Onko sinusta koskaan tuntunut siltä, että olisit hypännyt liian hurjaan kyytiin? Että olisit jossain hurjassa huvipuiston laitteessa? Ja sinulla olisi sellainen olo, että kohta käy köpelösti.
Minulla on ollut aina aika ajoin tällainen olo, varsinkin nyt kun opinnot alkoivat ja yritän sovittaa siihen muutoinkin haastavan arjen. Tuntuu, että universumi viskoo lisähaasteita aina vain lisää.
Luulen, että tässä kaikessa menneisyyden taakassa, kroonisessa kivussa ja voimakastahtoisessa lapsessa olisi ollut aivan tarpeeksi lisää yhteiskuntaan palaamisen ohella. Mutta ei. Vielä lisäksi piti tämän kiusaamisenkin jatkua. Kaikessa hiljaisuudessaan.
Olen miettinyt tässä nyt viikon verran asiaa, sen julki tultua, että kuinkahan kauan tätä taas on jatkunutkaan. Ja kuinka vaikeaa tällainen on varmasti käsitellä 6-vuotiaalle, kun itsekin täytyy tehdä tosissaan töitä, jotta saisi edes jotain ymmärrystä asiaan.
Minun on vaikea käsittää, kuinka tämä kiusaaminen on voinut jatkua suhteellisen pienessä ryhmässä, jossa siis kokoon nähden on aikuisia ammattilaisia riittävästi. Tiedän kyllä haasteet itsekin lapsiryhmässä työskennelleenä, mutta kun asia on ollut selvillä ja ongelma on tunnistettu. Niin kuinka kummassa kukaan ei ole nähnyt mitään? Voinko luottaa siihen, että lapseni on oikeasti turvassa? Leikit ovat olleet rajuja. Niihin on sisältynyt tappamista, ruumiita, rajua väkivaltaa. Nämä ovat olleet jo syksystä saakka leikeissä mukana, eivät siis ole nyt sodan tuomaa.
En oikeasti enää tiedä mitä tekisin. Takki on todellakin tyhjä. Olen aikaisemmin sanonut, etten halua, että lapsia erotetaan täysin tosistaan, koska he hakeutuvat molemmin puoleisesti toistensa seuraan ja ohjatusti ja valvotusti heillä on aivan mahtavat leikit. Nyt olen kuitenkin alkanut miettimään tulevaisuutta pidemmälle. Mihin tämä ystävyys mahdollisesti johtaa, jos kaikki on näin ”kieroutunutta ja vääristynyttä” jo tässä vaiheessa. Auttaako lasten erottaminen? Mikä on oikea tapa toimia?
Tiedän kyllä, että toiset lapset ovat fyysisempiä ja leikit ovat muun muassa painia. Oma Riiviöni ei ole ollut näin fyysinen, mutta kovasti haluaisi olla kuitenkin kavereiden painileikeissä mukana. Osa leikeistä näyttää todella rajuilta, ja äitinä olenkin hieman kauhuissani näistä. Mutta ymmärrän tosiaan, että leikki on leikkiä. Mutta missä menee raja, että leikki muuttuu myös kiusaamiseksi. Ja jopa pahoinpitelyksi. Ja kuuluko tällaiset leikit esimerkiksi eskariin lainkaan? Niin, ei todellakaan ole helpoin tulkittava asia tämäkään.
En tiedä, en todellakaan tiedä. Siitä olen kuitenkin onnellinen, että minulla on nyt yhteys oppilashuoltoon ja meillä on todella mahtavat tyypit siellä apunamme. Myös eskarin veo on loistava persoona ja hänen avustaan olen todella kiitollinen.
Saimme myös kaupungilta hieman kotiapua. Tämä on aivan mieletön apu muuttuvaan arkeemme. Kuraattorin kautta saimme vauhtia vihdoin tähänkin hommaan. Nyt vain pitäisi valita firma ja sopia käynnit. En voi edes kuvitella, kuinka tämä tulee auttamaan meitä arjessa ja helpottamaan elämäämme! Ihana saada lapsen kanssa hieman enemmän energisempää aikaa, kun kaikki äidin voimat eivät mene arjen hommiin.
Olemme siis jossain vaiheessa pyörrettä. Toisaalta tuntuu, että asiat alkavat olemaan jo mallillaan, mutta toisaalta taas tuntuu, että kohta pyörre imaisee takaisin pohjalle. Ponnistelen kaikin voimin, että pääsisimme jo suvantoon. Jotenkin on sellainen fiilis, että olisiko meidän kohdilla nyt pohjamutaa ja myräkkää ollut hetkeksi riittäviin. Voisivatko vastoinkäymiset ja ongelmat nyt hetkeksi jäädä menneisyyteen?
Huh, enpä voi muuta kuin huokaista ja yrittää parhaani. Omat opinnot ovat vasta aluillaan, ja jännittää kyllä melkoisesti kuinka saan pidettyä paketin kasassa. Se pelko, että kroppa ei kestä kummittelee koko ajan taustalla ja pitkien istumisten jälkeen illalla itkua tuhertaen tuntuu, että kaikki menee persiilleen. Että mikään ei tule onnistuman. Oma koulu menee penkin alle ja Riiviön eskarissa tulee vain takapakkia takapakin jälkeen. Että yhtään mikään ei onnistu. Tarvitsisi suuren lämpimän halauksen, että joku silittäisi hiuksia ja sanoisi, että kyllä kaikki vielä menee hyvin. No, toistaiseksi teen senkin itse. 😉
Opinnoissa on onneksi loppujen lopuksi sellainen tuntuma, että kyllä mä tän haltsaan. Toistaiseksi olen tutuilla vesillä, kun käymme kasvatusta ja osallisuutta lävitse. On mahtava päästä kertaamaan omaa alaa. Melkein kymmenen vuoden tauko työelämästä ja elämästä yleensäkin on aikamoinen pätkä. Toki kaikki on vielä uutta ja joka viikko tulee jotain, joka saa miettimään, että mihin ihmeeseen olen oikein taas joutunut ja pääni pistänyt. 😀
Tässä kaikessa on aivan varmasti työstämistä. Nyt vielä entisestään, kun lisänä on nämä Riiviön eskarin ja tulevan koulun haasteet. Miten teen oikeat valinnat lapseni parhaaksi? Kuinka voin vaikuttaa hänen turvallisuuteensa ja tulevaisuuteensa?
Jos sinulla on tarjota vertaistukea, oma kokemus tai vinkkiä tässä asiassa, ottaisin sen kiitollisena vastaan? ❤
Tänään lähdin purkamaan päivää muutamilla kodin hommilla ja tällä kirjotuksella. Vielä olisi nippu koulutehtäviä ja yksi koekin pitäisi kokeilla saada maanantaina lävitse, eli lukuhommia olisi kovastikin edessä. Sää ei onneksi tänään houkuttele edes metsäretkille, joten voimme ehkä rauhallisin mielin viettää kalsaripäivää koti- ja kouluhommia suorittaen. Jos huomenna sitten ulkoiltaisiin siitäkin edestä.
Nämä asiat vaivaavat ja pyörivät mielessäni. Jos tämän pohdinnan ja purkauksen myötä saisin tilaa uusille asioille ja vaikka sille kokeelle. Jokin asia jäi vielä kirjoittamatta, se meni ajatuksena niin nopeasti, etten ihan ehtinyt sitä kiinni saada, en paperille saakka.
Mutta…
Ihanaa viikonloppua sulle – muista nauttia elämän pienistä asioista! ❤
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 