menevät ja miksi olen niin erilainen kuin muut, tai ainakin suurin osa kohtaamistani ihmisistä. Mietin monesti mitä teen väärin ja miksi minua ei ymmärretä oikein. Luultavasti suurimmassa osassa tulkitsin vain itse liikaa asioita.

En tiedä ja jotenkin olen nyt niin turra, etten edes enää välitä näistä kaikista menneisyyteni kummituksista. Pahimmat möröt odottavat terapiassa purkamista, joka nyt viimein on saanut uutta tuulta alleen. Pidin kyllä erittäin paljon istunnoistani hoitajan kanssa, ja ne kerrat pitivät minut todella pinnalla ja sain käydä monia mielenkiintoisia keskusteluita, jotka varmasti kantavat pitkälle. Käyntejen rajallisuus toi kuitenkin sellaisen tunteen, että olisin kuin löysässä hirressä. Ei oikein osannut enää aloittaa mitään syvällisempää, kun joka kerta oli ehkä viimeinen. Vaikka hoitaja oli kyllä sanonut minulle, ettei jätä minua tyhjän päälle, vaan pitää käyntini niin kauan voimassa, kun saan jatkon selvitettyä. Mutta nyt siis olen tässäkin taas uuden edessä. Odotan lääkärin arviota siitä, mille tässä nyt aletaan.

Tuntuu, että kaikki on todellakin ihan auki. Kaikki palat levällään ja osa taatusti hukassakin. En tiedä mille alkaa ja mistä edes alkaisin ajattelemaan asioita.

Lisäksi Riiviö on esittänyt kinkkisiä kysymyksiä jotka tähän elämäntilanteeseen tuntuvat ihan äärimmäisen raskailta. Onneksi saimme eilen kuitenkin käytyä suhteellisen järkevän keskustelun ja sain ”ostettua itselleni lisää aikaa” ratkaista tämä asia.

Mummun kuolema tuntuu juuri nyt liian isolta palalta, edelleen ja vieläkin. Toki aikaa on kulunut vasta vähän. Ei voikaan olettaa, että yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä jättäisi pientä koloa jota olisi mitenkään helppoa täyttää. Ei, tämä vie varmasti loppuelämäni aikaa. Mutta kuten aikaisemmin sanoin, suru muuttaa muotoaan ja jossain kohtaa on taas helpompi hengittää.

Helpompia päiviä on jo enemmän, mutta ei siltikään mene päivääkään, etteikö kyynel vierisi poskelleni ja ikävä rutistaisi sydäntäni. Se kun olen jo ottamassa puhelimen ja alkamassa soittamaan ja keskustelemaan milloin mistäkin asiasta ja sitten ymmärrän, etten voi soittaa mummulle enää ikinä. En ainakaan niin, että saisin vastauksen.

Se aika mikä meille annetaan ja kuinka sen itse kukanenkin käyttää. Mikä on oikeasti tärkeää ja mihin pitäisi panostaa? Kuinka olla oikeasti onnellinen? Kuinka saan ajatukset selkiytymään? Tekstin selvänä paperille, asiat järjestettyä ymmärrettävään muotoon. Niin että edes itse ne ymmärtäisin ja osaisin toimia parhaani mukaan?

Juuri nyt tuntuu, että aivan kaikki on levällään, eikä palasia vain saa ehjäksi kuvaksi. Kokonaista lausetta on mahdoton muodostaa. Ajatukset harhailevat, enkä edes enää tiedä mitä elämältä haluan. Muuta kuin olla onnellinen.

Ainoat asiat mitkä ovat selviä juuri nyt, ovat äitiyteni ja herkkyyteni, molemmat erityislahjani. ❤

Mutta mikä minut tekee onnelliseksi? Ihan oikeasti onnelliseksi. Tietenkin Riiviö. Mutta mitä alan elämässäni rakentamaan, mihin suuntaan kuljen? Minkä polun valitsen? Vielä en ota askelta minnekään. Olen risteyksessä ja kasaan osia. Ajatuksia ja palasia. Ehkä saan vielä kokonaisen kuvan ja selkeän ajatuksen tulevan suunnasta. Ehkä sumu alkaa hälvenemään vielä.

