Featured

Elämäni ensimmäinen

Tästä se sitten alkaa…

Mä haluaisin jakaa teille mun tarinaa, mun iloja ja suruja. Elämää jota elän äitinä joka sai tietää kasvattavansa lapsen lisäksi aivokasvainta.

Mun poika oli vasta vuoden ja neljä kuukautta, kun mä sain tämän diagnoosin. Ihan randomilla selän magneettikuvista löytyi tämä ylläri.

Pahoja aavistuksia kävi mielessä, kun lääkärin soittoaika vaihdettiinkin käynniksi – perään soittelin, niin vakuuttelivat vain, että lääkäri haluaa katsella kuvia tarkemmin, ei mitään hätää. Itsellä kuitenkin jäi takaraivoon (kirjaimellisesti) kaihertamaan pelko. Ja puuuuuhh, eihän sellaista hetkeä voi kukaan kuvitella – oot siellä tohtorissa ja vakavana lääkäri tuumaa, ettei olekaan hyviä uutisia, vaan sun aivoistas löytyi kasvain.

Mun poika oli mun mukana, niin ku aina joka paikassa mihin vaan suinki mahdollista se mukana kiikuttaa. Maailma tuntu pysähtyvän – ajatus vaan siitä, etten mä nyt voi kuolla, en nyt ku mun lapsi on vielä noin pieni, eikä sillä ole edes ketään muuta kuin minä vain.

Asiat eteni nopeaan ja hoitaja kiikutti mut neurokirurgille seuraavaksi puhumaan jatkosta. Onneksi lääkärit uskalsi heti sanoa, että näyttäis ettei kyse kuitenkaan ole kovin pahasta tapauksesta.

Seuraavat päivät meni aivan usvassa, ruokahalu katosi, olin kuin zombi, lapsi auttoi pysymään arjessa ja järjissään, sen mitä mahdollista.

Ei auttanut kuin odottaa aikaa leikkuriin ja sinnitellä joten kuten läpi päivien. Joulu oli lähestymässä kovaa vauhtia, mutta fiilikset oli ihan jossain hukassa.

Mun ukki kuoli jouluaattona mun ollessa 8-vuotias. Olin aina ollut ”ukin tyttö” ja vielä edelleen, tänäkin päivänä mä ikävöin ukkia todella paljon. Niinpä lähestyvä leikkaus ja ukin kuolinpäivä kummitteli vielä mielessä, joulu kun ei oikein ole ollut joulu tuosta päivästä lähtien. Ja kun leikkaus viimein varmistui 23.12. pelotti se entisestään. Taikauskoa kaiketi…

Heräsin kuitenkin aattoaamuna tehohoidosta (käytäntö tuollaisen leikkauksen jälkeen) kiitollisena siitä, että olin hengissä. Leikkaus oli kestänyt noin kymmenen tuntia, eikä se ollut sujunut aivan ongelmitta, hengissä kuiten lopen, vaikka aika pitkään olin koneen voimin hengitellyt. Sain itse kuulla jälkeenpäin näistä ongelmista.

No, kotiuduin aikanani. Äitini oli apuna pojan ja arjen hoidossa. Uuden vuoden jälkeen lähdin tikkien poistoon terveyskeskukseen, josta minut siirrettiin suoraan kirurgian päivystykseen, koska haavasta eritti nestettä. Jouduin osastolle, ja vaikka olin ihan hyvä vointinen ollut, huusin kohta kivusta suoraa huutoa. Olin saanut haavaani pöpön joka aiheutti aivokalvontulehduksen.

Taas uusi leikkaus ja tällä kertaa olin niin kipeä, etten uskonut enää nousevani. Kolme päivää makasin kun kuollut, mutta sitten viimein alkoi helpottaa ja pystyin nostamaan päätäni tyynystä. Toipuminen oli todella hidasta ja kivut kovia.

Loppujen lopuksi kärsin kaksi vuotta jatkuvasta päänsärystä, ajoittain kipu vei minut sänkyyn useaksi päiväksi. Kotiapu oli evätty, kun kasvain oli pois, enkä siis enää oikeastaan ollut sairas. Päivä kerrallaan sinnitellen selvittiin. Nyt kun jälkikäteen mietin, en voi kuin ihmetellä, kuinka oikein olen jaksanut sen kaiken.

Viime lokakuun viimeisenä päivänä minut leikattiin jälleen. Sain päähäni shuntin joka tasaa paineet (johtaa limääräiset nesteet vatsanpeitteille) ja toistaiseksi pahimmat kivut ovat jääneet pois, en enää tarvitse särkylääkkeitä päivittäin ja pystyn pikkuhiljaa toimimaan ja tekemään raskaampiakin askareita, elämään suhteellisen tasapainoista ja normaalia arkea ja elämää. Ja mikä tärkeintä – olemaan läsnäoleva äiti lapselleni.

No, toukokuussa sain kuulla, että kasvain kasvaa taas. Tai olinhan jo edellisessä kontrollissa kuullut, että alueella on turvotusta, joka voi viitata kasvaimen kasvuun. Ilmankin olisin pärjännyt, mutta tämä mollukka on onneksi hyvänlaatuinen, harvinainen hemangioblastooma ja vaan todella huonoa tuuria, että se on alkanut aivoissa muhimaan.

Välillä elämä tuntuu ihan hitokseen huonolta leffalta, siltikään en vaihtais päivääkään pois (no ok, ehkä pahimmat kivut ja päivät olis voinut jättää pois). Mulla on kuitenkin niin paljon syitä olla onnellinen ja aina vois asiat olla piirun verran paskemminki. Tää vois melkein olla nykyään mun uus motto, tai hokema, tai miksikä sitä nyt sitte vois ikinä kutsuakaan.

Mulla on kuitenkin mun poika, lapsi jota en koskaan uskonu saavani, mutta siinä se nyt ilkeilee ja koettelee mun hermoja parhaansa mukaan. Oi tuo ihana uhma – vaihe joka onneksi kestää vain seuraavaan vaiheeseen! ;D Tuo pieni Rakas Riiviöni.

Ihminen ihmiselle

On vaikea edes löytää sanoja sille, mitä tunteita ja tuntemuksia tämä aika minussa herättää. Olen aikaisemminkin tätä samaa teemaa pyöritellyt, mutta edelleen se ikävä kyllä on ajankohtainen.

Surullisena tätä maailmaa ja sen suuntaa seuraan. Kuinka ihmisistä on tullut näin mustavalkoisia. Laput silmillään kulkevia ”minäminä” -tyyppejä. Vai onko näin aina ollut?

Voin muistan vielä, kun olimme ihmisiä ihmiselle. Toista kunnioitettiin, hänen mielipiteistään huolimatta. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen. Mihin tämä on jäänyt? Eihän siitä nyt kauaa ole, kun tätä on opetettu.

Miksi ajattelemme, että olemme parempia kuin joku toinen? On hieman absurdia sanoa ajavansa ihmisten asiaa, mutta silti polkea toista.

Mielestäni ihmisen poliittinen suuntaus ei muuta hänen ihmisarvoaan. Tämä suunta, joka meillä on käsillä, on vaarallinen. Olen sen sanonut aikaisemminkin. Pari viikkoa sitten junassa istuessani sain pyyhkäistä silmiäni ja hetken miettiä, jotta olenko valunut johonkin nuoruusvuosieni muistoihin. Junan käytävällä käveli nuorimies maastohousuissaan, pilottitakissaan, rautaristi kaulassaan. Kun olin nuori, heitä kutsuttiin skineiksi. Nykyään tuo ”skini” on saanut uuden merkityksen. Silloin nuorena punkkarityttönä kohtasin harmittavankin usein näitä maastohousutyyppejä – useimmat olivat harmittomia, joilla ei oikeastaan ollut suurempaa käsitystä tuosta vaarallisesta aatteesta, jota he edustivat. Tätä junan nuortamiestä en jäänyt haastattelemaan, mutta sydämeni rutistui kasaan. Olemme menossa aina vain kovempaa jotain sellaista kohti, jota en tahdo nähdä. Vastakkainasettelu on liian rajua, se ei anna selittää, se ei kuuntele. Se antaa vapauden juurikin näille vaarallisille ääri-ilmiöille. Se antaa tilaa kasvaa ja nousta koloistaan.

