Niin monta kertaa olen sanonut ja kirjoittanutkin siitä kuinka hetkeen pitäsi tarttua. Pelotta elää elämäänsä, nauttia siitä ja olla onnellinen.
Niin. Vaikka kirjoitan ja sanon noin, niin elänkö kuitenkaan itse niin?
Havahduin jälleen kuoleman äärellä ajattelemaan tätä syvemmin. Ehkä kuitenkin pidän edelleen sen käsijarrun pohjassa, en uskalla päästää irti ja antaa vain rullata eteenpäin. Pelkään reaktioita ja kontrollista luopumista.
Miksi pelkään? Miksi en voi vain antaa mennä? Mitä väliä sillä on, jos joku ei minua ymmärräkään, tai ymmärtää väärin? Tai jos joku ei pidä minusta? Niin on joka tapauksessa, eikä se minua pysty enempää satuttamaan. Tiedän kyllä, että kaikista ei voi, eikä pidäkään tykätä. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen. Kohtelias voi olla siltikin.
Olen ehkä ollut liian kauan se vahva jolla on ohjat tiukasti käsissään. On hirvittävän hankalaa ajatella edes olevansa mitään muuta. Mutta ehkä voisin opetella elämään hieman keveämmin mielin. Ei tarvitsisi aina suorittaa ja aina odottaa sitä parasta lopputulosta. Voisi suosiolla olla keskinkertainen ja ihan vaan ok. Ja se riittäisi ihan oikeasti.
Ehkä olen myös ottanut osumaa liian monta kertaa. Liian monesti johonkin syvälle on syntynyt särö, joka on jäänyt piiloon ja hoitamatta se säteilee syvältä kipuaan ja pelkoa seuraavasta säröstä.
Nyt haavat tuntuvat olevan auki sieluun saakka. Ja kaikki ne elämän aikana syntyneet säröt ovat esillä ja huutavat kipuaan. Varmasti osa on vielä sellaisia, jotka ovat piilottuneet niin syvälle, että edes tämä suru ei saa niitä esille. Ehkä vielä ei sitten ole niiden aika. Mutta vahvasti olen nyt päättänyt kaivaa elämäni inhottavimmat kolhut ja käsitellä ne pois. Ja antaa niiden mennä. Annan säröjen parantua, niin hyvin kuin mahdollista.
Yritän myös parhaani mukaan olla rohkeampi. Sanoa sen mitä haluan, sen mitä tarvitsee sanoa. Kaikki eivät tosin edes ole sanojen arvoisia. No, mutta kuitenkin ja niin, annan asioiden mennä. Annan niiden sattua ja tuntua pahoilta. Ja jatkan elämää. Jatkan sitä niin kuin minulle sopii ja mikä tuntuu hetkeen parhaimmalta. Yritän olla ylianalysoimatta kaikkea, enkä leiki tarpeettomasti ennustajaa.
Kyllä, kuulostaa edelleen helpolta. Mutta olisinko nyt viimein ymmärtänyt sen askeleen ottamisen. Olen seissyt kynnyksellä jo pitkään. Olen ollut valmis uuteen elämään.
En oikein osaa löytää oikeita sanoja sille tuntemukselle tai ajatukselle mitä päässäni nyt liikkuu. Tarvittiin näin suuri suru ja menetys, ennen kuin pääsen edes ajatuksen tasolla jatkamaan matkaani.
Pienin askelin, niin aloitan tässäkin asiassa. Pieniä tekoja ja pieniä havaintoja, niistä on hyvä lähteä. Sisäistäminen on nyt luultavastikin viety loppuun tässä asiassa.
Olen aikaisemmin opetellut tätä samaa asiaa. Ei voi olettaa, että näin suuren asian voisi sisäistää hetkessä. Tämäkin ottaa oman ison aikansa, eikä tätäkään ole mitään tarvetta hoputtaa. Kaikki kaiketi aikanaan ja paikallaan.
Olen myös opetellut huomaamaan elämässä ne pienet ilon asiat arjessa. Sillä niistähän se onni koostuu loppujen lopuksi. Kaikki päivät eivät voi olla ihania ja mahtavia. Väliin mahtuu myös niitä räytymispäiviä ja huonoa tuulta. Ja näin täytyy ollakin.
Elämällä on myös nurjapuolensa. On surua, menetystä, kipua ja sairautta. On kaikkea sitä mitä ei toivoisi olevan. Ne ovat sellaisia asioita joita ei pääse pakoon. Ne on kohdattava. Näitä tapahtuu suurimmalle osalle meistä. Nämä ovat ne asiat, joita emme pysty ohjailemaan. Ne saavat tuntemaan olon pieneksi ja mitättömäksi. Ne musertavat alleen ja saavat seinät kaatumaan päälle. Ja ne saavat asioihin uusia kantoja.
En tiedä tulevasta – hetki kerrallaan – edelleen eteenpäin! ❤
Pietään huolta ja Rakastetaan!
❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 