Tämä vuosi on alkanut jokseenkin kummallisissa energioissa. Paljon ikävää yrittää vyöryä ylitse ja viedä mukanaan, mutta paljon on myös positiivisia asioita ja niitä on tulossa toivoakseni jo pikkuhiljaa lisääkin.
Olen vain todella väsynyt ihmisten töykeyteen ja ilkeyteen. Olen myös todella väsynyt siihen, että jotain ulkoista sairauden merkkiä käytetään tekosyynä huonoon käytökseen. Tai että yleensäkin sairauden varjolla voisi unohtaa käytöstavat, ja olisi itse jotenkin korkeammalla arvolla tai tasolla vain siksi koska on sairas.
Niin. Todellakin tiedän mitä on olla sairas. Tiedän mitä on olla kipeä. Tänä talvena sain myös viimein adhd-diagnoosini. Sehän on synnynnäinen ja kulkenut näin ollen mukanani aina. On myös kuin peiliin katsoisi, kun katson lapseni touhuja. Myös hänellä on tutkimukset vaiheessa, ja olisin enemmän kuin yllättynyt, jos hän ei diagnoosia saisi.
Omalla kohdallani olen tuntenut välillä jopa katkeruutta siitä, että kesti näin kauan ennen kuin kukaan ymmärsi tätä tutkia. Ja olisiko ilman aivokasvainta ja siitä seurannutta terapiaa tätä alettu edes koskaan tutkimaan?
Eihän tästä ole kuin ihan muutama vuosi, kun viimein ymmärsin, ettei kaikkien päässä käy samanlainen myllerrys taukoamatta, tai etteivät kaikki muut kulje jatkuvasti tuntosarvet pystyssä ja rekisteröi kaikkea mitä ympärillä tapahtuu.
Tämä diagnoosi oli toisaalta pysäyttävä, mutta ennen kaikkea se on luonut helpotusta elämään. Mutta myös tuo edellä mainitsemani katkeruus on hiipinyt aina välillä mieleen. Mitä kaikkea minusta olisikaan voinut tulla oikealla ohjauksella ja ymmärryksellä. Kaikki se kiinnostukseni kieliin, historiaan ja yhteiskuntaan. No, kaikki se kuopattiin, mutta kipinä jäi kytemään. Ja nyt kun olen viimein saanut tietää, että en ole tyhmä, laiska ja saamaton, vaan aivoissani sattuu nyt olemaan tällainenkin ongelma.
Nyt minulla on kuitenkin työkaluja elämäni hallintaan, vaikka tiedostamatta olin jo rakentanut apukeinoja joita yleisesti käytetään elämän sujumisen keinoina. Tieto on ennen kaikkea huojentava. Nyt voin sanoa esimerkiksi minua kieroon katsovalle kirjaston virkailijalle, että ”hei sori, mulla on adhd. En aina hoksaa heti”.
Olen myös ymmärtänyt viimein, kuinka moni asia onkin ollut adhd:n aiheuttamaa. En kuitenkaan piiloudu tämän taakse, mutta pystyn nyt selittämään joitakin asioita helpommin.
Olen sosiaalisessa mediassa useammassa erilaisessa, johonkin sairauteen tai krooniseen kipuun pohjautuvassa ryhmässä. Näissä ryhmissä, varsinkin kipuun liittyvissä, huomaa usein, kuinka katkeroituneita ihmiset ovat. Ymmärrän kyllä joltain osin, kuinka helppo kivun ja vakavan sairauden tai elämän jatkuvan vastustuksen on antaa katkeroittaa. Ja antaa luvan olla ikävä ja töykeä toisia kohtaan. Mutta siltikään en pysty ymmärtämään.
Minulla olisi ollut suhteellisen hyvät mahdollisuudet antaa katkeruuden viedä mukanaan. Enkä sano, että olisin parempi ihminen, kun en katkeroitunut. Valitsin kuitenkin ”valon”, iloisuuden ja kiitollisuuden siitä, että olen edelleen elossa, saan seurata lapseni kasvua. Helppoa ei ole ollut, sen voin kertoa ja varmasti jokainen sen ymmärtää, joka tarinaani yhtään tietää. Helppoa ei ole edelleenkään, vaikka päivä päivältä on kuitenkin helpompaa.
Kivutonta ja vaivatonta minusta ei kuitenkaan koskaan tule, sen olen jo hyväksynyt. Ja olen tehnyt valtavasti työtä oman pääni kasassa pitämiseen.
Olen ottanut kaiken avun vastaan, mitä minulle on tarjottu. Ja olen myös hakenut apua esimerkiksi perheneuvolasta omaan ja lapsen jaksamiseen ja hyvinvointiin liittyen. En ymmärrä kuinka nykyään vielä jotkin pitävät näitä mörköinä, jotka vievät lapsia, kun tarkoitushan heillä on tukea ja auttaa. Hakea perheen tarpeen vastaavat apukeinot elämisen helpottamiseen.
Avun saaminen ei vain aina ole kovin nopeaa. Ei ole salaisuus tai yllätys kuinka ylityöllistettyjä työtekijät ovat myös sosiaalipuolella. Olen kuitenkin saanut tavata ihania ihmisiä, jotka ovat sydämellään tätä työtä tekemässä. Ja on jo helpotus, kun tiedän, että asiat kyllä alkavat rullaamaan jossain vaiheessa.
