Jotenkin nyt kun tuon edellisen kirjoituksen ajatukset pyörivät edelleen mielessä ja sydämessä, on myös alkanut ajattelemaan enenevissä määrin oman lapsen kasvua ja kasvuympäristöä.
Olisiko maalla sittenkin paremmin? Puolensa sekä maalla, että kaupungilla.
Itse olen kasvanut maalla ja minulla on suhteellisen voimakkaat mielipiteet palveluista ja esimerkiksi opetuksen laadusta.. Tokihan aikaa on kulunut ja osa asioista on paremmin, osa taas entistäkin heikommin. Näihin voimme palata ehkä myöhemmin.
Kallistun ehkä siis siltikin kaupungin puoleen. Ei se taida paikasta kiinni olla, vaan ihmisistä, sattumista. Niin, en edes tiedä mistä kaikesta!?
Mutta miksi me ummistamme silmämme? Miksi me emme enää välitä? Miksi tuollaisia karmeita asioita oikein tapahtuu? Voimmeko suojella omia lapsiamme? Onko missään enää turvallista?
Miksi ja miten? Niin, nämä ovat ne mitä päässäni pyörittelen. Jotenkin on koko kevättalven puolen ollut kummallisen sanaton olla. Yleensäkin näihin aikoihin ajoittuu oma ”koteloituminen”, aika jolloin asioiden annetaan muhia ja kehittyä rauhassa.
Nyt tähän koteloitumiseen on sekoittunut järkytystä ja surua. Toki myös väsymystä valloillaan olevaan tilanteeseen. Väsymystä ihmisten piittaamattomuuteen ja ainaiseen vihaan ja katkeruuteen. Väsymystä kuolemaan ja omaan avuttomuuteen.
Mitä minä voisin tehdä, että asiat olisivat paremmin? Paremmin minulle ja Riiviölle. Paremmin kiusatuille, yksinäisille ja vailla turvaa oleville.
Minä haluan auttaa, haluan muuttaa maailmaa. Haluan avata silmiä ja sydämiä! Sisimpäni suorastaan huutaa päästä auttamaan. Tekemään jotain hyödyllistä, olemaan tuki ja turva, turvallinen aikuinen joka auttaa ja kuuntelee. Opastaa ja ohjaa.
Kumpa ihmiset avaisivat silmänsä ja sydämensä rohkeammin. Olisivat valmiita auttamaan ja tukemaan heikoimpiaan. Uskaltaisivat olla erilaisia, sellaisia kuin sydän sanoo. Ei mentäisi sokeana laumassa katsomatta sivuille. Ei enää tuijotettaisi vain omaa napaa.
Minä olen tänään todella väsynyt tähän kaikkeen. Olen kyllästynyt vihaan ja väkivaltaan. Olen korviani myöten täynnä koronaa. Tänään on joutunut perumaan monet mukavat asiat tulevaisuudesta kiristysten vuoksi. Nämä asiat olisivat olleet jo omankin mielenterveyden kannalta todella tärkeitä.
No, päivä kerrallaan on jaksettava! Toisten on nähtävästi pakko jaksaa. Huomaa himppusen sarkastinen sävy..
Puuuh, nyt otan hetken rauhaa ja meditaatiota. Kyllä kaikki vielä järjestyy, vaikka välillä kiristääkin hermoa! ❤
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 