Mää oon aina ollut se outo tyttö jota ei saa mahtumaan mihinkään lokeroon, se ylimääränen palikka joka on monesti jäänyt yksin boksin ulkopuolelle.
Se on repinyt varsinkin teininä mua todella pahasti. Ne kaikki ajatukset, että miksi en kuulu mihinkään, miksi ajattelen erilailla? Ja se kipu oli aivan helvetillinen.
Vielä nykyäänkin pyörittelen mielessä näitä samoja ajatuksia. Enää se ei vaan satu, ei ainakaan siinä määrin mitä nuoruudessa. Tai sen verran korjaan, että yksinäisyys sattuu, erilaisuus ei, sillä nyt tiedän miksi ajattelen ja toimin eritavalla kuin toiset.
Ehkä olen vain niin sekametelisoppa, että minua ei niin vain lokeroidakaan 😀 En tosin ole koskaan lokeroon tahtonutkaan. Mieluummin olisin vetänyt toisetkin pois.
En minä nyt kuitenkaan ole ihan yksin ollut. Minulla on edelleen lapsuudesta saakka rinnalla kulkeneita ystäviä, emme vain nykyään näe enää niin usein. Jokaisella meillä on jo omat perheet ja omat menomme. Aikaa, eikä voimia, ei niitä ole loputtomasti.
Pakko kyllä myöntää, että kato on käynyt kaveripuolella. Enää se ei tunnu niin pahalle, kun olen itsekin toipumaan päin ja olen tavannut uusia upeita tyyppejä, joiden toivon kulkevan mukana vielä pitkän matkan! ❤
Ja ehkä onkin niin, että osan ihmisistä on vaihduttava. Osan kanssa on tarkoitus kulkea pidemmän matkaa yhdessä, osalla taas on jokin tietty tehtävä elämässämme ja sitten on jatkettava jälleen matkaa. Mutta uskon, että ihmiset ovat ja käyvät elämässämme syystä. Toisten kohdalla sen syyn voi huomata ehkä vasta vuosien kuluttua.
Monesti olen kuitenkin miettinyt, että pahimpien ongelmien aikana, kun olisin eniten tarvinut tukea, niin sitä oli yhtäkkiä vähemmän tarjolla kuin aikoihin. Tätä olen miettinyt jo aikaisemmissakin kirjoituksissa.
On totta, että sairaus ja jo erilainen elämäntilanne saavat toiset tavallaan hämilleen. Ehkä toisen ongelmia ei osata kohdata, vaikka tärkein olisi vain läsnäolo.
Eihän se helppoa ole kohdata ihmistä jota elämä on riepotellut, mutta se voi olla todella merkityksellistä henkilölle joka voi jo tuntea menettäneensä kaiken.
Hm, eihän elämästä koskaan tiedä.
Pimeät illat – ja päivätkin jo tähän aikaan vuodesta saavat muutenkin miettimään asioita tummemmalla sävyllä. Rakastan tätä vuodenaikaa, rakastan tätä tunnetta, tätä ihanaa rauhaa joka valtaa mielen ja kehon. Olen ollut jo tovin omissa ajatuksissani, ja tuntuu että kypsyttelen rauhassa asioita. Tekstiä ei tahdo tulla ulos, mutta eiköhän sekin ajallaan taas ala rullata. Ehkä on jälleen aika koteloitua ihan rauhassa.
Taidan jättää kirjoituksen nyt tähän, vaikka tämä saikin nyt uuden ja erilaisen muodon, kuin mitä aloittaessa olin ajatellut. Ehkäpä jatkan tästä kun aika on siihen kypsä.
Pietään huolta ja Rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 