Oli reuna mikä hyvänsä, ei mikään ääri ole hyvä! Sanotaankin, että jokin tai joku menee äärimmäisyyksiin, eikä tällä yleensä tarkoiteta mitään hyvää.

Kuinka emme näe tätä? Miksi ajamme omaa asiaamme hinnalla millä hyvänsä?

Ihminen on tärkeä. Minä olen kasvanut seuraavaan lauseeseen nuoruudessani – ”kaikki erilaisia, kaikki saman arvoisia”. Tämän olen ottanut sydämeeni, ja sen siellä pidän.

Työssäni näen päivittäin ihmisten pahoinvoinnin. Emme me sitä riitelemällä helpota. Näin vaalien alla kaikki tuntuu vielä kärjistyvän. Meillä on pieni maa, jota asuttaa sitkeä kansa. Miksi emme voisi katsoa historiaa ja ottaa siitä opiksi. Emme me tätä maata lähenevästä suosta nosta keskenämme riitelemällä. Meidän pitäisi riisua laput silmiltämme, nähdä ihminen ihmisenä. Pysähtyä ja kuunnella toista. Kertoa oma kantamme ja pyrittävä kompromissiin. Yhdessä tartuttava köyteen ja vetää samaan suuntaan – jotta emme uppoaisi.

Levoton Tuhkimo

Tiedätkö sen tunteen, kun sisällä myllertää. Jokin levoton möykky pyörii, eikä löydä paikkaansa. Kaikki on ulkoisesti ok, mutta tuo levottomuus saa miettimään, että mitä tuo tunne yrittää kertoa. Toistaiseksi olen päättänyt ottaa hetken kerrallaan ja katsoa mitä eteen tulee. Kuunnella enemmän sydäntä ja tarttua hetkeen, jos sellainen oikean tuntuinen tulee eteen. Uskaltaa myös välillä hypätä tuntemattomiin vesiin. Mutta ennen kaikkea katsoa tulevaan luottavaisin mielin.

Ihan helppoa se ei aina ole. Ei varsinkaan silloin, kun tuo levottomuus velloo ja tuntuu työntävän johonkin, mutta vielä en ymmärrä minne.

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet aikamoisia. Yhtäkkiä olinkin opiskelemassa, ja kohta sitten opiskelinkin kahdessa oppilaitoksessa yhtä aikaa. Ja viimeinkin olin ajautunut korkeakouluun. Kouluun, jonne en koskaan uskonut oikeastaan päätyväni. Olin kuitenkin unelmoinut jollain tasolla jo lapsesta opiskelevani joskus korkeakoulussa. Aika varhain peruskoulun puolelta tehtiin selväksi, ettei minusta ole sellaiseen.

Niin, nyt kun olen saanut aikaa makustella omaa adhd-diagnoosiani, ymmärrän asioita enemmän. Mutta siltikään en ymmärrä, kuinka oman peruskouluni aikaan latistettiin ja katsottiin kapeasti ja yksioikoisesti oppimista. Leimattiin ”tyhmäksi, laiskaksi ja saamattomaksi” ja tätä leimaa olen kantanut lähes koko ikäni. Ei tukea, ei apua, kinttaat vaan lyötiin heti tiskiin.

Nyt viimein ymmärrän, että en ole tyhmä, en laiska, enkä edes saamaton. Aivoni vain toimivat hieman eri tavalla, kuin valtaväestöllä.

Mutta. Ei se vielä nykyäänkään aina näin mene. Olen joutunut kohtaamaan monenmoista, mutta tyrmistyttävin tästä ehkä on sosiaali- ja terveysalan opinnoissani, jossa alan opettaja tokaisi minulle, että ”saat sinäkin sitten muotidiagnoosin”, kun kerroin hänelle menneillään olevasta tutkimuksesta. Olin todella tyrmistynyt tästä, kuinka ihmeessä alan opettajalta voi tulla tällainen lausahdus. Ehkä se oli vain spontaani purkaus, mutta todella sopimaton.

Lääkitystä en ole vieläkään saanut aloitettua. Enkä sitä kokoaikaa tahdokaan käyttää. Minua on vain alkanut kiinnostaa, miltä se sitten tuntuisi olla sellaisen niin kutsutun normaalin ihmisen päässä. Miltä tuntuisi, kun ei tarvitsisi koko aikaa miettiä, mitä oli tekemässä tai sanomassa. Saisi asiat järjestykseen eri elämän alueilla, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tiedän kyllä, ettei mikään lääke ole ihmeidentekijä, eivätkä ne edes välttämättä toimi. Mutta kun on lähes koko elämänsä tuntenut olevansa ulkopuolinen ja epäonnistunutkin, niin olisihan se varmasti hieno tunne, kun palaset loksahtelisivat ilman älytöntä vääntämistä paikoilleen. Asiat ovat useimmiten olleet enemmän tai vähemmän vaikeita, mutta yleensä ne ovat vastustaneet jollain tasolla.

Ja tosiaankin. Lääkitystä en ole vielä päässyt kokeilemaan, koska sydämessäni on jotain, mikä vaatii tarkempia tutkimuksia. Nyt lähes vuoden ajan lääkärit ovat pompotelleet minua toisesta paikasta toiseen, eikä mitään erityistä päätöstä ole tehty. Huomenna käyn jälleen uusissa kokeissa ja todellakin toivon, että viimein löytyisi jotain, jonka pohjalta lääkärit saisivat päätöksensä tehtyä.

Tämä olisi aika suuri askel elämässä. Aika jännittäväkin. Ja kuinka se voisi mahdollisesti muuttaa elämääni. Mielenkiinnolla odotan tulevaa. Ja sitä, että pyöritys ja kaikki tämä viime aikojen härdelli tästä rauhoittuisi hieman. Tokihan se hieman helpottaa, kun sain toiset opinnot päätökseen. Siltikin jäin miettimään, että valitsinko kuitenkin väärin jatko-opinnot. Toisaalta voinhan vielä jatkossa opiskella myös toistakin puolta. Nykyään kun työn ohella voi suorittaa.

Härdellit saisi nyt joka tapauksessa hetkeksi hellittää. Nyt pitäisi pysähtyä ja keretä hengitelläkin. Ja töitä. Niitäkin olisi mukava keretä tehdä enemmän. Mutta ennen kaikkea, olisi aika keskittyä minuun. Omaan kuntoon, joka tasolla. Välillä se niin helposti vielä unohtuu, että olen edelleen toipilas, enkä varmasti koskaan tule olemaan enää entiseni. Kivut ja väsymys kulkevat rinnalla ja aika hienosti olen saanut ne sovitettua arkeen. Toki en osaa edelleenkään aina ajoissa pysähtyä ja rauhoittua. Edelleen hamstraan tekemistä ja tehtäviä ihan liikaa ja väsytän itseni totaalisesti. En ymmärrä, kuinka olen edes saanut itseni kaikista noista kursseista selviytymään.

Mielenkiintoista on kuitenkin, että olen jo hetken tuntenut olevani jonkin suuremman kynnyksellä. Jokohan nyt olisi aika astua sen kynnyksen yli? Toivoisin näin. Ainakin tunnen olevani viimein valmis. Sydän täynnä toivoa ja hykerryttäviä kuvia tulevasta… Bring it on!

Olipas ihan saada pitkästä aikaa muutama rivi kirjoitettua, muutakin kuin esseitä. Jospa jatkossa olisi enemmän aikaa myös tähän, koska ehdottomastihan tämä on terapeuttista.

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤

Länsirintamalta ei mitään uutta?

Vai olisiko sittenkin jotain?

Arki on lähtenyt rullaamaan jälleen loman jälkeen, hieman tahmeasti ehkä, mutta joka tapauksessa eteenpäin mennään.