Hetkittäin kuitenkin sattuu ikäviä asioita, jotka saavat pysähtymään. Meille sattui todella ikävä välikohtaus nyt loppiaista edeltävänä iltana, kun olimme iltapalalla Riiviön ja ystäväni kanssa. Normaalistihan Riiviö olisi ollut jo untenmailla puoli yhdeksältä arki-iltana, mutta koska olemme edelleen joululomalla, on rytmi hieman vinksahtanut ja nukkumaan meno saattaa venyä jopa lähemmäs kymmentä. Meillä ollaan arkena siis kahdeksalta jo nukkumassa, tai no Riiviö on ja itsekin aika useasti jo yhdeksältä olen sängyssä tasaamassa päivän myllytystä.
Oma kroppa ja nyt ymmärrettävästi myös mieli tarvitsee kunnon yöunet ja palauttavan levon.
No mutta kuitenkin. Tuona edellä mainittuna iltana ovikello soi, kun olimme iltapalaa rauhassa nauttimassa. Olimme aikaisemmin huomanneet, että jostain kantautui muun muassa laulamista ja väliin eritasoista kiljahtelua ja epämääräistä melua. Mutta kerrostalossahan nyt on aivan normaalia, että ääniä kantautuu. Niin, ovikello soi. Katsoimme toisiamme ja päätin, etten avaa, koska jos jollain olisi oikeasti asiaa, hän soittaisi kyllä tai huikkaisi postiluukusta. Kohta oveen kuitenkin hakattiin vaativasti. Tässä vaiheessa Riiviö säikähti. Ja itsekin mietin, että mikähän ongelma tässä nyt on. Ennen kuin kerkesin ovelle, kuului sieltä myös huutoa ”avaa ovi, on asiaa”. Avaan oven ja takana istuu pyörätuolissa naapurirapussa asuva nainen. Hän alkaa aika ikävään sävyyn syyttämään meitä metelistä. Kerkeän väliin sanoa, että varmasti meiltä päivällä kuuluu melua välillä. Nainen karjuu, että meillä huudetaan aamusta iltaan ja yötä myöten, että pitää täällä saada ihmisten olla rauhassa (aika absurdia, kun hän itse on juuri tunkeutunut lapsiperheen kotiin, nukkumaanmenoajan jälkeen huutamaan ja syyttämään). Yritin väliin kertoa, että meillä ollaan jo kahdeksalta nukkumassa, mutta nainen huutaa vain, että kyllä se mekkala teiltä kuuluu. Viimein sanoin naiselle, että en tästä ”keskustele” enempää lapsen kuullen, johon hän sähisi, että laittaa asian eteenpäin. Johon vastasin, että ole hyvä vain ja laitoin oven kiinni. Onneksi ystäväni oli kylässä ja lohdutti itkevää lasta tämän säikähdettyä todella pahasti.
Se joka tietää viimeisimmästä diagnoosista, tietää, että jotkin tunteet ja tunnetilat jäävät ikävästi päälle. Itsellä kestää tuollaisen negatiivisen ja painostavan asian käsittely useamman viikon. Enkä usko, että saan koskaan sitä mielestä pois. Enemmän surettaa lapsen kohta, kun hän joka ilta nyt on itkukurkussa, että ”se nainen kohta on taas huutamassa ovella, ja se tulee meidän kotiin huutamaan minulle ja tekemään pahaa”.
Millä oikeudella ihminen tulee toisen kotiin, vielä nykyaikana huutamaan ja syyttämään ilman tuon parempaa tietoa? Millainen ihminen näin tekee?
Otan itse tästä arkena yhteyttä virallista tietä isännöitsijään. Olen kurkkuani myöten täynnä kiusaajia ja uhkailijoita, turhia suun soittajia. Olivat he sitten kipeitä tai ei, mikään ei oikeuta toisen kotiin tulemaan syyttämään yhtään mistään. Ei, vaikka olisi kuinka varma asiasta.
Itse olen asunut tässä asunnossa tänä vuonna 13-vuotta, enkä voi edelleenkään osoittaa sormella yhtään asuntoa mistä jokin ääni kuuluisi. En edes, kummasta rapusta ääni kuuluu. Sen verran kiertää rakenteissa äänet. Mutta tänä nainen, tai oletettu sellainen nyt oli niin varma, että pystyi meidän kotiimme tunkeutumaan ja huutamaan.
Karma. En sano muuta.
Talon energiat ovat asukkaiden muutosten vuoksi muuttuneet sen verran negatiivisiksi, että mietin tosissaan jo muuttoa. Olisiko aika vaihtaa maisemaa. Vaikka rakastankin tätä mitä ikkunoistani näen. Olin jotenkin ajatellut, että asuisin tässä vielä hyvin pitkään. Nyt kun ympärillä on Ankeuttajia ja Hämähäkkejä, en enää tiedä.
Maanantaina soitan kuitenkin isännöitsijälle ja kerron tilanteen. On myös onni, että meillä sattui olemaan ystävä juuri kylässä, niin on ainakin todistaja tästä hyökkäyksestä.
Huhhuh, kun harmittaa. Ihan varmastihan meiltä ääntä lähtee, kun kaksi impulsiivista megapersoonaa kohtaa toisensa päivittäin. Mutta ei meillä nyt sentään joka päivä huudeta aamusta iltaan ja vielä ihan yötä myöten.
Nyt Riiviö miettii, että uskaltaako hän enää puhua ääneen, ettei kukaan tule huutamaan. Hm, todella surullista, enkä oikein tiedä mitä nyt pitäisi tehdä.
Ja huhhuh, kun tuli pitkä postaus. Oli vaan pakko päästää tuo pahaolo pois sisältä, saada jotenkin käsiteltyä tätä asiaa.
Toivon täydestä sydämestäni, että Sinun vuotesi on alkanut ilman hyökkäyksiä ja negatiivisten purkauksia! ❤
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 