Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet minut miettimään entistäkin tarkemmin ja syvemmin tätä koko ajan syvemmälle suohon uppoavaa yhteiskuntaamme. Jotenkin tuntuu, että nyt yritetään pelastaa kaikki, jopa ne jotka eivät pelastamista tarvitse. Yritetään pelastaa kaikki, kirjaimellisesti, ja vielä ilman resursseja. Kuka ja miten päätökset on tehty? Ei voi kuin ihmetellä.
Ensiksi tämä oikeus päivähoitoon joka nykyisellään on kaikilla. En ymmärrä. Hoitajista on huutava pula, pätevistä puhumattakaan. Miksi kaikille pitäisi olla oikeus tuoda lapsi hoitoon joka päivä useaksi tunniksi, jos sille ei ole mitään tarvetta? Minä voin totaaliyksinhuoltajana, joka on käynyt vakavan sairauden läpi ja kärsii lopun elämänsä kroonisista kivuista ja ongelmista, kertoa, että apua ja hoitoa lapselle kyllä saa jos sille on tarve. Oli se sitten henkinen tai fyysinen. Ja jokaisella oli jo aikaisemminkin oikeus tuoda lapsensa hoitoon tietyn tuntimäärän verran viikossa. Itse koin tämän aivan riittäväksi ja kuten edellä mainitsin, esimerkiksi mielenterveydellisistä syistä hoitoa olisi varmasti ollut mahdollista saada enemmän.
Nyt siis kuitenkin koko hoitosysteemi uhkaa kaatua, kun ei ole yksinkerttaisesti resursseja enää kenenkään hoitoon. Onnistunut uudistus? Olisihan se aivan unelma, jos hoitajia ja tiloja olisi! Samaa ajattelen tästa oppivelvollisuuden jatkamisesta. Todella hyvä ajatus ja tulee tarpeeseen kyllä. Mutta onko resursseja siihen näin nopealla ajalla? Eipä taida olla. Lait säädetään ja kunnat jätetään suorittamaan.
Takaisin varhaiskasvatukseen. Täälläkin ryhmät ovat suuria ja henkilökunta on ylirasitteneita ja loppuun palaneita, niin päiväkotien kuin koulujenkin puolella.
Korona on nostanut jo pitkään muhineet ongelmat ja epäkohdat esille. Ihmiset oireilevat, lapset kärsivät. Monella vanhemmalla ja tätä myöten lapsella kotona on jo vaikeita ongelmia ja koko ajan nuoremmat lapset käyttäytyvät väkivaltaisesti ja tarvitsisivat enemmän tukea. Tätä on lähes mahdoton kuitenkaan järjestää ilman riittävää henkilökuntaa.
Sanotaan, että esimerkiksi lastensuojeluilmoituksen voi nyt tehdä helposti nimettömästi ja sähköisesti. No minä olen tässä nyt oman lapsen kohdatessa vakavaa väkivaltaa tutkinut asioita ja ollut useaan viranomaiseen yhteydessä ja tehnyt sen huomion, että eipä ole todellakaan helppoa. Esimerkiksi sähköistä ilmoitusta et pysty tekemään laisinkaan ilman henkilötunnusta. Eli tällöinhän ilmoituksen voi tehdä vain perheenjäsen tai viranomainen. Soitettuani useaan numeroon, sain neuvon korvata tunnus vain viivalla, tällatavalla olisi pitänyt toimia. Ei toiminut. Uuden soittokierroksen aikana soittoajat olivat jo loppuneet ja jouduin odottamaan seuraavaan päivään. Tällöin sain kuulla etten voisi minulla olleilla tiedoilla tehdä ilmoitusta laisinkaan. En yksityishenkilönä, koska heillä ei sosiaalipäivystyksessä ole oikeutta yksityishenkilön antamien tietojen pohjalta lähteä kyselemään kenenkään henkilötietoja. Niin, että mitähän? Soitan hätäkeskukseen? Silloin saan valitukseni perille, mutta onhan tämä jo naurettavaa resurssien tuhlaamista.
Olen oikeasti todella väsynyt tämän yhteiskunnan hulluuteen. Tulee sellainen olo, että kaikkea haalitaan hirveästi. Haalitaan ja häslätään. Mihinkään ei keskitytä perusteellisesti vaan voisi sanoa opiskeluaikoina käytetyn sanonnan, on kuin juosten kustu… Sitä tätä koko maailma tuntuu olevan.
