Jostain syystä olen miettinyt paljon viime aikoina parisuhteita. Omia taakse jääneitä. Ja olisiko sellainen suhde tulevaisuudessa mahdollinen, siis sellainen ”oikea” parisuhde, missä toiseen ihmiseen sitoudutaan tosissaan? Ja joka toimii molemmin puolin antoisasti, ei siis vain oteta tai anneta.
Olen nyt muutaman viikon aikana törmännyt todella useasti kertomuksiin, jossa kumppani on todellinen kusipää. Olen seurannut keskusteluja, joissa käsitellään muun muassa pettämistä. Olin jokseenkin pöyristynyt, kun yhdessä keskustelussa todella moni ihminen toi ilmi, että varpajaisissa tuore isä on ruinaamassa tavaraa vieraalta, kun oma puoliso on sairaalassa juuri syntyneen pienokaisen kanssa. Todella monella tuntui olevan se käsitys, että varpajaisissa saa samalla tavalla kuin polttareissakin (??!!) käydä sen viimeisen kerran vieraissa luvan kanssa. Kuka hemmetti edes ajattelee näin? Siis että polttareissakaan saisi ihan oikeasti käydä vielä viimeisen kerran vetäisemässä jotain vierasta?? Olin ajatellut, että tämä on lähinnä typerä vitsi, jota polttareissa heitetään. Kyllähän sitä siihen kumppaniin sitoudutaan jo silloin kun aletaan seurustelemaan. Näin itse asian näen, mutta ilmeisesti ihan kaikki eivät?
Näihin yhtälöihin sitten kun lisää vielä omat jokseenkin surkeat kokemukset parisuhteita, jotka lähinnä sisältävät juurikin pettämistä, päihteitä ja lähisuhdeväkivaltaa. Niin ei kai tarvitse pitkälle miettiä omia valintoja.
Näitä ihmisiä, jotka valitsevat parisuhteen, mutta päätyvät pettämään, niin en oikein käsitä. Jotenkin minulla on ajan myötä tullut myös nollatoleranssi heitä kohtaan. Jos valitset olla ihmisen kanssa, ole. Jos jokin suhteessa mättää, puhu. Kerron tunteesi, sanoita ongelmat. Jos et kuitenkaan enää halua olla, kerro se. Ja ota sitten vasta seuraava. Nettideittailun maailmassa näihin törmää aika useasti. Ja sitten kun sanon, että ei kiitos, niin aika useasti minua aletaan moralisoimaan. Voi luoja, saan kai vielä valita itse kuitenkin seurani. Kertoo hyvin paljon näiden ihmisten ajatusmaailmasta. Ovat itse puolisoaan pettämässä ja haluaisivat vielä kontrolloida mahdollista tulevaa rakastajaakin. Huhhuh, ei kiitos! Todellakaan.
Enkä todellakaan sano, että itse olisin aina toiminut oikein. Ei se aina ole niin helppoa, eikä mustavalkoista.
Mutta kyllä se hieman ihmetyttää, miksi ollaan parisuhteessa jos se on niin vastenmielistä? Jos sinulla on huono olla, niin miksi et tee mitään asian suhteen? Auttaako vieras syli?
Tiedän kyllä todellakin, että lähteminen ei aina ole ihan helppoa. Kumppani voi ripustautua ja uhkailla oman henkensä menetyksellä. Tai lapsilla jos niitä suhteessa on. Mutta kuitenkin pitäisi löytää se oma itsensä sieltä alta. Miettiä olenko oikeasti onnellinen ja mitä sen onnen eteen tulisi tehdä. Meillä on kuitenkin tietoisesti vain tämä yksi elämä täällä, ja sekin niin hyvin hauras.
Tekeekö pettäminen onnelliseksi? No minua se ei ainakaan ole tehnyt, ei kummassakaan roolissa. Kalvava tunne ja ajatus siitä, että nyt olen pilannut kaiken lopullisesti. Ei pysty edes itseään peilistä silmiin katsomaan, saatikka sitten kumppaniaan.
Sitten on vielä näitä tyyppejä, joilla on ”kaikki hyvin”, mutta tekee kuitenkin mieli vierasta pesää, tai mitä se nyt sitten onkaan. Miksi?
On kyllä taas aatteet, mutta näihin näin perjantaiaamuna heräsin ja nämä ajatukset kaipasit selkiytystä kirjoittamisen muodossa.
Jotenkin vetää ihan sanattomaksi. Onko sellaisia kunnollisia ihmisiä vielä olemassa? Minun tielleni niitä ei ole parisuhteen muodossa osunut vielä ollenkaan. Tiedän kyllä, että niitä on. Olenhan nähnyt onnistuneita ja sitoutuneita liittoja paljonkin. Mutta ikävän paljon näitä sontiaisia kuitenkin mukaan mahtuu. Ja jotenkin nyt tapauksia oikein tulvii silmille.
Jotenkin näkisin, että tuollainen pettäjä on todella hukassa itsensä kanssa. Ettei käsitystä omasta parhaastakaan ehkä ole? Jos on tasapainossa itsensä ja toisten kanssa, tuskin tarvitsee tehdä tällaista? Tai sittenhän voi aina hakea sellaista kumppania, jolle tällainen on ihan ok, elää siis avoimessa suhteessa.
Jotenkin todella yököttävää ajatella sitä tyyppiä, joka oman lapsensa varpajaisissa hakeutuu vieraisiin. Ja ajattelee, että lapsi ja kumppani on jokin loppuelämän vankila. Yököttää vielä enemmän, että näin ajattelevia ihmisiä on niin paljon. Vaikka eihän se tietenkään sinällään minulta pois ole. Tai no, silloin kun nämä omalle tielle osuu, niin on.
Niin, miksiköhän en siis edes halua parisuhteeseen. Omat kokemukseni ovat täynnä pettymyksiä, kyyneleitä ja ennen kaikkea tyhjiä lupauksia. On raskasta seistä myrskyissä yksinään, aina vain. Mutta vielä raskaampaa se olisi sellaisen kumppanin kanssa, joka ei arvosta eikä tue sinua laisinkaan. Sen olen oppinut.
Ehkä voisin siltikin vielä joku päivä luottaa. Hetki kerrallaan, niinhän täällä nykyään mennään. Katse kuitenkin tulevaisuudessa ja muistot menneisyydessä. Painolastia kaikista ikävimmistä asioista yritän jättää taakseni. Jotkin arvet ovat vain niin syvällä, että kestää aikansa ennen kuin niiden kipu lakkaa. Niin, ehkä se lakkaa silloin kuin sen oikean ihmisen tapaa. Tai kun on taivaltanut matkalla tarpeeksi pitkälle. En tiedä, ehkä huominen näyttää?
Aika synkät on kyllä nyt olleet pyhien ajatukset, mutta kyllä kai se toivo siellä horisontissa kuitenkin siintää. Eikä minulla ole mitään hätää, kaikki on ihan hyvin. Paranen ja toivun, minulla on tärkeitä ja rakkaita ympärilläni. Olen taas osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Nämä riittävät juuri nyt, juuri tässä hetkessä.
Aurinkoa ja lämpöä Sinun päivääsi. ❤
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 