Tämä sattui jo lähes kaksi vuotta sitten, mutta palaa mieleeni aina aika ajoin. Joten ehkä kirjoitan tapahtuneesta muutaman rivin.
Elimme Riiviön yhtä voimakkaimmista uhmista lävitse. Korona oli myös valloillaan ja olimme juuri olleet melko suljetussa ympyrässä pitkän tovin. Aika oli siis sanomattakin selvää erittäin raskasta. Tähän vielä lisäksi huoli läheisen silloisesta nopeasti heikentyneestä kunnosta. Soppa oli valmis, tai ehkä pommi oli valmis räjähtämään…
No, olimme lähteneet Riiviön kanssa ulkoilemaan, ja jo ennen ulos pääsyä kinastelimme jostain turhan päiväisistä asioista (syöminen, vessa, vaatteet). Päivä oli alkanut jo heti aamusta huonosti. Ja jokainen joka on ollut tekemisissä itse väsyneenä ja kipeänä kiukkuisen uhmaikäisen kanssa, tietää yhtälön ja sen raastavuuden. Jos olisi itse viisas ja pitkähermoinen aikuinen, ei lähtisi tuohon kiukkuun mukaan, vaan aina kun se ei ole mahdollista. Meillä se ei ole suurimmaksi osaksi toiminut. Olen ollut maailman huonoin äiti ja kiukutellut uhmaavan lapsen tasolla. Vain, koska minulla ei yksinkertaisesti ole ollut voimia toimia toisin.
Tuona päivänä siis lähdimme ulkoilemaan, niin kuin ruukaamme suurimmaksi osaksi tehdä. Kiukuttelimme ja kävimme kiistaamme jostain tyhjästä asiasta – muistaakseni lapseni kinusi lisää peliaikaa, josta olimme jo aikaisemmin sopineet.
Yllättäen meidät pysäytti koiraa ulkoiluttamassa ollut nuorimies, joka kritisoi minua komentamasta lastani. Olin kuin puulla päähän lyöty. Ensimmäisenä minut valtasi kiukku. Mitä kummaa tuo poika voi mistään tietää ja varmaan saatoinkin toivottaa hänet hornantuuttiin moralisointeineen. Jatkoimmet matkaa eri suuntiin, mutta minut valtasi suunnattoman pahamieli. Kuinka tuo tuntematon ihminen oli nähnyt tilanteen ja asioista enempää tietämättä, hän tuomitsi minut huonona äitinä.
Palasimme takaisin ja onneksi näimme tyypin vielä. Saimme hänet kiinni ja kerroin hänelle kuinka tilanne oli pahoittanut mieleni ja ymmärsin sen näyttävän ikävältä. Kerroin hänelle myös, että aamu on ollut hankala ja kysyin, onko hänellä kenties itsellään lapsia. Ei ollut. Nuorimies näytti myös hieman katuvaiselta tuomitsevasta asenteestaan kun kyynelten pyrkiessä silmäkulmiini keskustelimme sen hetken. Tämä oli varmasti suureksi opiksi meille molemmille.
En voi koskaan puolustella hermojen menettämistä, sillä että olen väsynyt ja kipeä. Mutta ne ovat kuitenkin suurin syy siihen, miksi en ole jaksanut olla vastuullinen, hyvä käytöksinen vanhempi. Miksi olen taantunut lapsen tasolle kiukutteluissa. Olemme kuitenkin opetelleet puhumaan ja pyytämään anteeksi. Minun on ollut pakko hyväksyä se, etten aina jaksa, en myöskään tässä asiassa. Hermoni ovat olleet usein riekaleina ja pinnani kireällä. Tähän hain apua perheneuvolasta. Ja samalla Riiviön voimakkaaseen uhmaan. Tätä suosittelen eritttäin lämpimäst kaikille, jotka vähääkään miettivät asiaa tai kamppailevat jonkin ongelman kanssa. ❤
Olemme molemmat samanlaisia temperamenttisia tulisieluja, joten sanat raikuvat ja ovet paukkuvat. Olemme kuitenkin opetelleet sanoittamaan tunteemme ja se on ollut meillä selvää aina, että kaikki tunteet saavat näkyä. Myös ne negatiiviset ja ikävät. Sitten jutellan, halataan ja kerrotaan että rakastan.
Mutta tuo kohtaaminen on jotenkin syöpynyt mieleeni. Eihän vanhempi koskaan osaa mitään oikein tehdä joidenkin toisten mielestä. Aina on joku joka mulkoilee vaikkapa kaupassa. Jos annat lapsen juosta ja huutaa, olet huono äiti kun et komenna jälkikasvua ja jos taas komennat, olet huono äiti kun julkisesti komennat. Yritäpä tässä sitten olla.
