Yliajettu

Tiedättekö sen tunteen, kun väsyttää niin paljon, että sieluun sattuu? No juuri nyt tekee niin. Tai no on tehnyt jo hetken, mutta jotenkin tuntuu, että nyt tämä kaikki alkaa pikkuhiljaa tiivistymään ja olisi jo todellakin aika pysähtyä ja vaan olla. Maatua sohvalla viltin alla pari päivää ja sitten, hitaasti, askel kerrallaan käydä hieman haukkaamassa happea ja tuoda elämään muutakin, kun hiljaisuus ja lepo.

Syksystä saakka on ollut todella kova paine, kova kiire ja kunnon tekemisen meininki. Vielä ei ole aika kuitenkaan huokaista, vielä pitäisi jaksaa muutama viikko. Tai no, onhan meillä talviloma viikon päästä, mutta sinne on suunnitteilla kuitenkin tekemistä. Tekisi mieli perua hommat, mutta Riiviö tarvitsee kuitenkin nyt iloa elämään. Ja toki maiseman vaihto tekisi ehkä itsellekin hyvää, vaikka voimat reissaamiseen tuntuukin olevan aika lopussa. Jostain pitäisi pääsiäiseen saakka saada pinnistettyä uutta tarmoa. Olen onnistunut haalimaan itselle uskomattoman määrän tekemistä kevääseen. Jotenkin kaikki tärkeät tekemiset ovat kasaantuneet juuri tähän hetkeen. Samoin, kuin kaikki hankalat ja romahduttavat asiat myös. Kuinkas muuten? Peruspessimisti nostaa päätään jostain uusien realismin ja positiivisten ajatusten alta. Ainahan ne hommat lirii, joten miksi edes yrittää?

Hetken ajattelin, että voisin leikkiä edes parisuhdetta. Antaisin mennä päivä kerrallaan, kuten varmaan normaalitkin ihmiset tekevät. Ja olenhan tietenkin itsekin ihan normaali, kaikesta huolimatta. Niin, kaikesta siitä huolimatta mikä tekee elämästäni ehkä hieman erilaisemman kuin suurella osalla muista.

No, tutustuttiin ensin ja kun viimein oli valmis, niin kaikki kai tapahtui aika rytinällä. Tutustuminen Riiviöön sujui niin hyvin, etten voinut kuvitellakaan, kuinka onnellinen olin, kun pienellä oli turvallinen tyyppi elämässä, joka halusi jakaa aikaa myös hänen kanssaan. Olin hetkittäin hyvinkin epävarma omista ajatuksistani ja tunteistani. Silti ajattelin, ettei minulla ollut hävittävää, vaikka kaikki jutut eivät ihan kohdilleen menneetkään. Minulla oli kuitenkin hyvä ja luottavainen olla, niin eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Kuten arvata saattaa, kaikki ei loppunut hyvin. Aika puskista tuli ilmoitus, ettei olekaan valmis tai kykenevä tähän mitä meillä oli. Itsellä olo on lähinnä turta, tai no aika kiukkuinen Riiviön puolesta. Ollaan nyt viikonloppu itketty ja ihmetelty, että miksi näin kävi. Riiviö siis lähinnä itkenyt, itsellä ei oikein ehkä sympatiaa heru itkujen vertaa. Ennemminkin tekisi mieli kopauttaa kerran tai pari. Kuinka urpå voi ihminen olla, joka tietää todellakin taustat ja haasteet? Kuinka ajattelematon? Tyhmä? Eihän tietenkään voi tietää, ennen kuin kokeilee, mutta siltikin jotain käsitystä nyt varmaan pitäisi olla asioista, ennen kuin alkaa lapseen tutustumaan ja luomaan suhdetta. Jokaistahan meistä pelottaa aloittaa jotain uutta ja astua omalta tutulta mukavuusalueeltaan pois. Osa uskaltaa ja haluaa katsoa mitä huominen tuo tullessaan. Osa jää omiin ennakkokäsityksiinsä ja pitää tiukasti kiinni siitä, mitä ajatukset ovat olleet ennen uutta.

Olihan tämä itsellekin jälleen kerran opetus. Ja ehkä myös varmennus siitä, että ei minulle ehkä ole sellaista parisuhdetta tarkoitettu, joka kestäisi ja olisi tasavertainen millään kantimella.

Nyt todellakin pidän kiinni siitä mitä olin ajatellut jo ennen tätä edellistä katastrofia. Oma tie, oma aika, omat jutut. Kaikki on hyvin nyt, tai tulee olemaan, kun saamme taas pakan kasaan ja haavat umpeutumaan.

Niin, nyt todella väsyttää. Kolmen koulun kurssit painavat päälle (valinnainen ja pari kurssia, jotka sai lahjaksi, joten tietysti tartuin tilaisuuksiin). Oma moka tietty, osittain. Nämä nyt vaan kertyivät tähän samaan saumaan. Vaativa harjoittelu ensimmäistä kertaa sairaalassa alla. Ensimmäinen viikko taputeltu ja kauhulla mietin, kuinka selviän lääkehoidosta.

Ja samaan hetkeen suuri muutos ihmissuhteissa.

Oman lääkityksen (adhd) aloitus viivästyy ja viivästyy, koska sydämessä on nyt kaiketi jotain vikaa. Ei kai se ihme ole kuuden vuoden kroonisen kivun jälkeen. Tutkimukset ovat siis kesken, joka tietenkin tuo lisää stressiä elämään. Olisin mielelläni kokeillut lääkitystä nyt opintojen aikana tueksi tähän kaikkeen.

Elämä on jälleen kerran näyttänyt, kuinka vähän voin itse vaikuttaa. Mutta taas toisaalta, siltä toiselta kantilta, kuinka paljon voin omalla ajattelulla ja itseni kannattelulla vaikuttaa sen oman elämän laatuun. Mutta kuinka kauan ihminen oikeasti jaksaa takapakkeja ja surkeita ihmissuhteita, pettymyksiä pettymyksien perään? Hieman välillä pelottaa jo, kun kaikki kasaantuu, että jaksanko vielä ja kuinka kauan. Lupaan kyllä ottaa iisimmin pääsiäisen jälkeen, kun saan tämän harjoittelun pakettiin. Nyt pitäisi vielä se muutama viikko jaksaa. Ja ehkäpä nipistämme myös lomaviikolle pari päivää, jolloin vain olemme ja ihmettelemme. Toki pari tenttiä odottaa heti loman jälkeen läpäisyä… :’D Mutta niistä ei nyt vielä murehdita kuitenkaan.

Hetki kerraallaan, niillähän me jatketaan edelleen. Ja Rakastetaan, kaikesta huolimatta ja juuri sen takia! ❤

Niin, pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