Vai olisiko sittenkin jotain?
Arki on lähtenyt rullaamaan jälleen loman jälkeen, hieman tahmeasti ehkä, mutta joka tapauksessa eteenpäin mennään.
Oma kuntoutuminen ottaa välillä harppauksia eteen- ja välillä taas pienempiä palautuksia taaksepäin. Suunta on kuitenkin ollut huomattavasti positiivisempi, kuin mitä vuosiin. Olen jopa kulkenut työ- ja koulumatkoja polkupyörällä, mikä ei vielä vuosi sitten ollut lainkaan mahdollista. Joku saattaa muistaa epäonnisen ensimmäisen työharjoittelun aloituspäivän, kun jaloistani lähti vain yhtäkkiä tunto ja vedin kumoon keskelle vilkasta aamuruuhkaa. Tässä rytäkässä loukkasin nilkan, joka vaivaa välillä edelleenkin. No, virheestä jotain oppineena, aloitin pyöräilyn todella varovasti. Ja edelleen kuuntelen tarkasti jaksamistani. Pysähtymiset ja liikkeelle taas lähtemiset väsyneillä jaloilla jännittävät edelleen. Ja kun huonompi kausi iskee päälle, on ehkä vielä viisaampaa ottaa lepiä ja hypätä bussiin.
Riiviön arki on tuntunut lähtevän paremmin käyntiin. Tosin edelleen riidellään jokaisesta arkisesta asiasta, joka ei niin mielekäs ole. Mutta suuria harppauksia meillä on tapahtunut kummallakin omien nepsyhaasteidemme kanssa. Tieto ja tuki on tuonut huomattavaa helpotusta. Vaikkakin muutokset ja muuttuvat työntekijät ehkä ovatkin vaikeuttaneet ajoittain asioita, niin onneksi olemme molemmat sen tyyppisiä, että ihmisten kanssa tutustuminen ja toimiminen ovat meille helppoa ja luontaista. Pysyvyys ja tuttuus olisi kuitenkin sellaisia asioita, joita tavoittelisi myös näissä asioissa.
Kiusaaminen on ehkä nyt ollut pinnalla jälleen enemmän. Kaveriporukat hakevat koulujen alettua uusia pohjia ja huomaan, että kaveritaitojen opetteleminen on vielä osalla todella hakusessa. Lapset ovat erittäin materialistisia ja itsellä ainakin kiristää hampaita (ja hermoja) kun kaiken pitäisi olla todella kallista. Ihan kuin se hintalappu takaisi laadun? Ja varsinkin kun noin pienistä lapsista on kyse, niin herättää vain itsellä ajattelemaan, että mistä nämä lapset keksivät, että jokin tuote on edullisempana heikompaa, tai sen vuoksi kiusaaminen on ok?
No, kotoahan se pitkälti lähtee. Mutta toki myös kavereiden puheista.
Mikä saa lapsen kuitenkin toimimaan kuten hän toimii? Tuon ikäisen (8-vuotiaat) kuitenkin pitäisi ymmärtää esimerkiksi fyysinen koskemattomuus, että onko okei tarttua kaveriin, tai rikkoa hänen tavaroitaan. Olkoonkin sitten niin, että ne olisivat halvempia ”romuja”.
Sydän syrjällään saa odottaa lasta kotiin, kun on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus, että porukalla ulos lähdettyä siellä on jotain ikävää tapahtunut. Kahdestaan kavereiden kanssa jutut onnistuvat pääsääntöisesti hienosti, mutta heti kun tulee isompi sakki, lähtee homma lapasesta.
Jos jotain positiivista etsii, niin se on se, että meillä on kuitenkin vielä toistaiseksi loistava ja luottava keskusteluyhteys. Voimme puhua mistä vain, vaikka aina sen aloittaminen ei olekaan ihan helppoa, mutta kun malttaa antaa lapselle aikaa ja rauhaa, hän kyllä yleensä avautuu ja kertoo mitä mielessä liikkuu.
Olemme molemmat todella herkkiä aistimaan toisten tunnetilat ja mielenmaisemat. Se on rikkaus, mutta se on välillä myös todella kuormittavaa. Vielä kun ottaa huomioon elämän muun kuormittavuuden. Molempien ADHD, sekä oman kroonisen kivun.
En osaa myöskään sanoa, olisiko erityisherkkyys osa ADHD:tä, vai onko ominaisuus vielä ihan erillinen. Molemmilla meillä se kuitenkin on. Ja vaikka nämä kaikki ovatkin haastavia ja kuormittavia, ovat ne ehdottomasti supervoimiamme. Kipua toki lukuun ottamatta. Ilman sitäkin voisin elää, mutta ehkä se kuitenkin tuo myös vahvuutta.
Huh, nyt kohti uusia tuulia. Toivottavasti enemmän myötäisiä jo pikkuhiljaa. Sellaisia samanlaisia leppoisia sinullekin toivotan.
Ja jospa tästä taas tämä ”tyhjän paperin kammo” väistyisi ja saisi silloin tällöin sanan tai kaksi ylös! :3
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 