Juuri äsken, ihan hetki sitten muistin sen ihmisen, joka joskus olin. Sen ihmisen, joka alkoi itseään rakentamaan ja kokoamaan. Sen keskeneräisen, hauraan alun, joka kaikki aistit avoinna, intoa ja odotusta uhkuen oli valmis elämään. Oli valmis rakkauteen ja seikkailuun. Muistin sen ja minut valtasi outo tunne. Tunne siitä, että olen jälleen tuossa samassa kohdassa. Täysin uuden edessä. Valmis elämän seikkailuun.
Tuntuu, että tuo oman itsensä kokoaminen on ollut pitkääkin pidempi taival. Ja eihän tämä projekti ole koskaan valmis. Oma kokoamiseni on ollut vain myrskyisempää, kuin olisin tuolloin vuosia sitten sen toivonut, tai edes voinut kuvitellakaan olevan.
Elämä on heittänyt eteeni vastoinkäymisiä, vastoinkäymisiä ja ylämäkiä. Suuria kiviä ja ammottavia rotkoja. On ollut esteitä, jotka ovat jättäneet arvet syvälle sieluun saakka. On haavoja, joita olen parannellut pitkään.
On ollut hetkiä, jolloin olen tuijottanut kuolemaa silmiin. On ollut hetkiä, jolloin se samainen viikatemies on hengittänyt niskaan. Monen monta tärkeää se on vienyt. Minun rinnallani se kulki tovin. Tutuksi tuli tuo pelottava tuntematon.
En enää pelännyt kulkea sen rinnalla Pelkäsin, että poikaseni jäisi kulkemaan yksin tätä kivistä polkua. Pelkäsin, etten saisi nähdä lapseni kasvavan. Etten saisi häntä rakastaa, en enää täällä rinnalla kulkea.
Nyt tunnen jälleen olevani itse tuo hauras pieni ihminen. Puhdas, vaikka monet synnit lienee sieluuni saakka pyyhkineet. Elämää, sitä on eletty. Ei tullut ihanaa rakasta, tukea ja onnea elämään. Ei omaa tupaa, perunamaata. Yhdessä odotusta ja yhteen kasvamista.
Tuli erilaisia kohtaamisia. Kipeitä suhteita, kasvamista erilleen. Oli vaikea enää luottaa rakkauteen, kun niin monesti oli saanut vain tyhjiä lupauksia. Ja lisää haavoja, niin sieluun kuin panssariinkin.
Sain kuitenkin tuon ikioman pienen ihmeeni. Timantin, jota minun ei koskaan pitänyt saada. Tuon pienen pippurin, joka teki minut ehyeksi, kokonaiseksi ihmiseksi, joka pystyi viimein jatkaa kasvuaan ihmisenä.
Tieni ei ole ollut siitä helpoimmasta päästä kulkea. Ei se ole kuitenkaan mahdoton ollut. On vaikeampiakin taipaleita taivallettavana. Kiitollinen olen jokaisesta hetkestä, joka minut on ihmisenä täksi pajuksi kasvattanut.
Nyt on aikani kasvaa, siksi, joksi olin jo vuosia sitten kasvamassa. On aika viimein luottaa siipiin. On aika luottaa elämään ja lakata pelkäämästä pahinta. Niin paljon pahaa on jo tapahtunut. Ja niin paljon pahaa tapahtuu koko ajan. Jotkin asiat tapahtuvat minulle, läheisilleni. Se on elämää.
On kuitenkin aika olla onnellinen. En enää kerää surua ja epätoivoa ympärilleni – niiden aika on ohitse. Nyt avaan sydämeni ja sieluni hyville asioille, unelmille, jotka ovat kypsyneet kaikkien noiden vuosien ajan kivun, surun ja pahanolon alla. Kaikesta huolimatta ne ovat kuitenkin siellä jossain piilossa itäneet ja eläneet. Kasvaneet kokonaisiksi, toteutettaviksi. Ehkä ne ovat myös timantteja, jotka kovassa paineessa ovat puristuneet noiksi kallisarvoisiksi, hehkuviksi kiviksi. Arvokkain ja kallein on kuitenkin tuo oma pieni Riiviöni, josta saan olla niin paljon kiitollinen.
Nyt niitä unelmia kohti – hetki kerrallaan! ❤
Sweet Dreams… Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 