Siitä olen kuitenkin hyvillä mielin, että tuon tyypin yhytin ja kävimme sen pienen keskustelun. Jokaista markettien muoria en välitä jututtaa. Pitäköön ajatuksensa – ei se meidän elämää hetkauta. Ja olen jo tottunut tuomitseviin ja pahoihin katseisiin.
Ehkä meidän jokaisen olisi välillä hyvä pysähtyä miettimään omaa käytöstään. Sekä itseään, että myös toisia kohtaan.
Voisiko sen tuomitsevan katseen sijaan kysyä vaikka, että kuinka voit? Jaksatko? Koska voin melkeinpä sadan prosentin varmuudella sanoa, että jokaisen huonosti käyttäytyvän vanhemman on itsensä huono olla, syystä tai toisesta. Mutta ei kukaan varmaan ilkeyttään lapselleen tiuski tai käyttäydy ”huonosti”.
Tiedän myös kuinka helppo on rakentaa jokin mielikuva ihmisestä vain sen oman näkemyksen varaan. Mutta kuinka tärkeä olisi ennen tuon kuvan maalaamista kysyä tältä henkilöltä itseltään, mitä hän ajattelee ja kuinka näkee tilanteen. Yksi lempi sitaateistani onkin ”Minä en ole sellainen, jollainen ajattelet minun olevan. Sinä olet sellainen, jollainen ajattelet minun olevan.”
Jospa tämän pienen tarinan jakamisen myötä, saisin tuon aiheuttaman aika suuren möykyn auki sisältäni. Tämän ääneen sanominen ei ole helppoa, koska minulla on muutoinkin ollut vaikea hyväksyä vajavaisuuteni ja tunne siitä etten tee riittävästi. Etten ole tarpeeksi hyvä äiti lapselleni ja että häneltä tulee puuttumaan joitain tärkeitä asioita lapsuudessaan.
Olen onneksi oppinut paljon armollisuutta itseäni kohtaan. Haavat paranevat hitaasti, toiset eivät ehkä koskaan. Onneksi minulla on terapia jossa saan purkaa tuntojani. Ja jotkin asiat haluan purkaa myös teidän kassanne, koska tiedän, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa. Ja tiedän, että myös näistä asioista ääneen puhuminen on todella tärkeää.
Ja näin. Lisään tämän lopun tähän tänään myöhemmin. Sattui jotain niin teemaan osuvaa, että pitää lisätä vielä tarinaan. Kuulun Facebookissa erääseen ryhmään jossa on totaaliyksinhuoltajia. Aina aiko ajoin sielläkin käydään keskustelua siitä, kuka on totaaliyksinhuoltaja. Tällä kertaa mietittiin, että jos on tukiverkkoa, niin onko silloin totaali. No, todellisuudessahan se menee niin, että totaali olet silloin kun olet yksin lapsesi huoltaja. Toinen osapuoli ei siis ole millään tavoin mukana elämässänne. Tukiverkko tai esimerkiksi sukulaisten olemassa olo ei poista totaaliutta. Tämän menin kirjoittamaan ja sain melkoisen lynkkauksen parin jäsenen toimesta. Minun muun muassa kehotettiin kokeilemaan vaikka kuukausi sitä miltä tuntuu olla ilman tukiverkkoa lapsen kanssa kaksin. Niin, no pitääpä kokeilla joskus! 😀 Että tämä juuri siitä, että tuntemattomalle ihmiselle keuhkoaminen harvoin on kovin viisasta, kun et voi millään tietää, mitä se toinen ihminen on elämässään kokenut. Minua myös kehotettiin vaihtamaan toiseen ryhmään, koska ilmeisesti en näiden henkilöiden mielestä täyttänyt totaalin ehtoja. Ehkä en ollut tarpeeksi kettuuntunut ja katkera. Se tuntuu olevan monen yksinhuoltajan synonyymi näissä ryhmissä. No, nyt taisin yleistää itse. Anteeksi siitä, mutta hetken ryhmissä olleena huomaan katkeruuden olevan aika yleinen ja päällimmäinen tunne monellakin. Puh, hengittelen syvään ja annan heidän olla ihan rauhassa omassa tunteessaan. Minä purnaan sen vaikkapa tänne. Ja onneksi en ole koskaan tuntenut tuollaista katkeruutta yksinhuoltajuutta kohtaan. Siitä olen onnellinen. Ja siitä, että olen elossa ja minulla on lapsi jota rakastan yli kaiken. Ja jonka olen aina halunnut.
Yritetään jaksaa jatkaa eteenpäin. Jokainen omalla tavallaan, joko hymyillen tai muristen. Se on ihan ok! ❤
Pietään huoli ja Rakastetaan!
❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 