Oma kuntoutuminen ottaa välillä harppauksia eteen- ja välillä taas pienempiä palautuksia taaksepäin. Suunta on kuitenkin ollut huomattavasti positiivisempi, kuin mitä vuosiin. Olen jopa kulkenut työ- ja koulumatkoja polkupyörällä, mikä ei vielä vuosi sitten ollut lainkaan mahdollista. Joku saattaa muistaa epäonnisen ensimmäisen työharjoittelun aloituspäivän, kun jaloistani lähti vain yhtäkkiä tunto ja vedin kumoon keskelle vilkasta aamuruuhkaa. Tässä rytäkässä loukkasin nilkan, joka vaivaa välillä edelleenkin. No, virheestä jotain oppineena, aloitin pyöräilyn todella varovasti. Ja edelleen kuuntelen tarkasti jaksamistani. Pysähtymiset ja liikkeelle taas lähtemiset väsyneillä jaloilla jännittävät edelleen. Ja kun huonompi kausi iskee päälle, on ehkä vielä viisaampaa ottaa lepiä ja hypätä bussiin.

Riiviön arki on tuntunut lähtevän paremmin käyntiin. Tosin edelleen riidellään jokaisesta arkisesta asiasta, joka ei niin mielekäs ole. Mutta suuria harppauksia meillä on tapahtunut kummallakin omien nepsyhaasteidemme kanssa. Tieto ja tuki on tuonut huomattavaa helpotusta. Vaikkakin muutokset ja muuttuvat työntekijät ehkä ovatkin vaikeuttaneet ajoittain asioita, niin onneksi olemme molemmat sen tyyppisiä, että ihmisten kanssa tutustuminen ja toimiminen ovat meille helppoa ja luontaista. Pysyvyys ja tuttuus olisi kuitenkin sellaisia asioita, joita tavoittelisi myös näissä asioissa.

Kiusaaminen on ehkä nyt ollut pinnalla jälleen enemmän. Kaveriporukat hakevat koulujen alettua uusia pohjia ja huomaan, että kaveritaitojen opetteleminen on vielä osalla todella hakusessa. Lapset ovat erittäin materialistisia ja itsellä ainakin kiristää hampaita (ja hermoja) kun kaiken pitäisi olla todella kallista. Ihan kuin se hintalappu takaisi laadun? Ja varsinkin kun noin pienistä lapsista on kyse, niin herättää vain itsellä ajattelemaan, että mistä nämä lapset keksivät, että jokin tuote on edullisempana heikompaa, tai sen vuoksi kiusaaminen on ok?

No, kotoahan se pitkälti lähtee. Mutta toki myös kavereiden puheista.

Mikä saa lapsen kuitenkin toimimaan kuten hän toimii? Tuon ikäisen (8-vuotiaat) kuitenkin pitäisi ymmärtää esimerkiksi fyysinen koskemattomuus, että onko okei tarttua kaveriin, tai rikkoa hänen tavaroitaan. Olkoonkin sitten niin, että ne olisivat halvempia ”romuja”.

Sydän syrjällään saa odottaa lasta kotiin, kun on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus, että porukalla ulos lähdettyä siellä on jotain ikävää tapahtunut. Kahdestaan kavereiden kanssa jutut onnistuvat pääsääntöisesti hienosti, mutta heti kun tulee isompi sakki, lähtee homma lapasesta.

Jos jotain positiivista etsii, niin se on se, että meillä on kuitenkin vielä toistaiseksi loistava ja luottava keskusteluyhteys. Voimme puhua mistä vain, vaikka aina sen aloittaminen ei olekaan ihan helppoa, mutta kun malttaa antaa lapselle aikaa ja rauhaa, hän kyllä yleensä avautuu ja kertoo mitä mielessä liikkuu.

Olemme molemmat todella herkkiä aistimaan toisten tunnetilat ja mielenmaisemat. Se on rikkaus, mutta se on välillä myös todella kuormittavaa. Vielä kun ottaa huomioon elämän muun kuormittavuuden. Molempien ADHD, sekä oman kroonisen kivun.

En osaa myöskään sanoa, olisiko erityisherkkyys osa ADHD:tä, vai onko ominaisuus vielä ihan erillinen. Molemmilla meillä se kuitenkin on. Ja vaikka nämä kaikki ovatkin haastavia ja kuormittavia, ovat ne ehdottomasti supervoimiamme. Kipua toki lukuun ottamatta. Ilman sitäkin voisin elää, mutta ehkä se kuitenkin tuo myös vahvuutta.

Huh, nyt kohti uusia tuulia. Toivottavasti enemmän myötäisiä jo pikkuhiljaa. Sellaisia samanlaisia leppoisia sinullekin toivotan.

Ja jospa tästä taas tämä ”tyhjän paperin kammo” väistyisi ja saisi silloin tällöin sanan tai kaksi ylös! :3

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Yliajettu

Tiedättekö sen tunteen, kun väsyttää niin paljon, että sieluun sattuu? No juuri nyt tekee niin. Tai no on tehnyt jo hetken, mutta jotenkin tuntuu, että nyt tämä kaikki alkaa pikkuhiljaa tiivistymään ja olisi jo todellakin aika pysähtyä ja vaan olla. Maatua sohvalla viltin alla pari päivää ja sitten, hitaasti, askel kerrallaan käydä hieman haukkaamassa happea ja tuoda elämään muutakin, kun hiljaisuus ja lepo.

Syksystä saakka on ollut todella kova paine, kova kiire ja kunnon tekemisen meininki. Vielä ei ole aika kuitenkaan huokaista, vielä pitäisi jaksaa muutama viikko. Tai no, onhan meillä talviloma viikon päästä, mutta sinne on suunnitteilla kuitenkin tekemistä. Tekisi mieli perua hommat, mutta Riiviö tarvitsee kuitenkin nyt iloa elämään. Ja toki maiseman vaihto tekisi ehkä itsellekin hyvää, vaikka voimat reissaamiseen tuntuukin olevan aika lopussa. Jostain pitäisi pääsiäiseen saakka saada pinnistettyä uutta tarmoa. Olen onnistunut haalimaan itselle uskomattoman määrän tekemistä kevääseen. Jotenkin kaikki tärkeät tekemiset ovat kasaantuneet juuri tähän hetkeen. Samoin, kuin kaikki hankalat ja romahduttavat asiat myös. Kuinkas muuten? Peruspessimisti nostaa päätään jostain uusien realismin ja positiivisten ajatusten alta. Ainahan ne hommat lirii, joten miksi edes yrittää?

Hetken ajattelin, että voisin leikkiä edes parisuhdetta. Antaisin mennä päivä kerrallaan, kuten varmaan normaalitkin ihmiset tekevät. Ja olenhan tietenkin itsekin ihan normaali, kaikesta huolimatta. Niin, kaikesta siitä huolimatta mikä tekee elämästäni ehkä hieman erilaisemman kuin suurella osalla muista.

No, tutustuttiin ensin ja kun viimein oli valmis, niin kaikki kai tapahtui aika rytinällä. Tutustuminen Riiviöön sujui niin hyvin, etten voinut kuvitellakaan, kuinka onnellinen olin, kun pienellä oli turvallinen tyyppi elämässä, joka halusi jakaa aikaa myös hänen kanssaan. Olin hetkittäin hyvinkin epävarma omista ajatuksistani ja tunteistani. Silti ajattelin, ettei minulla ollut hävittävää, vaikka kaikki jutut eivät ihan kohdilleen menneetkään. Minulla oli kuitenkin hyvä ja luottavainen olla, niin eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Kuten arvata saattaa, kaikki ei loppunut hyvin. Aika puskista tuli ilmoitus, ettei olekaan valmis tai kykenevä tähän mitä meillä oli. Itsellä olo on lähinnä turta, tai no aika kiukkuinen Riiviön puolesta. Ollaan nyt viikonloppu itketty ja ihmetelty, että miksi näin kävi. Riiviö siis lähinnä itkenyt, itsellä ei oikein ehkä sympatiaa heru itkujen vertaa. Ennemminkin tekisi mieli kopauttaa kerran tai pari. Kuinka urpå voi ihminen olla, joka tietää todellakin taustat ja haasteet? Kuinka ajattelematon? Tyhmä? Eihän tietenkään voi tietää, ennen kuin kokeilee, mutta siltikin jotain käsitystä nyt varmaan pitäisi olla asioista, ennen kuin alkaa lapseen tutustumaan ja luomaan suhdetta. Jokaistahan meistä pelottaa aloittaa jotain uutta ja astua omalta tutulta mukavuusalueeltaan pois. Osa uskaltaa ja haluaa katsoa mitä huominen tuo tullessaan. Osa jää omiin ennakkokäsityksiinsä ja pitää tiukasti kiinni siitä, mitä ajatukset ovat olleet ennen uutta.

