Enemmän sääntö kuin poikkeus, että jossain vaiheessa syksyä iskee tämä tuttu koteloitumisen tarve. Tulee tunne, että on käperryttävä hieman itseensä. On selkiytettävä ajatuksia. Ja niitä tuntuu totisesti olevan.
Päässäni ja sydämessäni käy valtava myllerrys kun ajatukset pyörivät valtoimenaan, enkä oikein kykene tarttumaan mihinkään. Niin moni asia on avoinna ja odottaa edes jotain vastauksia. Suuntaa jota lähtisi katselemaan ja tulevaisuutta miettimään. Miettimään, koska nyt jälleen kerran olen siinä vaiheessa, että tulevaisuuteni on ihan avoinna.
Olen ollut uuden äärellä niin monesti aikaisemminkin tämän sairastamisen jälkeen, mutta aina takapakkeja ja muita syitä on ilmaantunut, jotka ovat muuttaneet suunnitelmien suunnan.
Nyt pöytä on aivan tyhjä. Ja loppuviikosta menen koko rangan magneettiin. Viimeksi sieltä löytyi aivokasvain. Mitähän nyt?
Myös terveyskeskuslääkärin määräämiä tutkimuksia on iso nippu. Niissä odotellaan kaikki tulokset, ennen kuin tehdään mitää yhteenvetoa. Samoin mielenterveyspuolella terapian jatkumot ovat uusien tuulien alla. Mutta siellä kaikki on nyt kuitenkin hoidossa ja tiedän, etten enää roiku löysässä hirressä, vaan pääsen käsittelemään kipukohtiani. Kun vain oikea muoto löydetään. Tämä on suuri helpotus.
Ja sitä paitsi diagnoosistani alkaa olemaan tasalleen se viisi vuotta, joten normaalistikin näihin aikoihin mielen vetää hiljaisemmaksi. Elämää miettii syvemmin ja sitä millä urilla sitä on jatkamassa. Nyt oman syvyytensä mietteisiin tuo vasta kohdattu suru ja menetys. Se että kuolema näytti jälleen kasvonsa. Muistutus siitä, että olemme vain käymässä tässä hetkessä. Ja todellakin vain hetkessä. Elämä virtaa niin voimakkaasti eteenpäin.
Ajatukset ja koko elämä tuntuu nyt virtaaman vain pyörteisesti ja kummallisten pohjavirtausten saattelemana eteenpäin, enkä pysty ohjaamaan itse suuntaa laisinkaan. Odotan vain tyvenempää.
Kroppa ja mieli voi kuitenkin kaikesta huolimatta nyt paremmin kuin aikoihin. Olen todella väsynyt ja ajoittain vielä kipeä, mutta parempaan suuntaan ollaan ihan selkeästi menossa. Stressi on vain todella kovaa. Sen kun saisi laskemaan, niin ehkä moni muukin ongelma tasaantuisi. No, ehkä saan näihinkin asioihin vastauksia lähiviikkojen aikana.
Tulevaisuutta en ole oikeasti uskaltanut alkaa edes ajattelemaan, ennen kuin saan vastuksia terveydentilastani. Olen kuitenkin sen verran saanut päätöksiä tehtyä, että ehkä on viisainta hoitaa itseään kuntoon, ennen kuin lähden edes kokeilemaan työntekoa. Kerkesin laittamaan muutaman sähköpostin mahdollisista työkokeiluista jotka liittyvät kuntoutukseen, mutta ehkä se oli merkki jostain universumilta tai ylemmältä, kun vastauksia niihin ei ole kuulunut. :’D
Arkeen voisi jotain piristystä kyllä kaivata. Flunssaputki ja pimenevät illat eivät ehkä ole se paras yhdistelmä. Tänään onneksi aurinko näyttäytyi ja kirpakka aamu sai mielen heti virkeämmäksi. Ehkä ne ajatuksetkin siitä sitten taas selkiytyvät. Jälleen kerran sitä kuuluisaa malttia.
Riiviön eskarissa tilanne onneksi on myös rauhoittunut. Menen huomenna vielä keskustelemaan koulupsykologin kanssa ja hakemaan neuvoja tulevien varalle. Väkivallan kokeminen kuitenkin jättää aina jälkensä. Loma onneksi (vaikkakin pääsääntöisesti flunssailtiin) teki tehtävänsä ja saimme keskusteltua monesta asiasta rauhassa. Ja lepäsimme, keräsimme voimia vielä loppurutistukseen ennen joululomaa.
Minulle on kuitenkin jäänyt ikävä ajatus siitä, että tilanteen alkaessa raukeamaan ja Riiviön reflektoidessa todella vahvastikin tilannetta, niin sain vihjauksia siitä että meillä on nyt kotona jokin ongelma, jonka vuoksi Riiviön käytös on muuttunut. Erityisherkkänä poimin turhankin helposti ne sivulauseet ja pienet nyanssit. Tiedän, että monesti ylireagoin, mutta mielestäni tällaiseen tilanteeseen ei sovi millään muotoa se, että nyt aletaan hakea ”vikaa” kiusatusta. Tulee väistämättäkin sellainen olo, etteivätkö siellä kaikki ole ymmärtäneet tilanteiden vakavuutta. Ja ehkei olekaan.
Äitinä ja erityisohjaajana itse näin selkeästi syyn ja seurauksen. Meillä kotona ei ole mikään muuttunut huonompaan, päin vastoin. Tiedän kyllä lapseni olevan temperamenttinen ja menevän helposti mukaan höpötyksiin. Tiedän myös, että hän omaa loistavan mielikuvituksen ja aivan varmasti keksii hölmöyksiä myös itse.
No, kuitenkin tilanne on nyt rauhoittunut ja olen todella onnellinen siitä, kuinka hyvin tilanteeseen lopulta puututtiin. Toivon tilanteen pysyvän näin ennallaan. Ja odotan kyllä myös todella mielenkiinnolla leops-keskustelua, jossa pääsemme käymään asiaa lävitse. Ehkäpä siellä selkiytyy tämä, miksi minusta tuntuu siltä, että minua tai kasvatustani nyt arvostellaan.
Ikävä ajatus, mutta minkäpä sitä luonteelleen ja vainunenälleen voi. Eiköhän tämäkin tosiaan tästä vielä selviä.
Näille lähdetään uuteen ja turhankin jännittävään viikkoon! ❤
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 