Kyllä, maailma pitää pelastaa. Haluan jättää puhtaamman maailman tulevaisuutemme lapsille. Haluan heidän voivan myös henkisesti hyvin. Haluan, että myös meidän nykyiset nuoremme voisivat hyvin. Sitä ei monikaan tee. Missä olemme menneet vikaan? Kuka aukaisisi silmämme ja saisi huomaamaan sen kohdan, missä olisi pitänyt kääntyä toiselle polulle? Vai olisiko pitänyt jatkaa sillä vanhalla polulla? Sitä olisi ehkä voinut hieman leventää, jotta jokaisen olisi ollut hyvä sitä vaeltaa.
Nythän on sanomattakin selvää, että tämä nykyinen tie tämmöisenään ei ole hyvä tie. Tällä ei ole loistavaa tulevaisuutta, jos on tulevaisuutta laisinkaan? En tiedä, en todellakaan. Olen ihan äärimmäisen hämmentynyt ja surullinen. Voinko taistella tuulimyllyjä vastaan? Olisiko minusta avaamaan edes jonkun silmiä? Kuka nousee kanssani barrikadeille?
Auttamisen ja tekemisen halu on sisälläni suuri. Haluan muuttaa ja auttaa maailmaa, tehdä siitä paremman paikan meille kaikille elää. Haluan laittaa palaset oikeille paikoilleen, järjestää ja suoristaa. Ojentaa auttavan käden.
Tiedän, että myös päätöksientekijät ovat ajatelleet samoin. Mutta onko heillä näkemystä tänne ruohonjuuritasolle? Ovatko he oikeasti nähneet sen nurjankin puolen? Varmasti osa onkin. Osalla taas ei ole mitään havaintoa siitä mitä täällä oikeasti tapahtuu. Siksi on tärkeää, että viestiä viedään ylöspäin. Tietoa levitätään ja näin ollen haetaan muutosta, yritetään edes?
En tiedä mitä nyt teen. Omat voimat ja toipuminen ovat ottaneet takapakkia valtavan stressin ja pelon alla. Olen saanut nyt kuitenkin rattaita pyörimään. Pelkään vain, ettei se riitä. Pelkään, ettei resursseja ole tarpeeksi, vaikka hätäni onkin kuultu.
Kun kuljen ulkona ja pidän silmät auki, näen lapsia ja nuoria. Näen nuoria aikuisia, vanhuksia. Hymyilen, katson silmiin. Välillä juttelen. Välillä seuraan tilanteita kauempaa. Huoli on suuri.
Huolestuneesti jään jälleen seuraamaan ja odottamaan. Olen valmis toimimaan. Olen valmis olemaan raivokas karhuäiti ja teen takuulla kaikkeni poikaseni turvaksi.
Nyt kun olen tämän kirjoituksen viime viikolla kirjoittanut ja tämän aamun uutisotsikoissa nousi esille väkivalta varhaiskasvatuksessa, tiedän etten ole yksin tämän ongelman kanssa. Missä siis vika on? Koska vikahan nyt todellakin jossain kohtaa täytyy olla, kun jo lapsetkin näin kovin oireilevet!
Olen myös itse todella väsynyt ja stressin lisäämien kipujen uuvuttama. Silti aion taistella kuten olen sanonot. Ja kylläpä suuttumus tilanteeseen on myös nostanut kysymyksen lapseni oikeudesta turvalliseen oppimisymäpäristöön!
Riiviö on todella kiinnostunut oppimaan lukemaan ja laskemaan, mutta nyt tämä tilanne vaikeuttaa todella selvästi meidän elämäämme ja lapsi ei tahtoisi tosiaan edes mennä koko esikouluun. Olemme lyhentäneet päiviä ja olen karsinut omista menoistani, sen vuoksi että Riiviön olisi parempi olla. Näinhän tämä ei missään nimessä saisi olla.
En tiedä, en todellakaan tiedä! 
Jälleen tämä kaikki opettaa malttia. Opettaa odottamaan. No, odotan, valmiina taistoon! ❤
Pietään huolta, itsestämme ja vaikka siitä naapuristakin ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 