Mitä sitten teen?

Mitä on olla herkkä, erityisherkkä? Tuntea ja kokea asioita ihan eri tavalla kuin moni muu? Tuntea syvemmin? Havannoida enemmän?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta jotenkin nyt kun kokoilen elämäni palasia, tuntuu tärkeältä tarkastella tätä ominaisuutta tarkemmin. Ehkä tarvitsen nämä ajatukset paperille, jotta saan sen jäsenneltyä mieleeni. Sovitettua sanoiksi jotka sopivat sisimpään.

Ymmärsin vasta pari vuotta sitten, etteivät kaikki ihmiset koe ja näe näin kuin itse. Ystäväni huikkasi minulle, että kuinka voin huomata tuon kaiken ympärilläni. Se sai minut miettimään ja huomaamaan, että kaikki eivät todellakaan ole samalla tavalla aistit avoinna koko aikaa.

Se oli todella helpottava tieto. Olin suurimman osan elämästäni miettinyt, miksi asiat menevät niin kuin menevät ja miksi olen niin erilainen kuin muut, tai ainakin suurin osa kohtaamistani ihmisistä. Mietin monesti mitä teen väärin ja miksi minua ei ymmärretä oikein. Luultavasti suurimmassa osassa tulkitsin vain itse liikaa asioita.

En tiedä ja jotenkin olen nyt niin turra, etten edes enää välitä näistä kaikista menneisyyteni kummituksista. Pahimmat möröt odottavat terapiassa purkamista, joka nyt viimein on saanut uutta tuulta alleen. Pidin kyllä erittäin paljon istunnoistani hoitajan kanssa, ja ne kerrat pitivät minut todella pinnalla ja sain käydä monia mielenkiintoisia keskusteluita, jotka varmasti kantavat pitkälle. Käyntejen rajallisuus toi kuitenkin sellaisen tunteen, että olisin kuin löysässä hirressä. Ei oikein osannut enää aloittaa mitään syvällisempää, kun joka kerta oli ehkä viimeinen. Vaikka hoitaja oli kyllä sanonut minulle, ettei jätä minua tyhjän päälle, vaan pitää käyntini niin kauan voimassa, kun saan jatkon selvitettyä. Mutta nyt siis olen tässäkin taas uuden edessä. Odotan lääkärin arviota siitä, mille tässä nyt aletaan.

Tuntuu, että kaikki on todellakin ihan auki. Kaikki palat levällään ja osa taatusti hukassakin. En tiedä mille alkaa ja mistä edes alkaisin ajattelemaan asioita.

Lisäksi Riiviö on esittänyt kinkkisiä kysymyksiä jotka tähän elämäntilanteeseen tuntuvat ihan äärimmäisen raskailta. Onneksi saimme eilen kuitenkin käytyä suhteellisen järkevän keskustelun ja sain ”ostettua itselleni lisää aikaa” ratkaista tämä asia.

Mummun kuolema tuntuu juuri nyt liian isolta palalta, edelleen ja vieläkin. Toki aikaa on kulunut vasta vähän. Ei voikaan olettaa, että yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä jättäisi pientä koloa jota olisi mitenkään helppoa täyttää. Ei, tämä vie varmasti loppuelämäni aikaa. Mutta kuten aikaisemmin sanoin, suru muuttaa muotoaan ja jossain kohtaa on taas helpompi hengittää.

Helpompia päiviä on jo enemmän, mutta ei siltikään mene päivääkään, etteikö kyynel vierisi poskelleni ja ikävä rutistaisi sydäntäni. Se kun olen jo ottamassa puhelimen ja alkamassa soittamaan ja keskustelemaan milloin mistäkin asiasta ja sitten ymmärrän, etten voi soittaa mummulle enää ikinä. En ainakaan niin, että saisin vastauksen.

Se aika mikä meille annetaan ja kuinka sen itse kukanenkin käyttää. Mikä on oikeasti tärkeää ja mihin pitäisi panostaa? Kuinka olla oikeasti onnellinen? Kuinka saan ajatukset selkiytymään? Tekstin selvänä paperille, asiat järjestettyä ymmärrettävään muotoon. Niin että edes itse ne ymmärtäisin ja osaisin toimia parhaani mukaan?

Juuri nyt tuntuu, että aivan kaikki on levällään, eikä palasia vain saa ehjäksi kuvaksi. Kokonaista lausetta on mahdoton muodostaa. Ajatukset harhailevat, enkä edes enää tiedä mitä elämältä haluan. Muuta kuin olla onnellinen.

Ainoat asiat mitkä ovat selviä juuri nyt, ovat äitiyteni ja herkkyyteni, molemmat erityislahjani. ❤

Mutta mikä minut tekee onnelliseksi? Ihan oikeasti onnelliseksi. Tietenkin Riiviö. Mutta mitä alan elämässäni rakentamaan, mihin suuntaan kuljen? Minkä polun valitsen? Vielä en ota askelta minnekään. Olen risteyksessä ja kasaan osia. Ajatuksia ja palasia. Ehkä saan vielä kokonaisen kuvan ja selkeän ajatuksen tulevan suunnasta. Ehkä sumu alkaa hälvenemään vielä.

Ja kyllähän se tietenkin alkaa. Nyt olisi jälleen kerran sen maltin aika. Pitäisi antaa itselle aikaa surra ja olla, ihan vain rauhassa. Kyllä ne kaikki muut odottaa ja se mikä ei odota, se saa mennä.

On vain jotenkin niin avuton ja haavoittuva olo ja jotenkin ehkä ensimmäistä kertaa, tai ainakin hyvin hyvin pitkään aikaan, en todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Yleensä pyrin keksimään ratkaisun tilanteeseen kuin tilanteeseen mahdollisimman nopeasti. Nyt en vain yksinkertaisesti kykene edes ajattelemaan niin selkeästi, että pääsisin eteenpäin.

Suuri syy tähän on tietenkin suru ja se että nyt minulla ei enää ole sitä pallottelijaa ajatuksilleni, viisas keskustelukumppanini on poissa. Hän ei koskaan sanonut minulle mitä tulisi tehdä, hän auttoi minua näkemään asioiden eri puolet ja luottamaan omaan vaistooni. Nyt minun on osattava tehdä tämä itsekseni. Ajan kanssa uskon pystyväni tähän taas.

Palaan ajatuksissa aikaan jolloin asuimme mummun kanssa naapuruksina. Se oli yksi tähän astisen elämäni parhaista ajanjaksoista. Siihen sisältyi myös itselle rankkoja kausia, mutta oli ihanaa kun mummu oli siinä seinän takana ja tiesin oven olevan aina avoinna. Toki tuo ovi oli silloinkin avoinna, kun välimatka oli välillämme suuri. Mutta kuinka ihanaa oli kun pystyi piipahtamaan iltateelle, aamukahville ja ne mielettömät Trivial Pursuit istuntomme. Välillä tyhjensimme pullon viiniä, välillä pannun kahvia. Siinä keittiönpöydän ääressä kävimme monet keskustelut, itkimme ja nauroimme, jaoimme elämää. Sainpa myös hetken asua mummun luona kun jäin yllättäen asunnottomaksi.

Nyt sisällä on vain tyhjyys ja olo on turta. Eilen ja tänään on taas ollut vaikeampaa, ehkä huomenna helpompaa. Saa nähdä.

Hetki kerrallaan – edelleen.

Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