Olihan tämä itsellekin jälleen kerran opetus. Ja ehkä myös varmennus siitä, että ei minulle ehkä ole sellaista parisuhdetta tarkoitettu, joka kestäisi ja olisi tasavertainen millään kantimella.

Nyt todellakin pidän kiinni siitä mitä olin ajatellut jo ennen tätä edellistä katastrofia. Oma tie, oma aika, omat jutut. Kaikki on hyvin nyt, tai tulee olemaan, kun saamme taas pakan kasaan ja haavat umpeutumaan.

Niin, nyt todella väsyttää. Kolmen koulun kurssit painavat päälle (valinnainen ja pari kurssia, jotka sai lahjaksi, joten tietysti tartuin tilaisuuksiin). Oma moka tietty, osittain. Nämä nyt vaan kertyivät tähän samaan saumaan. Vaativa harjoittelu ensimmäistä kertaa sairaalassa alla. Ensimmäinen viikko taputeltu ja kauhulla mietin, kuinka selviän lääkehoidosta.

Ja samaan hetkeen suuri muutos ihmissuhteissa.

Oman lääkityksen (adhd) aloitus viivästyy ja viivästyy, koska sydämessä on nyt kaiketi jotain vikaa. Ei kai se ihme ole kuuden vuoden kroonisen kivun jälkeen. Tutkimukset ovat siis kesken, joka tietenkin tuo lisää stressiä elämään. Olisin mielelläni kokeillut lääkitystä nyt opintojen aikana tueksi tähän kaikkeen.

Elämä on jälleen kerran näyttänyt, kuinka vähän voin itse vaikuttaa. Mutta taas toisaalta, siltä toiselta kantilta, kuinka paljon voin omalla ajattelulla ja itseni kannattelulla vaikuttaa sen oman elämän laatuun. Mutta kuinka kauan ihminen oikeasti jaksaa takapakkeja ja surkeita ihmissuhteita, pettymyksiä pettymyksien perään? Hieman välillä pelottaa jo, kun kaikki kasaantuu, että jaksanko vielä ja kuinka kauan. Lupaan kyllä ottaa iisimmin pääsiäisen jälkeen, kun saan tämän harjoittelun pakettiin. Nyt pitäisi vielä se muutama viikko jaksaa. Ja ehkäpä nipistämme myös lomaviikolle pari päivää, jolloin vain olemme ja ihmettelemme. Toki pari tenttiä odottaa heti loman jälkeen läpäisyä… :’D Mutta niistä ei nyt vielä murehdita kuitenkaan.

Hetki kerraallaan, niillähän me jatketaan edelleen. Ja Rakastetaan, kaikesta huolimatta ja juuri sen takia! ❤

Niin, pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Sairaan katkerat

Tämä vuosi on alkanut jokseenkin kummallisissa energioissa. Paljon ikävää yrittää vyöryä ylitse ja viedä mukanaan, mutta paljon on myös positiivisia asioita ja niitä on tulossa toivoakseni jo pikkuhiljaa lisääkin.

Olen vain todella väsynyt ihmisten töykeyteen ja ilkeyteen. Olen myös todella väsynyt siihen, että jotain ulkoista sairauden merkkiä käytetään tekosyynä huonoon käytökseen. Tai että yleensäkin sairauden varjolla voisi unohtaa käytöstavat, ja olisi itse jotenkin korkeammalla arvolla tai tasolla vain siksi koska on sairas.

Niin. Todellakin tiedän mitä on olla sairas. Tiedän mitä on olla kipeä. Tänä talvena sain myös viimein adhd-diagnoosini. Sehän on synnynnäinen ja kulkenut näin ollen mukanani aina. On myös kuin peiliin katsoisi, kun katson lapseni touhuja. Myös hänellä on tutkimukset vaiheessa, ja olisin enemmän kuin yllättynyt, jos hän ei diagnoosia saisi.

Omalla kohdallani olen tuntenut välillä jopa katkeruutta siitä, että kesti näin kauan ennen kuin kukaan ymmärsi tätä tutkia. Ja olisiko ilman aivokasvainta ja siitä seurannutta terapiaa tätä alettu edes koskaan tutkimaan?

Eihän tästä ole kuin ihan muutama vuosi, kun viimein ymmärsin, ettei kaikkien päässä käy samanlainen myllerrys taukoamatta, tai etteivät kaikki muut kulje jatkuvasti tuntosarvet pystyssä ja rekisteröi kaikkea mitä ympärillä tapahtuu.

Tämä diagnoosi oli toisaalta pysäyttävä, mutta ennen kaikkea se on luonut helpotusta elämään. Mutta myös tuo edellä mainitsemani katkeruus on hiipinyt aina välillä mieleen. Mitä kaikkea minusta olisikaan voinut tulla oikealla ohjauksella ja ymmärryksellä. Kaikki se kiinnostukseni kieliin, historiaan ja yhteiskuntaan. No, kaikki se kuopattiin, mutta kipinä jäi kytemään. Ja nyt kun olen viimein saanut tietää, että en ole tyhmä, laiska ja saamaton, vaan aivoissani sattuu nyt olemaan tällainenkin ongelma.

Nyt minulla on kuitenkin työkaluja elämäni hallintaan, vaikka tiedostamatta olin jo rakentanut apukeinoja joita yleisesti käytetään elämän sujumisen keinoina. Tieto on ennen kaikkea huojentava. Nyt voin sanoa esimerkiksi minua kieroon katsovalle kirjaston virkailijalle, että ”hei sori, mulla on adhd. En aina hoksaa heti”.

Olen myös ymmärtänyt viimein, kuinka moni asia onkin ollut adhd:n aiheuttamaa. En kuitenkaan piiloudu tämän taakse, mutta pystyn nyt selittämään joitakin asioita helpommin.

Olen sosiaalisessa mediassa useammassa erilaisessa, johonkin sairauteen tai krooniseen kipuun pohjautuvassa ryhmässä. Näissä ryhmissä, varsinkin kipuun liittyvissä, huomaa usein, kuinka katkeroituneita ihmiset ovat. Ymmärrän kyllä joltain osin, kuinka helppo kivun ja vakavan sairauden tai elämän jatkuvan vastustuksen on antaa katkeroittaa. Ja antaa luvan olla ikävä ja töykeä toisia kohtaan. Mutta siltikään en pysty ymmärtämään.

Minulla olisi ollut suhteellisen hyvät mahdollisuudet antaa katkeruuden viedä mukanaan. Enkä sano, että olisin parempi ihminen, kun en katkeroitunut. Valitsin kuitenkin ”valon”, iloisuuden ja kiitollisuuden siitä, että olen edelleen elossa, saan seurata lapseni kasvua. Helppoa ei ole ollut, sen voin kertoa ja varmasti jokainen sen ymmärtää, joka tarinaani yhtään tietää. Helppoa ei ole edelleenkään, vaikka päivä päivältä on kuitenkin helpompaa.

Kivutonta ja vaivatonta minusta ei kuitenkaan koskaan tule, sen olen jo hyväksynyt. Ja olen tehnyt valtavasti työtä oman pääni kasassa pitämiseen.

Olen ottanut kaiken avun vastaan, mitä minulle on tarjottu. Ja olen myös hakenut apua esimerkiksi perheneuvolasta omaan ja lapsen jaksamiseen ja hyvinvointiin liittyen. En ymmärrä kuinka nykyään vielä jotkin pitävät näitä mörköinä, jotka vievät lapsia, kun tarkoitushan heillä on tukea ja auttaa. Hakea perheen tarpeen vastaavat apukeinot elämisen helpottamiseen.

Avun saaminen ei vain aina ole kovin nopeaa. Ei ole salaisuus tai yllätys kuinka ylityöllistettyjä työtekijät ovat myös sosiaalipuolella. Olen kuitenkin saanut tavata ihania ihmisiä, jotka ovat sydämellään tätä työtä tekemässä. Ja on jo helpotus, kun tiedän, että asiat kyllä alkavat rullaamaan jossain vaiheessa.

