Ihminen ihmiselle

On vaikea edes löytää sanoja sille, mitä tunteita ja tuntemuksia tämä aika minussa herättää. Olen aikaisemminkin tätä samaa teemaa pyöritellyt, mutta edelleen se ikävä kyllä on ajankohtainen.

Surullisena tätä maailmaa ja sen suuntaa seuraan. Kuinka ihmisistä on tullut näin mustavalkoisia. Laput silmillään kulkevia ”minäminä” -tyyppejä. Vai onko näin aina ollut?

Voin muistan vielä, kun olimme ihmisiä ihmiselle. Toista kunnioitettiin, hänen mielipiteistään huolimatta. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen. Mihin tämä on jäänyt? Eihän siitä nyt kauaa ole, kun tätä on opetettu.

Miksi ajattelemme, että olemme parempia kuin joku toinen? On hieman absurdia sanoa ajavansa ihmisten asiaa, mutta silti polkea toista.

Mielestäni ihmisen poliittinen suuntaus ei muuta hänen ihmisarvoaan. Tämä suunta, joka meillä on käsillä, on vaarallinen. Olen sen sanonut aikaisemminkin. Pari viikkoa sitten junassa istuessani sain pyyhkäistä silmiäni ja hetken miettiä, jotta olenko valunut johonkin nuoruusvuosieni muistoihin. Junan käytävällä käveli nuorimies maastohousuissaan, pilottitakissaan, rautaristi kaulassaan. Kun olin nuori, heitä kutsuttiin skineiksi. Nykyään tuo ”skini” on saanut uuden merkityksen. Silloin nuorena punkkarityttönä kohtasin harmittavankin usein näitä maastohousutyyppejä – useimmat olivat harmittomia, joilla ei oikeastaan ollut suurempaa käsitystä tuosta vaarallisesta aatteesta, jota he edustivat. Tätä junan nuortamiestä en jäänyt haastattelemaan, mutta sydämeni rutistui kasaan. Olemme menossa aina vain kovempaa jotain sellaista kohti, jota en tahdo nähdä. Vastakkainasettelu on liian rajua, se ei anna selittää, se ei kuuntele. Se antaa vapauden juurikin näille vaarallisille ääri-ilmiöille. Se antaa tilaa kasvaa ja nousta koloistaan.

Oli reuna mikä hyvänsä, ei mikään ääri ole hyvä! Sanotaankin, että jokin tai joku menee äärimmäisyyksiin, eikä tällä yleensä tarkoiteta mitään hyvää.

Kuinka emme näe tätä? Miksi ajamme omaa asiaamme hinnalla millä hyvänsä?

Ihminen on tärkeä. Minä olen kasvanut seuraavaan lauseeseen nuoruudessani – ”kaikki erilaisia, kaikki saman arvoisia”. Tämän olen ottanut sydämeeni, ja sen siellä pidän.

Työssäni näen päivittäin ihmisten pahoinvoinnin. Emme me sitä riitelemällä helpota. Näin vaalien alla kaikki tuntuu vielä kärjistyvän. Meillä on pieni maa, jota asuttaa sitkeä kansa. Miksi emme voisi katsoa historiaa ja ottaa siitä opiksi. Emme me tätä maata lähenevästä suosta nosta keskenämme riitelemällä. Meidän pitäisi riisua laput silmiltämme, nähdä ihminen ihmisenä. Pysähtyä ja kuunnella toista. Kertoa oma kantamme ja pyrittävä kompromissiin. Yhdessä tartuttava köyteen ja vetää samaan suuntaan – jotta emme uppoaisi.