Suru

Tyhjää, pimeää, usvaista. Sitä ovat viime päivät olleet. Mummuni nukkui reilu viikko sitten pois. Ymmärrys alkaa viimein vyörymään päälle.

Viime viikko oli kiireinen kun Riiviön eskari ja omat lääkäri- ja terapiakäynnit starttasivat jälleen. Nyt kun arki alkaa tasoittumaan ja pystyn pysähtymään, niin nyt surulla on aikaa. Ja surulle on aikaa.

Suru raastaa ja repii, se hyökkää varoittamatta kesken kotitöiden. Tunteet vyöryvät ylitse, vievät melkein mukanaan. Onneksi on Riiviö joka pitää minut järjissäni ja kiinni normaalissa elämänrytmissä.

Pahat asiat saapuvat yleensä ryöppynä. Yksi pieni asia laukaisee sen virran, niin nytkin. Asioilla on vain tapana kasaantua, vaikka ne eivät mitenkään toisiinsa liittyisi.

Odotan ehkä hieman kauhunsekaisin tuntein huomista kontrollia. Edellisestä kerrasta on viivähtänyt kokonainen vuosi ja jo pelkkä putkeen meno saa palan nousemaan kurkkuun. Päässäni vilisee mitä mielikuvituksellisempia diagnooseja, mitä kaikkea sieltä voisikaan löytyä? Mikä kaikki voisi olla vialla?

Aina jotain pahaa! Se on lause joka pyörii päässäni. Väärä mantra. Pitäisi vaihtaa se ”hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita” jota hoin erosta toipuessani. Toki hyvillekin ihmisille tapahtuu pahoja asioita, sellaista se elämä vain on. Mutta olisin kyllä todellakin valmis jo niille hyville asioille.

Suru on niin uuvuttavaa. En muistanut kuinka väsynyt ihminen voikaan olla. Suru uuvuttaa kipua tehokkaammin. Molemmat ottavat aikansa, eri tavoilla tosin, mutta kummankaan kanssa ei voi kiirehtiä. On vain elettävä eteenpäin hetki kerrallaan, ei päivä kerrallaan. Se on liian nopea tahti. Vain hetki ja sitten toinen.

Pidän kiinni arjesta. Mutta teen vain pakolliset. Ja onneksi Riiviöllä on tosiaan tuo eskari. Aamulla siis sinne ja jos minulla ei ole minnekään pakolliseen menoa, kierrän lenkin. Haistelen syksyä ja annan sateen piiskata kasvojani. Jotenkin se tuo lohtua ja selkiyttää ajatuksia edes hetkellisesti. Siitä kotiin hoitamaan pyykit, tiskit, siivoukset ja ruoka valmiiksi. Ja lopulta sohvalle suuren suuren kahvikupillisen kanssa. Ja netflix pyörimään. Aivot narikkaan ja hetki vain itselle. Ei ajatuksia, ei tunteita. Vain ruudun tuijotusta, tai välillä huomaan vain tuijottavani kaukaisuuteen ilman ajatuksia.

Suru ottaa aikansa, tiedän sen. Eikä se koskaan hälvene, se vain muuttaa muotoaan. Vielä joku päivä on helpompi hengittää. Nyt vielä kaikki aistit ovat liian paljon surun peitossa. On vaikea tuntea mitään muuta.

Huominen jännittää. Menneisyys myllertää mielessä. On vaikea ajatella selkeästi. Huomenna yksi etappi on taas kuitenkin selvitetty. Tietoisuus tulevasta on hieman selkeämpi. Voin alkaa keskittymään tuleviin hautajaisiin. Tehdä surutyötä rauhassa, käsitellä asioita ilman ylimääräisiä stressin aiheuttajia.

No niin – siis hetki kerrallaan ❤

Pietään huolta ja Rakastetaan! Ja kerrotaan se meidän rakkaillemme. ❤ ❤ ❤