Hetkittäin kuitenkin sattuu ikäviä asioita, jotka saavat pysähtymään. Meille sattui todella ikävä välikohtaus nyt loppiaista edeltävänä iltana, kun olimme iltapalalla Riiviön ja ystäväni kanssa. Normaalistihan Riiviö olisi ollut jo untenmailla puoli yhdeksältä arki-iltana, mutta koska olemme edelleen joululomalla, on rytmi hieman vinksahtanut ja nukkumaan meno saattaa venyä jopa lähemmäs kymmentä. Meillä ollaan arkena siis kahdeksalta jo nukkumassa, tai no Riiviö on ja itsekin aika useasti jo yhdeksältä olen sängyssä tasaamassa päivän myllytystä.

Oma kroppa ja nyt ymmärrettävästi myös mieli tarvitsee kunnon yöunet ja palauttavan levon.

No mutta kuitenkin. Tuona edellä mainittuna iltana ovikello soi, kun olimme iltapalaa rauhassa nauttimassa. Olimme aikaisemmin huomanneet, että jostain kantautui muun muassa laulamista ja väliin eritasoista kiljahtelua ja epämääräistä melua. Mutta kerrostalossahan nyt on aivan normaalia, että ääniä kantautuu. Niin, ovikello soi. Katsoimme toisiamme ja päätin, etten avaa, koska jos jollain olisi oikeasti asiaa, hän soittaisi kyllä tai huikkaisi postiluukusta. Kohta oveen kuitenkin hakattiin vaativasti. Tässä vaiheessa Riiviö säikähti. Ja itsekin mietin, että mikähän ongelma tässä nyt on. Ennen kuin kerkesin ovelle, kuului sieltä myös huutoa ”avaa ovi, on asiaa”. Avaan oven ja takana istuu pyörätuolissa naapurirapussa asuva nainen. Hän alkaa aika ikävään sävyyn syyttämään meitä metelistä. Kerkeän väliin sanoa, että varmasti meiltä päivällä kuuluu melua välillä. Nainen karjuu, että meillä huudetaan aamusta iltaan ja yötä myöten, että pitää täällä saada ihmisten olla rauhassa (aika absurdia, kun hän itse on juuri tunkeutunut lapsiperheen kotiin, nukkumaanmenoajan jälkeen huutamaan ja syyttämään). Yritin väliin kertoa, että meillä ollaan jo kahdeksalta nukkumassa, mutta nainen huutaa vain, että kyllä se mekkala teiltä kuuluu. Viimein sanoin naiselle, että en tästä ”keskustele” enempää lapsen kuullen, johon hän sähisi, että laittaa asian eteenpäin. Johon vastasin, että ole hyvä vain ja laitoin oven kiinni. Onneksi ystäväni oli kylässä ja lohdutti itkevää lasta tämän säikähdettyä todella pahasti.

Se joka tietää viimeisimmästä diagnoosista, tietää, että jotkin tunteet ja tunnetilat jäävät ikävästi päälle. Itsellä kestää tuollaisen negatiivisen ja painostavan asian käsittely useamman viikon. Enkä usko, että saan koskaan sitä mielestä pois. Enemmän surettaa lapsen kohta, kun hän joka ilta nyt on itkukurkussa, että ”se nainen kohta on taas huutamassa ovella, ja se tulee meidän kotiin huutamaan minulle ja tekemään pahaa”.

Millä oikeudella ihminen tulee toisen kotiin, vielä nykyaikana huutamaan ja syyttämään ilman tuon parempaa tietoa? Millainen ihminen näin tekee?

Otan itse tästä arkena yhteyttä virallista tietä isännöitsijään. Olen kurkkuani myöten täynnä kiusaajia ja uhkailijoita, turhia suun soittajia. Olivat he sitten kipeitä tai ei, mikään ei oikeuta toisen kotiin tulemaan syyttämään yhtään mistään. Ei, vaikka olisi kuinka varma asiasta.

Itse olen asunut tässä asunnossa tänä vuonna 13-vuotta, enkä voi edelleenkään osoittaa sormella yhtään asuntoa mistä jokin ääni kuuluisi. En edes, kummasta rapusta ääni kuuluu. Sen verran kiertää rakenteissa äänet. Mutta tänä nainen, tai oletettu sellainen nyt oli niin varma, että pystyi meidän kotiimme tunkeutumaan ja huutamaan.

Karma. En sano muuta.

Talon energiat ovat asukkaiden muutosten vuoksi muuttuneet sen verran negatiivisiksi, että mietin tosissaan jo muuttoa. Olisiko aika vaihtaa maisemaa. Vaikka rakastankin tätä mitä ikkunoistani näen. Olin jotenkin ajatellut, että asuisin tässä vielä hyvin pitkään. Nyt kun ympärillä on Ankeuttajia ja Hämähäkkejä, en enää tiedä.

Maanantaina soitan kuitenkin isännöitsijälle ja kerron tilanteen. On myös onni, että meillä sattui olemaan ystävä juuri kylässä, niin on ainakin todistaja tästä hyökkäyksestä.

Huhhuh, kun harmittaa. Ihan varmastihan meiltä ääntä lähtee, kun kaksi impulsiivista megapersoonaa kohtaa toisensa päivittäin. Mutta ei meillä nyt sentään joka päivä huudeta aamusta iltaan ja vielä ihan yötä myöten.

Nyt Riiviö miettii, että uskaltaako hän enää puhua ääneen, ettei kukaan tule huutamaan. Hm, todella surullista, enkä oikein tiedä mitä nyt pitäisi tehdä.

Ja huhhuh, kun tuli pitkä postaus. Oli vaan pakko päästää tuo pahaolo pois sisältä, saada jotenkin käsiteltyä tätä asiaa.

Toivon täydestä sydämestäni, että Sinun vuotesi on alkanut ilman hyökkäyksiä ja negatiivisten purkauksia! ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Vastoinkäymisten vyöryt

On aikoja, kun kaikki seinät tuntuvan kaatuvan päälle. Kun yksinkertaisetkaan asiat eivät onnistu. Kun kaikki menee yksinkertaisesti pieleen. Sinut ymmärretään väärin, olet liian väsynyt edes selittämään. On helpompi antaa vain olla.

Kun omat voimavarat ovat riittävät vain juuri ja juuri. Kun olet rakentanut tarpeeksi toimivan arjen itsellesi, mutta ehkä haluaisit sittenkin kokeilla jakaa arkeasi jonkun toisen kanssa. Mutta. Mutta kun asiat eivät aina mene niin. Itsellä ne eivät mene niin juuri koskaan.

Onko toisen vajavaisuus niin kovin vaikea ottaa huomioon? Keskeneräisyys? Se, kun kerrot sydän auki, ettet oikein osaa tätä. Olet unohtanut, kuinka ollaan yhdessä. Et ehkä ole koskaan edes ollut sellaisessa tasapuolisessa, kunnioittavassa suhteessa, jossa tuetaan ja kasvetaan yhdessä.

On ollut rikkinäisiä suhteita, rikkinäisiä ihmisiä. Olet ollut itse rikki, tietämätön kuinka toimia ja olla. Sinua on aina vain satutettu. Satutettu, kunnes et enää edes jaksa yrittää. Et osaa enää luottaa, et uskoa. Et jaksa enää tuntea tuota tuskaa, kun sydämesi särkyy pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen.

Olet uskonut ja luottanut, niin monet kerrat. Uskonut asioiden muuttuvan ja seesteisyyden saapuvan. Tasaista on monesti ollut, tyyntä myrskyn edellä.

Niin monesti sain menneisyydessä tuntea myös toisen keskeneräisyyden. Kun ei ollut muuta keinoa käsitellä tunteitaan, kun ei luottanut itseensä, eikä toiseen.

Kun on tehnyt paljon töitä itsensä kanssa, kasannut uudestaan niistä pienistä sirpaleista. Kun olisi valmis kasvamaan uudelleen ihmiseksi. Kun tietää olevansa myös vaikea, vänkyrä. Kun on ollut vahva itsensä vuoksi, perheensä vuoksi. Kun on kasvanut pitämään kaiken kasassa, yksin. Silloin voi olla vaikeaa ymmärtää, kuinka puhallettaisiinkin yhteen hiileen. Kuinka oltaisiin me.