Ja kyllähän se tietenkin alkaa. Nyt olisi jälleen kerran sen maltin aika. Pitäisi antaa itselle aikaa surra ja olla, ihan vain rauhassa. Kyllä ne kaikki muut odottaa ja se mikä ei odota, se saa mennä.

On vain jotenkin niin avuton ja haavoittuva olo ja jotenkin ehkä ensimmäistä kertaa, tai ainakin hyvin hyvin pitkään aikaan, en todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Yleensä pyrin keksimään ratkaisun tilanteeseen kuin tilanteeseen mahdollisimman nopeasti. Nyt en vain yksinkertaisesti kykene edes ajattelemaan niin selkeästi, että pääsisin eteenpäin.

Suuri syy tähän on tietenkin suru ja se että nyt minulla ei enää ole sitä pallottelijaa ajatuksilleni, viisas keskustelukumppanini on poissa. Hän ei koskaan sanonut minulle mitä tulisi tehdä, hän auttoi minua näkemään asioiden eri puolet ja luottamaan omaan vaistooni. Nyt minun on osattava tehdä tämä itsekseni. Ajan kanssa uskon pystyväni tähän taas.

Palaan ajatuksissa aikaan jolloin asuimme mummun kanssa naapuruksina. Se oli yksi tähän astisen elämäni parhaista ajanjaksoista. Siihen sisältyi myös itselle rankkoja kausia, mutta oli ihanaa kun mummu oli siinä seinän takana ja tiesin oven olevan aina avoinna. Toki tuo ovi oli silloinkin avoinna, kun välimatka oli välillämme suuri. Mutta kuinka ihanaa oli kun pystyi piipahtamaan iltateelle, aamukahville ja ne mielettömät Trivial Pursuit istuntomme. Välillä tyhjensimme pullon viiniä, välillä pannun kahvia. Siinä keittiönpöydän ääressä kävimme monet keskustelut, itkimme ja nauroimme, jaoimme elämää. Sainpa myös hetken asua mummun luona kun jäin yllättäen asunnottomaksi.

Nyt sisällä on vain tyhjyys ja olo on turta. Eilen ja tänään on taas ollut vaikeampaa, ehkä huomenna helpompaa. Saa nähdä.

Hetki kerrallaan – edelleen.

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Minun Mummuni

Minun mummuni oli voimanainen, matriarkka, mentori – ystävä.

Minun mummuni oli persoona, hän oli juuri sitä mitä sanoikin.

Hän oli esikuva ja suunnannäyttäjä.

Minun mummuni oli lempeä ja rakastava.

Minun mummullani oli aina aikaa kuunnella, aina oikeat sanat ja hellä halaus.

Minun mummuni oli suuri nainen. Hänen täyttämäänsä aukkoa on mahdoton täyttää.

Nyt oikeita sanoja on vaikea löytää tämän usvan keskeltä. Sydän ne silti tietää.

Olisi niin paljon sanottavaa, tarinoita kerrottavana – muistoja jaettavana.

Suru sitoo sanat – käärii ne sankkaan sumuunsa.

Suru sitoo myös mielen – ja kielen. Sanat takertuvat kurkkuun. Vielä on liian aikaista tarinoille. Suru pitää tiukasti otteessaan, ikävä kuristaa kurkkua.

Elämä täyttyy pikkuhiljaa asioilla ja ihmisillä, mutta sydämestäni tulee aina puuttumaan mummun kokoinen palanen.

Vielä olisi ollut niin monta asiaa joista kanssasi olisin tahtonut jutella, niin monta asiaa mitä olisi pitänyt kysyä ja niin monta asiaa mitä yhdessä olisimme ihmetelleet ja analysoineet.

Tiedän olevani onnekas kun sain kulkea kanssasi kuitenkin näin pitkän matkan. Olen onnekas opeistasi, ohjeistasi ja tuestasi. Ne kannan sydämessäni ainiaan.

Ikävä ja kaipaus tulevat kulkemaan rinnalla lopun elämäni – ne vain muuttavat muotoaan ja lopulta kuristava tunne helpottaa ja voin hymyillen kertoa tarinoita siitä millainen nainen minun mummuni oli.

Tiedän että näet minut. Tiedän että vierailet luonani ja väliin katselet kulmat kurtussa touhuani. Tiedän, että voin laittaa viestinu tuulen kuljetettavaksi tai iltaisin sen kuiskata sinulle.

