On aikoja, kun kaikki seinät tuntuvan kaatuvan päälle. Kun yksinkertaisetkaan asiat eivät onnistu. Kun kaikki menee yksinkertaisesti pieleen. Sinut ymmärretään väärin, olet liian väsynyt edes selittämään. On helpompi antaa vain olla.
Kun omat voimavarat ovat riittävät vain juuri ja juuri. Kun olet rakentanut tarpeeksi toimivan arjen itsellesi, mutta ehkä haluaisit sittenkin kokeilla jakaa arkeasi jonkun toisen kanssa. Mutta. Mutta kun asiat eivät aina mene niin. Itsellä ne eivät mene niin juuri koskaan.
Onko toisen vajavaisuus niin kovin vaikea ottaa huomioon? Keskeneräisyys? Se, kun kerrot sydän auki, ettet oikein osaa tätä. Olet unohtanut, kuinka ollaan yhdessä. Et ehkä ole koskaan edes ollut sellaisessa tasapuolisessa, kunnioittavassa suhteessa, jossa tuetaan ja kasvetaan yhdessä.
On ollut rikkinäisiä suhteita, rikkinäisiä ihmisiä. Olet ollut itse rikki, tietämätön kuinka toimia ja olla. Sinua on aina vain satutettu. Satutettu, kunnes et enää edes jaksa yrittää. Et osaa enää luottaa, et uskoa. Et jaksa enää tuntea tuota tuskaa, kun sydämesi särkyy pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen.
Olet uskonut ja luottanut, niin monet kerrat. Uskonut asioiden muuttuvan ja seesteisyyden saapuvan. Tasaista on monesti ollut, tyyntä myrskyn edellä.
Niin monesti sain menneisyydessä tuntea myös toisen keskeneräisyyden. Kun ei ollut muuta keinoa käsitellä tunteitaan, kun ei luottanut itseensä, eikä toiseen.
Kun on tehnyt paljon töitä itsensä kanssa, kasannut uudestaan niistä pienistä sirpaleista. Kun olisi valmis kasvamaan uudelleen ihmiseksi. Kun tietää olevansa myös vaikea, vänkyrä. Kun on ollut vahva itsensä vuoksi, perheensä vuoksi. Kun on kasvanut pitämään kaiken kasassa, yksin. Silloin voi olla vaikeaa ymmärtää, kuinka puhallettaisiinkin yhteen hiileen. Kuinka oltaisiin me.
Kun on ollut aina avoin ja rehellinen, typerryttävän rehellinen, voi olla vaikea ymmärtää, mitä pystyisin sanomaan loukkaamatta toista. Mitä pystyisin sanomaan, ettei minua ymmärretä väärin. Olisiko sellaista ihmistä, joka olisi tarpeeksi vahva ja kokonainen, joka ymmärtäisi vajavaisuuteni, keskeneräisyyteni, mutta myös vahvuuteni. Ei pelkäisi, ei pahoittaisi mieltään. Keskustelisi, kysyisi.
Jotenkin nyt on vain niin tyhjä olla. Väsymys kaikkeen yrittämiseen ja uuteen on jäänyt johonkin pohjalla. En tiedä, kuinka jatkaisin. Hetki kerrallaan, sehän se.
Olen tehnyt syksyistä itselleni koteloitumisen aikaa. Kun kerään voimavaroja pimeän ja kostean ilman hyväilyssä. Muistan, kun syksyt saivat minut itkemään käppyrässä elämää, itkemään kuolemaa. Tein aivan valtavan työn itseni kanssa, kun viimein käänsin tämän voimavarakseni. Mummuni minulle opetti, ettei kaikki kuole syksyllä, vaan kääriytyy suojaan keräämään voimia noustakseen kukoistukseen taas keväällä. Tuon opin jätin itämään sydämeeni ja vuosia sitä siellä hoivasin ja kasvatin. Kunnes sen opin sisäistin. Opin rakastamaan syksyä, vaikka kesänlapsena tuo aika oli ollut minulle hyvin vaikeaa teinivuosista saakka.
Tänään on pitkästä aikaa ollut sellainen päivä, joka imee kaiken positiivisen energian, saa epäilemään itseä ja tulevaisuutta. Itkettää. Tekisi mieli vain huutaa paha olo pois, kömpiä sänkyyn peiton alle ja itkeä itsensä uneen. Odottaa, että uni toisi helpotusta ja unohdusta.
Koko viikko on ollut täynnä negatiivisuutta, ikäviä käänteitä. Pahaa mieltä ja esteitä polulla. Mikään ei tunnu onnistuvan tai on ainakin hitokseen hankalaa.
Sydän hieman säröillä siis seuraavaan viikkoon. Jostain pitäisi ammentaa voimia saattaa harjoittelu loppuun, mutta jospa nekin nyt vielä tulevien päivien aikana löytyisi. Puhallan kiukun mielestäni pois, annan veden huuhdella suruni, pestä kasvoni ja avata silmäni huomiselle, tulevalle.
Pietään huolta ja Rakastetaan – siltikin!
❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 