Tämä on ollut sellaista aikaa, että omat ajatukset ja jopa osa niistä syvimmistäkin on avautunut. Tai ei ne kaikki edes ole olleet syvällä, en vain ole ymmärtänyt niitä.
Varmasti yksi osasyy asiaan on terapia, iso osa myöskin on oma henkinen kehitys ja kasvu sairastumisen ja toipumisen myötä ja asioiden läpi käyminen myös itsekseen omassa mielessä.
Olen aina ajatellut olevani avoin, mutta nyt ymmärsin, tai ehkä oikeastaan myönsin sen tselleni, että kuinka vaikea terapiassa on ihan oikeasti avata niitä asioita. Olen tästä avoimuudesta aikaisemminkin kirjoittanut ja asiaa pohtinut, mutta nyt ymmärsin että minulla menee jokin ”automaattisuorittaja” päälle kun olen esimerkiksi terapiassa. Se sama työminä, joka on tottunut olemaan reipas ja hoitamaan asiat. Sitä on ihan hirvittävän vaikea saada pois päältä, mutta ainakin olen sen nyt ymmärtänyt ja seuraavalla kerralla voin asian ääneen sanoa.
Eikä kyse pelkästään ole siitä asioiden avaamisesta, vaan sen myöntämisestä, etten ole kunnossa. Olen väsynyt ja kiukkuinen. Tarvitsen apua jaksamiseen ja tukea toipumiseen.
Tämä on ehkä yksi suurimmista oivalluksista. Jo sen ymmärtäminen on tuonu jonkinlaisen levon ja rauhan. Nyt voin sanoa sen ääneen ja ehkä voin saada oikeanlaista apua.
Ei minun tarvitse olla reipas ja kykenevä. Saan olla surullinen ja vihainen. Saan olla heikko ja saan haluta apua. Minun ei tarvitse pärjätä yksin. Minun ei tarvitse osata ihan kaikkea itse.
Olen myös ymmärtänyt tarkastella haaveitani syvemmin. Olen miettinyt niitä asioita, jotka ovat olleet sydämessäni jo lapsuudesta saakka ja ehkä olen pikkuhiljaa alkanut rakentamaan niiden pohjalta uusia unelmia.
Osa haaveista on myös vahvistunut ja osassa ne ajatukset ovat loksahtaneet jotenkin paikoilleen. Kuten monessa muussakin asiassa elämässäni, niin myös osassa unelmissa nämä loksahdukset saavat silmäni ja sydämeni avautumaan ja tiedän nyt mitä oikeasti haluan.
Tuntuu, että suurimman osan elämästäni olen vain kulkenut ja etsinyt paikkaani. Miettinyt mitä haluan ja missä minun olisi hyvä olla. Suurimman osan ajasta olen ollut rauhaton, enkä ole ymmärtänyt mistä se johtuu.
Kuinka helpottavalta tämä ymmärrys tuntuukaan! Ja se tunne, että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin mennä. Ja että asiat tapahtuu ajallaan.
Toipumisessani on vielä pitkä tie edessä. Enkä enää yritä sitä hoputtaa. Hoitoni ja kuntoutukset ovat nyt hyvällä mallilla. Olen pystynyt luopumaan suurimmasta osasta lääkkeitä. Ja olen saanut myös suuren avun hieronnasta, sekä klassisesta että hermoratahieronnasta.
Ja tuntuu, että myös kroppani on alkanut eheytymään. Suureksi osaksi edellisten ja ajan ansiosta. Ehkä vielä joskus saan oman kroppani takaisin, vaikka tiedänkin että kivuton en koskaan tule enää olemaan. Se on kuitenkin pieni vaiva siitä, että saan elää ja hengittää ja mitä tärkeintä, saan seurata Riiviön kasvua! ❤
Vielä tarvitaan armollisuutta ja malttia. Aika parantaa sen mitä on parannettavissa ja auttaa elämään sellaisten asioiden kanssa joihin en voi vaikuttaa.
Tällaisia oivalluksia minun viikkooni kuuluu. Ollaan kotoiltu ja flunssailtu vaihtelevasti koko lomaviikko, eli aikaa ajatella on ollut. Tosin hermot ovat olleet välistä melkoisen kireällä, kun ulos ei olla päästy ja energiaa on jäänyt purkamatta, mutta eteenpäin kaikki kuiten! 😉
Ihanaa viikkoa sinulle!
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 