Minun mummuni – vielä nähdään!

Nämä olivat sanat jotka kirjoitin mummuni hautajaisiin. Mummu saateltiin viimeiselle matkalla lauantaina 4.9.2021. Päivä oli kuulaan kirkas syyspäivä, juuri sellainen mistä mummu olisi varmasti pitänyt.

Suru

Tyhjää, pimeää, usvaista. Sitä ovat viime päivät olleet. Mummuni nukkui reilu viikko sitten pois. Ymmärrys alkaa viimein vyörymään päälle.

Viime viikko oli kiireinen kun Riiviön eskari ja omat lääkäri- ja terapiakäynnit starttasivat jälleen. Nyt kun arki alkaa tasoittumaan ja pystyn pysähtymään, niin nyt surulla on aikaa. Ja surulle on aikaa.

Suru raastaa ja repii, se hyökkää varoittamatta kesken kotitöiden. Tunteet vyöryvät ylitse, vievät melkein mukanaan. Onneksi on Riiviö joka pitää minut järjissäni ja kiinni normaalissa elämänrytmissä.

Pahat asiat saapuvat yleensä ryöppynä. Yksi pieni asia laukaisee sen virran, niin nytkin. Asioilla on vain tapana kasaantua, vaikka ne eivät mitenkään toisiinsa liittyisi.

Odotan ehkä hieman kauhunsekaisin tuntein huomista kontrollia. Edellisestä kerrasta on viivähtänyt kokonainen vuosi ja jo pelkkä putkeen meno saa palan nousemaan kurkkuun. Päässäni vilisee mitä mielikuvituksellisempia diagnooseja, mitä kaikkea sieltä voisikaan löytyä? Mikä kaikki voisi olla vialla?

Aina jotain pahaa! Se on lause joka pyörii päässäni. Väärä mantra. Pitäisi vaihtaa se ”hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita” jota hoin erosta toipuessani. Toki hyvillekin ihmisille tapahtuu pahoja asioita, sellaista se elämä vain on. Mutta olisin kyllä todellakin valmis jo niille hyville asioille.

Suru on niin uuvuttavaa. En muistanut kuinka väsynyt ihminen voikaan olla. Suru uuvuttaa kipua tehokkaammin. Molemmat ottavat aikansa, eri tavoilla tosin, mutta kummankaan kanssa ei voi kiirehtiä. On vain elettävä eteenpäin hetki kerrallaan, ei päivä kerrallaan. Se on liian nopea tahti. Vain hetki ja sitten toinen.

Pidän kiinni arjesta. Mutta teen vain pakolliset. Ja onneksi Riiviöllä on tosiaan tuo eskari. Aamulla siis sinne ja jos minulla ei ole minnekään pakolliseen menoa, kierrän lenkin. Haistelen syksyä ja annan sateen piiskata kasvojani. Jotenkin se tuo lohtua ja selkiyttää ajatuksia edes hetkellisesti. Siitä kotiin hoitamaan pyykit, tiskit, siivoukset ja ruoka valmiiksi. Ja lopulta sohvalle suuren suuren kahvikupillisen kanssa. Ja netflix pyörimään. Aivot narikkaan ja hetki vain itselle. Ei ajatuksia, ei tunteita. Vain ruudun tuijotusta, tai välillä huomaan vain tuijottavani kaukaisuuteen ilman ajatuksia.

Suru ottaa aikansa, tiedän sen. Eikä se koskaan hälvene, se vain muuttaa muotoaan. Vielä joku päivä on helpompi hengittää. Nyt vielä kaikki aistit ovat liian paljon surun peitossa. On vaikea tuntea mitään muuta.

Huominen jännittää. Menneisyys myllertää mielessä. On vaikea ajatella selkeästi. Huomenna yksi etappi on taas kuitenkin selvitetty. Tietoisuus tulevasta on hieman selkeämpi. Voin alkaa keskittymään tuleviin hautajaisiin. Tehdä surutyötä rauhassa, käsitellä asioita ilman ylimääräisiä stressin aiheuttajia.

No niin – siis hetki kerrallaan ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! Ja kerrotaan se meidän rakkaillemme. ❤ ❤ ❤