Viimeinkin hyppäsin!

”En mä rohkea oo, enkä kuolematon, mut mä tiedän vaan sen minkä sydän on tiennyt kauan. Tää mun pakoni loppuun juostu on..”

Niin. On tai ei, mutta nyt minä kuitenkin viimein hyppäsin. Uskalsin astua tuntemattomaan. Jännitti ihan pirusti ja jännittää edelleen. Enkä seuraavaa hetkeä voi millään ennustaa. Paitsi ehkä sen, että kivoja asioita tapahtuu.

Sellaistahan se elämä on, välillä sattuu kivoja asioita ja sitten välillä vain sattuu. Mutta se tunne, kun on uskaltanut hypätä tuntemattomaan. On uskaltanut kohdata jotain sellaista mitä ei ole hetkeen ollut – elämää. Muutakin kuin kotia ja äitiyttä. Jotain ihan muuta kuin sairaus ja kipu.

Se tunne on niin voimaannuttava. Se tunne on niin alkukantainen. Tätä tunnetta olen ikävöinyt, enkä ole edes sitä ymmärtänyt. En tosin ole varma olenko edes tuntenut tätä kyseistä tunnetta koskaan ennen. Niin voimakas ja outo se minulle juuri nyt on.

Yritän kuitenkin ohjata itseäni olemaan analysoimatta liikaa tätä hetkeä. Nautin vain kyydistä ja katson mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Minun on ihan hirvittävän vaikea yrittää olla miettimättä ja käsikirjoittamatta jatkoa, minun on vaikea vain luottaa ja antaa elämän kuljettaa. Vaikea vain keskittyä tähän hetkeen, tietämättä huomista, kiirehtimättä sanoja ja tekoja. Antaa asioiden tapahtua omalla ajallaan ja painollaan.

Ja olla ajattelematta muita – keskittyä pelkästään omaan itseensä. Ehkä on jo viimein minun aikani. Tietenkin Riiviö on aina ykkönen. Mutta ehkä minunkin on aika olla muutakin kuin vain äiti. Ja varsinkin muutakin kuin vain kipiä äiti.

Vielä on ihan liian aikaista ajatella tai avata asiaa enempää. Olen vain todella, todella onnellinen. Ja se kai elämässä on yksi suurimpia tavoitteita, ainakin itsellä.

Syksy on vienyt mehut. Olen väsynyt ja haluan antautua talven syliin lepäämään ja keräämään voimia. Haluan antaa viiman ja pakkasen eheyttää minua, korjata raskaiden vuosien jättämät runnut. Tai en ehkä viiman ja pakkasen parantavan, vaan niiden paukkuessa ja ulistessa nurkissa kokea eheytyksen lämpimästi vällyjen välissä.

Olen aina ollut taikauskoinen ja jotenkin tähän meidän mentaliteettiin kuuluu jollain hullulla tapaa, että omasta onnestaan ei sovi huudella. Jos sen sanoo ääneen, se ei enää pädekään tai jotenkin taika raukeaa ja katoaa. Näin on aina aikaisemmin käynyt ihan liian useasti.

Siltikin ja ehkä juuri siksi uhmaan tuota kohtaloa. Olen onnellinen. Ja aioin olla vielä huomennakin. Päähän ei näinä hetkinä ole paljoa mahtunut aioita. Koteloituminen on jälleen ollut ajankohtaista. Syksy on jättänyt niin syviä haavoja, että niiden umpeutuminen ei hetkessä tapahdu.

Onneksi on myös tuo onni joka osui kohdalle. Se helpottaa surussa, se tuo voimaa huomiseen. On helpompi hengittää, kun välillä hymyilyttää. Kun ilo ja onni tuntuu sielussa saakka, kestää pakkasen ja pimeydenkin paremmin.

Eli ympäripyöreää onnea tänne. Ei ehkä ainoatakaan järkevää lausetta, vain sateenkaaria ja yksisarvisia. 😀 😛

Onhan tämä vaihtelua. Ja näillä mennään myös seuraavaan hetkeen!

Niin ja sen kun muistaa ja sisäistää, että se mikä on minulle tarkoitettu, tulee kyllä ja se mitä ei ole tarkoitettu, sen on mentävä. Tulee kyllä aika kun oikeat palaset loksahtelevat paikoilleen. Joskus se ottaa enemmän aikaa. Ehkä joskus siihen ei edes riitä tämä yksi elämä. En tiedä, eikä minun tarvitsekaan tietää.

Sen tiedän kuitenkin nyt, että on olemassa sellaisiakin ihmisiä jotka pystyvät ihan oikeasti koskettamaan sieluuni saakka. Näkevät, tuntevat ja ennen kaikkea voivat ymmärtää.

Elämääni on sattunut paljon epäonnea, surua ja kipua. Paljon sellaisia asioita joita ei soisi kenellekään tapahtuvaksi. Antaisin itselleni jo mielellään onnen ja ihanien asioiden ajanjakson. Ehkäpä sellainen on viimein aluillaan.

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