Minun mummuni oli voimanainen, matriarkka, mentori – ystävä.
Minun mummuni oli persoona, hän oli juuri sitä mitä sanoikin.
Hän oli esikuva ja suunnannäyttäjä.
Minun mummuni oli lempeä ja rakastava.
Minun mummullani oli aina aikaa kuunnella, aina oikeat sanat ja hellä halaus.
Minun mummuni oli suuri nainen. Hänen täyttämäänsä aukkoa on mahdoton täyttää.
Nyt oikeita sanoja on vaikea löytää tämän usvan keskeltä. Sydän ne silti tietää.
Olisi niin paljon sanottavaa, tarinoita kerrottavana – muistoja jaettavana.
Suru sitoo sanat – käärii ne sankkaan sumuunsa.
Suru sitoo myös mielen – ja kielen. Sanat takertuvat kurkkuun. Vielä on liian aikaista tarinoille. Suru pitää tiukasti otteessaan, ikävä kuristaa kurkkua.
Elämä täyttyy pikkuhiljaa asioilla ja ihmisillä, mutta sydämestäni tulee aina puuttumaan mummun kokoinen palanen.
Vielä olisi ollut niin monta asiaa joista kanssasi olisin tahtonut jutella, niin monta asiaa mitä olisi pitänyt kysyä ja niin monta asiaa mitä yhdessä olisimme ihmetelleet ja analysoineet.
Tiedän olevani onnekas kun sain kulkea kanssasi kuitenkin näin pitkän matkan. Olen onnekas opeistasi, ohjeistasi ja tuestasi. Ne kannan sydämessäni ainiaan.
Ikävä ja kaipaus tulevat kulkemaan rinnalla lopun elämäni – ne vain muuttavat muotoaan ja lopulta kuristava tunne helpottaa ja voin hymyillen kertoa tarinoita siitä millainen nainen minun mummuni oli.
Tiedän että näet minut. Tiedän että vierailet luonani ja väliin katselet kulmat kurtussa touhuani. Tiedän, että voin laittaa viestinu tuulen kuljetettavaksi tai iltaisin sen kuiskata sinulle.
Minun mummuni – vielä nähdään!
Nämä olivat sanat jotka kirjoitin mummuni hautajaisiin. Mummu saateltiin viimeiselle matkalla lauantaina 4.9.2021. Päivä oli kuulaan kirkas syyspäivä, juuri sellainen mistä mummu olisi varmasti pitänyt.
Maamu Johanna 