Kun on ollut aina avoin ja rehellinen, typerryttävän rehellinen, voi olla vaikea ymmärtää, mitä pystyisin sanomaan loukkaamatta toista. Mitä pystyisin sanomaan, ettei minua ymmärretä väärin. Olisiko sellaista ihmistä, joka olisi tarpeeksi vahva ja kokonainen, joka ymmärtäisi vajavaisuuteni, keskeneräisyyteni, mutta myös vahvuuteni. Ei pelkäisi, ei pahoittaisi mieltään. Keskustelisi, kysyisi.

Jotenkin nyt on vain niin tyhjä olla. Väsymys kaikkeen yrittämiseen ja uuteen on jäänyt johonkin pohjalla. En tiedä, kuinka jatkaisin. Hetki kerrallaan, sehän se.

Olen tehnyt syksyistä itselleni koteloitumisen aikaa. Kun kerään voimavaroja pimeän ja kostean ilman hyväilyssä. Muistan, kun syksyt saivat minut itkemään käppyrässä elämää, itkemään kuolemaa. Tein aivan valtavan työn itseni kanssa, kun viimein käänsin tämän voimavarakseni. Mummuni minulle opetti, ettei kaikki kuole syksyllä, vaan kääriytyy suojaan keräämään voimia noustakseen kukoistukseen taas keväällä. Tuon opin jätin itämään sydämeeni ja vuosia sitä siellä hoivasin ja kasvatin. Kunnes sen opin sisäistin. Opin rakastamaan syksyä, vaikka kesänlapsena tuo aika oli ollut minulle hyvin vaikeaa teinivuosista saakka.

Tänään on pitkästä aikaa ollut sellainen päivä, joka imee kaiken positiivisen energian, saa epäilemään itseä ja tulevaisuutta. Itkettää. Tekisi mieli vain huutaa paha olo pois, kömpiä sänkyyn peiton alle ja itkeä itsensä uneen. Odottaa, että uni toisi helpotusta ja unohdusta.

Koko viikko on ollut täynnä negatiivisuutta, ikäviä käänteitä. Pahaa mieltä ja esteitä polulla. Mikään ei tunnu onnistuvan tai on ainakin hitokseen hankalaa.

Sydän hieman säröillä siis seuraavaan viikkoon. Jostain pitäisi ammentaa voimia saattaa harjoittelu loppuun, mutta jospa nekin nyt vielä tulevien päivien aikana löytyisi. Puhallan kiukun mielestäni pois, annan veden huuhdella suruni, pestä kasvoni ja avata silmäni huomiselle, tulevalle.

Pietään huolta ja Rakastetaan – siltikin!

❤ ❤ ❤

Kokonainen, kasaan kursittu…

Juuri äsken, ihan hetki sitten muistin sen ihmisen, joka joskus olin. Sen ihmisen, joka alkoi itseään rakentamaan ja kokoamaan. Sen keskeneräisen, hauraan alun, joka kaikki aistit avoinna, intoa ja odotusta uhkuen oli valmis elämään. Oli valmis rakkauteen ja seikkailuun. Muistin sen ja minut valtasi outo tunne. Tunne siitä, että olen jälleen tuossa samassa kohdassa. Täysin uuden edessä. Valmis elämän seikkailuun.

Tuntuu, että tuo oman itsensä kokoaminen on ollut pitkääkin pidempi taival. Ja eihän tämä projekti ole koskaan valmis. Oma kokoamiseni on ollut vain myrskyisempää, kuin olisin tuolloin vuosia sitten sen toivonut, tai edes voinut kuvitellakaan olevan.

Elämä on heittänyt eteeni vastoinkäymisiä, vastoinkäymisiä ja ylämäkiä. Suuria kiviä ja ammottavia rotkoja. On ollut esteitä, jotka ovat jättäneet arvet syvälle sieluun saakka. On haavoja, joita olen parannellut pitkään.

On ollut hetkiä, jolloin olen tuijottanut kuolemaa silmiin. On ollut hetkiä, jolloin se samainen viikatemies on hengittänyt niskaan. Monen monta tärkeää se on vienyt. Minun rinnallani se kulki tovin. Tutuksi tuli tuo pelottava tuntematon.

En enää pelännyt kulkea sen rinnalla Pelkäsin, että poikaseni jäisi kulkemaan yksin tätä kivistä polkua. Pelkäsin, etten saisi nähdä lapseni kasvavan. Etten saisi häntä rakastaa, en enää täällä rinnalla kulkea.

Nyt tunnen jälleen olevani itse tuo hauras pieni ihminen. Puhdas, vaikka monet synnit lienee sieluuni saakka pyyhkineet. Elämää, sitä on eletty. Ei tullut ihanaa rakasta, tukea ja onnea elämään. Ei omaa tupaa, perunamaata. Yhdessä odotusta ja yhteen kasvamista.

Tuli erilaisia kohtaamisia. Kipeitä suhteita, kasvamista erilleen. Oli vaikea enää luottaa rakkauteen, kun niin monesti oli saanut vain tyhjiä lupauksia. Ja lisää haavoja, niin sieluun kuin panssariinkin.

Sain kuitenkin tuon ikioman pienen ihmeeni. Timantin, jota minun ei koskaan pitänyt saada. Tuon pienen pippurin, joka teki minut ehyeksi, kokonaiseksi ihmiseksi, joka pystyi viimein jatkaa kasvuaan ihmisenä.

Tieni ei ole ollut siitä helpoimmasta päästä kulkea. Ei se ole kuitenkaan mahdoton ollut. On vaikeampiakin taipaleita taivallettavana. Kiitollinen olen jokaisesta hetkestä, joka minut on ihmisenä täksi pajuksi kasvattanut.

Nyt on aikani kasvaa, siksi, joksi olin jo vuosia sitten kasvamassa. On aika viimein luottaa siipiin. On aika luottaa elämään ja lakata pelkäämästä pahinta. Niin paljon pahaa on jo tapahtunut. Ja niin paljon pahaa tapahtuu koko ajan. Jotkin asiat tapahtuvat minulle, läheisilleni. Se on elämää.

On kuitenkin aika olla onnellinen. En enää kerää surua ja epätoivoa ympärilleni – niiden aika on ohitse. Nyt avaan sydämeni ja sieluni hyville asioille, unelmille, jotka ovat kypsyneet kaikkien noiden vuosien ajan kivun, surun ja pahanolon alla. Kaikesta huolimatta ne ovat kuitenkin siellä jossain piilossa itäneet ja eläneet. Kasvaneet kokonaisiksi, toteutettaviksi. Ehkä ne ovat myös timantteja, jotka kovassa paineessa ovat puristuneet noiksi kallisarvoisiksi, hehkuviksi kiviksi. Arvokkain ja kallein on kuitenkin tuo oma pieni Riiviöni, josta saan olla niin paljon kiitollinen.

Nyt niitä unelmia kohti – hetki kerrallaan! ❤

Sweet Dreams… Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Oi luoja mikä syksy!

Nyt on ollut sellaista hulinaa ja rytinää, että ei todellakaan ole ollut aikaa eikä energiaa mihinkään ylimääräiseen. Tai välillä ei edes sellaiseen, mitä olisi pitänyt aikaiseksi saada.

Edes koteloituminen ei ole onnistunut tässä kaiken touhun keskellä. Saatikka sitten, että olisi saanut luotua jotain lähelläkään järkevää olevaa tekstiä. Tai no tiedä sitten, onko ne nyt yleensäkään niin kovin järkeviä. :’D Mutta voimia ei kyllä todellakaan ole ollut ylimääräisiä.

Tiesin, että arki ja opintojen aloittaminen veisivät varmasti voimavaroja, mutta tuo tahti on todella tappava, jolla kursseja tahkoamme lävitse. Tärkeitä asioita, joita itse pitäisi oleellisena jokaisen hyvän hoitajan sisäistää. Tuntuu, että moni asia jää ainoastaan pinnan raapaisuksi ja itsellä haltuun otettavaksi.

Eikä arkea varmastikaan helpota molemmilla alkaneet neuropsykologiset testit. Tosin ne tuovat helpotusta elämään, mutta on raskasta kaivaa menneisyyttä jälleen kerran. Ja toisaalta, on todella ristiriitaista ymmärtää, kuinka moni asia on ADHD:n oire. Ja kuinka erilaista elämä olisi voinut olla, jos testit olisi tehty jo lapsuudessa. Tai jos edes ymmärrystä erilaisuuteen olisi silloin ollut.

