PELKO!

Viime viikko oli todella kuluttava, mutta myös ajatuksia avaava. Sain uusia ideoita ja jotkin vanhat ajatukset vahvistuivat ja sain lisää tietoa joka auttaa tekemään päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Vielä on toki matkaa ja mietittävää olisiko aika kokeilla siipiä jo nyt, vai vieläkö otetaan ihan rauhassa ja annetaan kropalle ja mielelle aikaa kuntoutua. Onneksi näitä päätöksiä ei tarvitse tehdä yksinään, vaan saan lääkäriltä ja muulta hoitohenkilökunnalta ohjeistusta. Itse tietenkin teen loppukäden päätökset, koska eihän kukaan muu voi vointiani paremmin tietää kuin minä itse.

Mutta siinäpä se, en voi tietää oikeastaan itsekään. Jo päivät voivat vaihdella todella paljon, mutta varmaa on, että jaksamiseni on kuitenkin vielä melkoisen minimaalista. Toisina päivinä yllätän jopa itseni ja jaksan esimerkiksi kuntoutuspäivän jälkeen vielä kotihommia, tietenkin sen lisäksi, että huolehdin Riiviön tarpeista. Näitä päiviä on kuitenkin vielä todella vähän, mutta ne antavat minulle toivoa huomisesta ja siitä, että voimani ovat kuitenkin hiljalleen palaamassa. Kroppani toipuu edelleen ja joku päivä vielä pystyn ehkä elämään aivan normaalia elämää.

Tätä en todellakaan osannut odottaa neljä vuotta sitten, kun sain diagnoosin. Kun selvisin ensijärkytyksestä, ajattelin, että ”no niin, nyt hoidetaan homma pois alta ja jatketaan elämää”. Ajattelin että leikkauksen jälkeen olisi kuukausi tai kaksi toipumista ja sitten palaisin ihan normaaliin elämään.

Sen olen ainakin oppinut nyt kantapään kautta, että eipä kannata olettaa oikeastaan yhtään mitään. On otettava päivä kerrallaan, elettävä hetkessä ja pyrittävä nauttimaan siitä hetkestä. Löytämään huonostakin tilanteesta jotain hyvää, sillä ihan varmasti suurimmassa osassa hetkistämme on niitä hyviä asioita, kun katsoo vain oikeasta kulmasta.

Kipukohtausten ollessa pahimmillaan, kun makasin omassa oksennuksessani kylmän hien kihelmöidessä iholla, kykenemättä liikkumaan, oli hitusen vaikeaa löytää sitä hyvää hetkestä, mutta heti kun olo alkoi helpottamaan ja ymmärsin etten ihan vielä kuolekaan, sen valon pystyi näkemään. Pystyin taas ottamaan Riiviön syliin ja vastaamaan hänen tarpeisiinsa – ja omiini myös.

On järkyttävää kun kivut vievät sinut täysin toimintakyvyttömäksi. Minulla on ollut ennenkin kovia kipuja ja olen ollut myös selkävaivojen vuoksi jalattomana, mutta mikään ei ole ollut yhtä kauheaa kuin kipu ja sen tuoma lamaannus mitä aivokalvontulehduksen tuoma aivopaine ja mikä lie saivat aikaiseksi.

Toisaalta on myös tavallaan pelottavaa lähteä kokeilemaan siipiään. Pelko kovista kivuista on jäänyt kuitenkin takaraivoon – entä jos se kamala lamaannuttava tuska palaa? Entä jos en vielä kykenekään, en edes osaan päivästä ja typistettyyn viikkoon? Jos en sitten jaksa enää huolehtia Riiviöstä?

Tokihan siksi juuri on tämä kuntoutus, jossa nyt olen. Saan turvallisesti kokeilla ja viheltää pelin poikki heti jos siltä tuntuu. Ja myös moni ammattilainen seuraa tilannettani, en ole millään tavalla tyhjän päällä. Vaikka nämä pelot kummittelevatkin mielessäni, tiedän että jos saan lääkäriltä vihreää valoa, voin suhteellisen turvallisesti kokeilla paluuta yhteiskuntaan rakentavana osapuolena.

Tunnen olevani onnekas, kaikesta huolimatta. Asiat voisivat olla paljon pahemmin, voisi olla etten olisi tässä kirjoittamassa. Voisin olla kuollut, tai kykenemätön mihinkään toimintaan.

En voi kylliksi toistaa onneani ja sitä sisäistä rauhaa jonka olen löytänyt. Löysin oikean tien jo edellisen eroni jälkeen. Sitä polkua olen kulkenut hitaasti ja välillä pahastikin kompuroiden, mutta kuitenkin eteenpäin.

Tunnen, että minulla on kaikki mitä tähän hetkeen tarvitsen. Maailman rakkain Riiviö, jonka kanssa tahista. Ihanat läheiset ihmiset. Ja tämä tunne, että kaikki järjestyy! ❤

Toivon koko sydämestäni, että myös sinä tunnet rauhan ja rakkauden! Levollisia hetkiä Sinun viikkoosi – Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