Tiedätkö sen tunteen, kun sisällä myllertää. Jokin levoton möykky pyörii, eikä löydä paikkaansa. Kaikki on ulkoisesti ok, mutta tuo levottomuus saa miettimään, että mitä tuo tunne yrittää kertoa. Toistaiseksi olen päättänyt ottaa hetken kerrallaan ja katsoa mitä eteen tulee. Kuunnella enemmän sydäntä ja tarttua hetkeen, jos sellainen oikean tuntuinen tulee eteen. Uskaltaa myös välillä hypätä tuntemattomiin vesiin. Mutta ennen kaikkea katsoa tulevaan luottavaisin mielin.
Ihan helppoa se ei aina ole. Ei varsinkaan silloin, kun tuo levottomuus velloo ja tuntuu työntävän johonkin, mutta vielä en ymmärrä minne.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet aikamoisia. Yhtäkkiä olinkin opiskelemassa, ja kohta sitten opiskelinkin kahdessa oppilaitoksessa yhtä aikaa. Ja viimeinkin olin ajautunut korkeakouluun. Kouluun, jonne en koskaan uskonut oikeastaan päätyväni. Olin kuitenkin unelmoinut jollain tasolla jo lapsesta opiskelevani joskus korkeakoulussa. Aika varhain peruskoulun puolelta tehtiin selväksi, ettei minusta ole sellaiseen.
Niin, nyt kun olen saanut aikaa makustella omaa adhd-diagnoosiani, ymmärrän asioita enemmän. Mutta siltikään en ymmärrä, kuinka oman peruskouluni aikaan latistettiin ja katsottiin kapeasti ja yksioikoisesti oppimista. Leimattiin ”tyhmäksi, laiskaksi ja saamattomaksi” ja tätä leimaa olen kantanut lähes koko ikäni. Ei tukea, ei apua, kinttaat vaan lyötiin heti tiskiin.
Nyt viimein ymmärrän, että en ole tyhmä, en laiska, enkä edes saamaton. Aivoni vain toimivat hieman eri tavalla, kuin valtaväestöllä.
Mutta. Ei se vielä nykyäänkään aina näin mene. Olen joutunut kohtaamaan monenmoista, mutta tyrmistyttävin tästä ehkä on sosiaali- ja terveysalan opinnoissani, jossa alan opettaja tokaisi minulle, että ”saat sinäkin sitten muotidiagnoosin”, kun kerroin hänelle menneillään olevasta tutkimuksesta. Olin todella tyrmistynyt tästä, kuinka ihmeessä alan opettajalta voi tulla tällainen lausahdus. Ehkä se oli vain spontaani purkaus, mutta todella sopimaton.
Lääkitystä en ole vieläkään saanut aloitettua. Enkä sitä kokoaikaa tahdokaan käyttää. Minua on vain alkanut kiinnostaa, miltä se sitten tuntuisi olla sellaisen niin kutsutun normaalin ihmisen päässä. Miltä tuntuisi, kun ei tarvitsisi koko aikaa miettiä, mitä oli tekemässä tai sanomassa. Saisi asiat järjestykseen eri elämän alueilla, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tiedän kyllä, ettei mikään lääke ole ihmeidentekijä, eivätkä ne edes välttämättä toimi. Mutta kun on lähes koko elämänsä tuntenut olevansa ulkopuolinen ja epäonnistunutkin, niin olisihan se varmasti hieno tunne, kun palaset loksahtelisivat ilman älytöntä vääntämistä paikoilleen. Asiat ovat useimmiten olleet enemmän tai vähemmän vaikeita, mutta yleensä ne ovat vastustaneet jollain tasolla.
Ja tosiaankin. Lääkitystä en ole vielä päässyt kokeilemaan, koska sydämessäni on jotain, mikä vaatii tarkempia tutkimuksia. Nyt lähes vuoden ajan lääkärit ovat pompotelleet minua toisesta paikasta toiseen, eikä mitään erityistä päätöstä ole tehty. Huomenna käyn jälleen uusissa kokeissa ja todellakin toivon, että viimein löytyisi jotain, jonka pohjalta lääkärit saisivat päätöksensä tehtyä.
Tämä olisi aika suuri askel elämässä. Aika jännittäväkin. Ja kuinka se voisi mahdollisesti muuttaa elämääni. Mielenkiinnolla odotan tulevaa. Ja sitä, että pyöritys ja kaikki tämä viime aikojen härdelli tästä rauhoittuisi hieman. Tokihan se hieman helpottaa, kun sain toiset opinnot päätökseen. Siltikin jäin miettimään, että valitsinko kuitenkin väärin jatko-opinnot. Toisaalta voinhan vielä jatkossa opiskella myös toistakin puolta. Nykyään kun työn ohella voi suorittaa.
Härdellit saisi nyt joka tapauksessa hetkeksi hellittää. Nyt pitäisi pysähtyä ja keretä hengitelläkin. Ja töitä. Niitäkin olisi mukava keretä tehdä enemmän. Mutta ennen kaikkea, olisi aika keskittyä minuun. Omaan kuntoon, joka tasolla. Välillä se niin helposti vielä unohtuu, että olen edelleen toipilas, enkä varmasti koskaan tule olemaan enää entiseni. Kivut ja väsymys kulkevat rinnalla ja aika hienosti olen saanut ne sovitettua arkeen. Toki en osaa edelleenkään aina ajoissa pysähtyä ja rauhoittua. Edelleen hamstraan tekemistä ja tehtäviä ihan liikaa ja väsytän itseni totaalisesti. En ymmärrä, kuinka olen edes saanut itseni kaikista noista kursseista selviytymään.
Mielenkiintoista on kuitenkin, että olen jo hetken tuntenut olevani jonkin suuremman kynnyksellä. Jokohan nyt olisi aika astua sen kynnyksen yli? Toivoisin näin. Ainakin tunnen olevani viimein valmis. Sydän täynnä toivoa ja hykerryttäviä kuvia tulevasta… Bring it on!
Olipas ihan saada pitkästä aikaa muutama rivi kirjoitettua, muutakin kuin esseitä. Jospa jatkossa olisi enemmän aikaa myös tähän, koska ehdottomastihan tämä on terapeuttista.
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤
Maamu Johanna 