Liian pitkään kaikki on yritetty työntää tuohon samaan muottiin. On ollut vain lahjakkaita tai laiskoja ja tyhmiä lapsia, joista on kasvanut samanmoisia aikuisia.

No, odotetaan nyt ensin tutkimukset loppuun ja katsotaan vaikka sitten tuntemuksia uudelleen. Jo tämä aika on ollut kyllä todella silmiä avaavaa, ja tuonut jollain tapaa lohtuakin elämään.

Tänään olen kuitenkin saanut jo paljon aikaiseksi, vaikka eilen illalla tuntui, että flunssa puskee päälle. Aamulla ajattelin, että laiskottelen vaan. En tee yhtään mitään, mikä ei kiinnosta. Mutta niin vaan olen hieman siivoillut, viimein saanut aikaiseksi leikattua tomaatin pois parvekkeelta ja kummitytön keinun entisöintikin on nyt viimein aloitettu, ennen kuin viimeinenkin luonnonvalo katoaa syksyn hiipiessä talveen.

Ja nyt sitten kirjoitan vihdoin ja viimein uutta tekstiäkin. 😀 Hurja on tahti! Kohta onneksi pääsee saunaan rauhoittumaan ja sitten kohta onkin jo aika pistää pää tyynyyn, ja elpyä yön yli.

No joo, oletteko muuten huomanneet, että tämä syksy on ollut aikamoista muutosta? Monella tuntuu tapahtuvan nyt aika isojakin asioita. Ja suuria oivalluksia tulee useampiakin. Jännä nähdä, mitä kaikkea tulevat hetket vielä mukanaan tuovatkaan.

Itsellä olisi alkamassa vielä työharjoittelukin parin viikon päästä. Jännittää kyllä melkoisesti. En ole vielä saanut omaa ohjaajani kiinni, jotta olisi saanut keskusteltua näistä ongelmista ja rajoituksista, joita tekemiseeni kuitenkin vielä liittyy. Fysiikkahan ei ihan priimaa ole edelleenkään, eikä sitä varmasti enää koskaan tule täysin olemaankaan. Mutta nyt viime viikkojen aikana tässäkin asiassa ollaan edistytty, ja eilen fysioterapiassa olin todella hämmästynyt pystymisestäni. Ihmeitä siis sattuu, ihan koko ajan. Niin pieniä, kuin isompiakin. Ja ne kaikki on mahdollisia myös minulle. Ja ihan varmasti myös sinulle! ❤

En tiedä, sekavat ovat ajatukset. Ja odottavat. Jollain tapaa jotkin asiat ovat järjestäytyneet omassa mielessä. Vielä on liian aikaista ehkä avata niitä enempää. Tarvitsisi nyt todellakin sen koteloitumisen. Josko sitten syyslomalla olisi hetki tai toinenkin aikaa vain olla ja antaa ajatusten loksahdella oikeille paikoilleen. Näin ainakin kovasti toivon. Maalle olisi ainakin ajatus suunnata, sillä olisihan serkuksille jälleen halloweenit järjestettävä. Ja ainahan maalla on tilaa enemmän hengittää, ja ehkä pikakoteloitua. ^^

Nyt voisi olla oikea hetki pistää tämä teksti pakettiin. Oli jo pakko saada jotain aikaiseksi, ettei ihan mahdottomiin veny. Tosin vanhoista teksteistä olisi varmasti löytänyt tähänkin hetkeen oikeat sanat.

Mutta sen pidemmittä – Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Elämä on?

No todellakin se välillä on. Mutta mitä se sitten loppupeleissä on? Pääsääntöisesti kaikesta huolimatta kai se nykyään kuitenkin on ihanaa. Vaikka onhan tämä raskasta ja välillä aika paskaakin. Mutta ihanaa kuitenkin olla elossa ja ihmetellä pieniä kummallisia asioita, joita ympärillä tapahtuu.

Hirveän kauaa ei nykyään jaksa stressata jostain asiasta. Käännän sen mielessäni vain mahdollisimman hyvin voitoksi ja siirryn seuraavaan ongelmaan. 😉 Nyt viime aikoina on kuitenkin ollut jotenkin kummalliset tuntemukset. Asioita ei olekaan saanut järjestettyä mihinkään lokeroihin pään, eikä sydämen sisällä. Varmaan noin viikon ajan tahisin ja taistelin itseni kanssa ja ihmettelin tätä asiaa. Sitten lopulta ymmärsin, että kai nyt täytyy vain seurata sivusta kun, asiat loksahtelevat paikoilleen. Kai kaikella on tarkoituksensa.

Hassuja ja vähemmänkin hassuja, lähinnä kummallisia asioita on tapahtunut. Välillä tuntuu, että seuraan elämää kuin elokuvaa.

Niin, en tiedä sitten mitä tässä tuleman vieläkin pitää. Harva meistä varmaan tietää. Tunne jostain uudesta ja mullistavastakin on kuitenkin tuntunut jo hetken. Ja nyt nämä hassut tapahtumat, joita vain tapahtuu nenäni edessä, niin kai ne kertovat sitten asioiden etenemisestä.

Hidasta on, mutta eihän tässä ole mikään kiire. Nautin kyllä tästä hetkestä. Vaikka tämä kesä on kyllä ollut erittäin raskas. Riiviöllä on aivan älytön vaihe taas menneillään. Ja kun olen jutellut kavereitten vanhempien kanssa, tuntuu tämä sama ongelma olevan useammassakin taloudessa. Sain kuitenkin hieman vapaata, ihan kokonaisen yönkin, kun Riiviön kummitäti on muuttanut samaan kuntaan ja otti lapsen hoiviinsa. ❤

Itse suuntasin ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen ihan asiasta tehden terassille. Suunnitelmat muuttuivat tämänkin illan suhteen useampaankin otteeseen, mutta ilta oli kuitenkin loppusessaan ihan onnistunut.

Ainakin sain hetken huokaistua ja nautittua kotikylän ihanasta kesätunnelmasta. Kesällä meilläkin ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä. 😀 Talvella kaikki kääntyy jotenkin sisäänpäin, eikä kukaan jaksa edes hymyillä merituulen puhaltaessa ja jäädyttäessä silmät sirrilleen.

Mutta niin, kesä on ollut raskas. Koko vuosi on ollut raskas. Pikkuhiljaa kroppa alkaa toipumaan mummun kuolemasta johtuvasta shokista. Hiljalleen voi siis jatkaa ehkä fyysistä kuntoutusta ja ”oman kropan” hakemista. Koko ajanhan on kuitenkin jotain tehty, mutta hyvin pienin liikkein. Ja paljolla levolla, koska se on se mitä kroppa kaipaa, ja mieli myös.

Ja mieleen on haettu hoivaa myös ammatilliselta puolelta. Tai no tokihan siellä on koko ajan jatkunut työt, mutta lääkäri on tehnyt uusia päätöksiä jatkoni suhteen. Tunnelukot alkavat olemaan taputeltuja ja nyt olisi sitten nepsy testien aika. Tokihan olen itse tiennyt, että omaan jonkin keskittymisen häiriön. Päässäni oleva ajatusten tulva kertoo myös aika paljon.

Eilen leikkikenttätreffeillä keskustelumme ajautui juurikin tähän aiheeseen, kun katsoimme hurjasti riehuvia ja karjuvia lapsukaisiamme. Ei ole epäilystäkään, etteikö nämä häiriöt olisi periytyviä. Ja kun kaksi eritavalla oireilevaa lasta on yhdessä, on meno melkoista. Mutta lapset hakeutuvat toistensa seuraan ja ohjatusti, oikeaan aikaan leikit ovat hyviä. Enkä näe miksi vilkkauden ja äänekkyyden vuoksi rajoittaisimmekaan lasten yhdessä oloa. Mutta niin, se mistä siis pääsimme sivuamaan ainakin aihetta, oli juurikin aikuisiällä saatu diagnoosi ja mahdollinen lääkitys. Se kuinka itse olen miettinyt, että jos tuo sekametelisoppa tasoittuu, päässäni, kuinka osaisin olla. Kuinka se muuttaisi minua ihmisenä? Helpottaisiko se elämääni? Olen jo niin tottunut tähän kaikkeen. Ja toden sanoakseni, rakastan sitä ajatusten tulvaa ja juoksua joka päässäni tapahtuu. Olen jo tottunut selittämään toisille, että kuinka kummassa päädyin jotain ajatuksesta seuraavaan niin nopeasti. :’D Moni aikuisena diagnoosin ja lääkityksen saanut on kertonut olevansa kuin robotti. Sitä en kyllä halua. Ja lääkärin kanssa jo keskustellessa jatkosta, hänkin mainitsi kuntoutuksen eri muodot. No, nämähän selviävät sitten tietenkin, kun testit ovat tehty ja diagnoosit selvillä. Hieman ehkä kuitenkin jännittää, että mitä sieltä sitten selviää. Kuitenkin kun näin pitkälle ollaan jo elämässä tultu. Toisaalta tämä kaikki selvittää paljon asioita josta olen ihmetellyt elämässäni.

Hieman haikeastikin vain mietin, että jos omassa lapsuudessani olisi näitä asioita jo pystyttä havaitsemaan, niin millainen elämäni olisi voinut olla. Turhaanhan sitä tietenkään miettii. Näiltä osin aina viisaampaa keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan. ❤

Ja näihin ajatuksiin ehkä tänään. Jotain kai minun piti vielä kirjoittaa, mutta ajatukset taisivat taas viedä ja kadota johonkin lokeroon.

Jos sinulla on kokemuksia aiheesta, tai toisestakin, niin mielelläni niitä kuulisin. Vertaistuki ja toisen kokemukset ovat kyllä ihan parasta apua! ❤

Kivaa heinäkuuta just Sulle!

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤

Ihanan kamala loma!

Loma, mikä ihana jo ajatuksena. Pitkä, koko kesän loma lapsen kanssa. Vietetään viimeinen loma ennen peruskoulutaipaleen alkamista ja tehdään ihania asioita yhdessä. Voi mikä mielikuva! Ja kyllähän ne sellaiset päivät ovat pääsääntöisen meneviä ja ihania, mutta kun lomallakin on niitä arkipäiviä ja äidin pitäisi saada elämä rullaamaan myös kaiken sen kivan ohella. Ei tule ruokaa pöytään, eikä puhdasta päälle, ilman että huoltajan huomio on välillä myös kotitöissä. Vielä kun on vain yksin ja kroonisesti kipeä, ei nämä ole aina ihan helpoin yhtälö.

Helteet eivät ole osiltansa helpottaneet oloa. Lienee ne ovat vaikuttaneet myös lapsien levottomuuteen. Jotenkin tuntuu, että lapset ovat nyt enemmän levottomia kuin aikaisemmin? Olen kuullut ystäviltä ja tehnyt huomioita muuallakin sosiaalisessa mediassa pyöriessäni, että monella on haasteita lasten kanssa.

Hieman kauhulla odotan syksyä ja sitä, kuinka kummassa jaksaa aloittaa koulutien, kumpainenkaan meistä. Ei tämä jatkuva riitely kotona ole erityisen levollista. Eikä todellakaan koko aikaa pysty järjestämään jotain ekstraa, vaikka aika helpolla sitä kaupungissakin kuitenkin on saatavilla. kun vain kunto riittäisi itsellä.

Pahimmat helteet ilmeisesti kuitenkin nyt helpottavat. Ehkä se helpottaa myös kokonaistilannetta. Tällä viikolla on vielä syntymäpäivät järjestettävänä. Ja samalle viikolle osuu itselle kaksi lääkäriaikaa, eikä nämä ole ihan kaikista helpoimpia. Nyt selvitellään mielenterveyspuolella jälleen jatkoa. Yksi tie on siis saatu siellä lävitse, tai melkein ainakin, mutta on siis aika miettiä mikä on seuraava askel. Tärkeitä käyntejä, mutta henkisesti todella raskaita.

Eilen kävin tuon ensimmäisen käynnin. Koko loman aikana sain ensimmäisen tauon Rakkaan Riiviön seurasta, kun Pelastakaa Lapset Ry:n kautta saamamme tukikummi oli Riiviön kanssa tuon hetken ajan. Onneksi matkalle, jonka taitan kävellen, mahtuu paljon kauniita niittyjä ja ihmeteltävää, niin saan siitä hetkestä meditatiivisen pienen oman taukoni. Se on jo suuri asia tähän jatkuvaan puheen ja äänen täyttämään loma-arkeemme.

Omat tutkimukset ovat siis vasta alkuvaiheessa, mutta oma erityisherkkyys on kuitenkin selvillä. Myös esimerkiksi tuoksu- ja ääniyliherkkyys on aika vahva. Ja kotona tuon hyvinkin vilkkaan ja puheliaan lapsen kanssa jatkuvasti samassa tilassa oleminen tuntuu välillä aivan ylivoimaisen haastavalta. Olen yrittänyt lukuisia kertoja kertoa, että miksi olisi tärkeää välillä olla myös ihan hiljaa (ei siis vain jatkuvaa ja taukoamatonta älämölöä :’D), olen yrittänyt siirtää ajatusta siitä, että sen keskustelun itsensä kanssa voisi siirtää oman pään sisälle (kuten itse jatkuvasti käyn omaa pään sisäistä pölinää ja pölpätystä). Nyt on vain aivan uskomattoman tiukassa minkään asian uskominen mitä sanon. Jokainen päivä saa riidellä samat asiat. Ja kyllä, olen ensin noin kymmenen kertaa pyytänyt kauniisti, ja myös vähemmän kauniisti, ennen kuin hermostun. Mutta nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, joita nyt yksinkertaisesti pitää tehdä. Ja osaa olisi ihan hyvä harjoitella syksyä ja tulevaa koulutietä varten.

No sanalla sanoen, olen ihan helvetin väsynyt. Niin väsynyt, että ei oikeastaan jaksa kuin tuijottaa seinää. Mitään erityistä kivaa tulevaa ei ole suunnitteilla. Oma viikonloppu tälle kesälle ei ole kalenterissa ylhäällä. Kesä täyttyy erilaisista tapahtumista, sellaisista koko perheen ja suvun jutuista, mutta tälle äidille ei ole ainoatakaan omaa hetkeä näköpiirissä, mitä nyt nuo lääkärissä käynnit.

Nyt alkaisivat olemaan ne hyvät kuuluisat neuvot kalliita. Eihän tätä jaksa kukaan enää pitkään. Molemmat ovat väsyneitä ja aivan superkiukkuisia. Vaikka kuinka yrittäisi keskustella ja ratakiskosta vääntää asian, on se hetken päästä riitelyssä.

Jatkuva kipu, kuumuus ja taukoamatta kiukutteleva lapsi. Aah, mikä ihana yhtälö kesälomalle. Ehkä syksyllä taas huomaan istuvani fysiikan tunnilla ja todellakin nauttivani tästä hetkestä. Ja kun havahdun tähän outoon tunteeseen, en voi kuin nauraa syvällä sielussani asti. Minä, fysiikan tunnilla. Nauttimassa siitä kaikesta. Kukapa olisi tätäkään uskonut tapahtuvan koskaan.

Nyt ei kai auta, kuin hoitaa päivä kerrallaan pois alta. Ensin tämä viikko, ja synttärit. Ehkä seuraavalla viikolla on taas kivoja juttuja, ja ehkä en ole niin kipeä ja ehkä Riiviökään ei käy niin ylikierroksilla. Ehkä saan sen oman hetken sinne kalenteriin ja siitä jotain suunniteltavaa. Jo sekin, että on jokin juttu, mitä odottaa. Vaikka jokaisesta hetkestä pyrkisikin nauttimaan ja jokaisen hetken pyrkisi elämään sellaisena kuin se on. Ei vaan odottamaan sitä tulevaa, vaikka siellä jokin ihana tai mukava olisikin. Jo tieto siitä, että tuleva tuo hetkiä, se riittää kantamaan aika pitkälle. Varsinkin kuin se ne omat hetket ovat vain kourallisia ajan virrassa.

No, kuitenkin tähän hetkeen ja asioihin. Ukkonenkin pyörähti ja puhdisti ilmaa. Vielä särkee päätä, taidan tarvita kupin kahvia ja hetken hiljaisuuden.

Näillä nyt jatketaan lomaa. Kai myrskyn jälkeen on jälleen tyven?

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤

❤ ❤ ❤