…mutta kun ei aina ole pakko jaksaa!
”En minäkään ja kyllä minäkin…” Nämä lauseet on meistä varmaan jokainen kuullut elämässään, kun joku toinen ihminen vertaa elämääsi omaansa. Ja varmasti moni on myös itsekin tähän sortunut. Myönnän – myös minä olen ihan varmasti joskus ajattelemattomuuttani näin saattanut sanoa.
Mutta ihan oikeasti. Ei pitäisi. Et sinä ole minä, enkä minä sinä. Vaikka elämämme voisivatkin muistuttaa ulkonäöllisesti toisiaan, niin sisältöä et voi kuitenkaan tietää.
Et voi tietää mitä toinen on jo kokenut, tai kuinka toinen ihminen yleensäkin käsittelee asioita.
Monesti kuulee esimerkiksi lastenhoidosta sanottavan, että kyllä minäkin olen lapseni itse hoitanut, enkä koskaan minnekään ole päässyt.
Niin. Niin varmasti todella moni on tehnyt – ja tekee edelleen. Omalla kohdalla tämän lauseen kuuleminen saattaa hieman verenpainetta nostaa, koska aika harvalla on samaa taustaa. Et voi sanoa tietäväsi, jos et ole kokenut. Etkä voi sittenkään tietää, koska asiat koetaan eri tavoin.
Samalla kaavalla menee moni muukin asia. Mutta miksi vertaamme ja miksi meidän pitäisi aina vaan jaksaa ja olla jotain superihmisiä? Miksi emme saisi sanoa, että olemme väsyneitä ja tarvitsemme apua?
Uupumisesta ja jaksamisesta puhutaan onneksi jo nykyään paljon enemmän ja avoimemmin. Siltikin nuo edellä mainitut lausahdukset ovat turhankin tuttuja.
Jokaisen pitäsi saada välillä huokaista. Jokaisen pitäsi saada sanoa ääneen, pelkäämättä lynkkausta, että mitä tuntee ja kokee – ja mitä tuntee tarvitsevansa.
Hyvinvointi ja terveys ovat kuitenkin ne yhdet korkeimmista pilareista mitä elämässä pitäisi tavoitella, ei se raha ja työ – ja marttyyrius. Nämä eivät sinua lopulta kuitenkaan pitkälle kanna.
Toki en sitä kiellä, etteikö työllä olisi suurta merkitystä, mutta senkin tarvitsee pidemmän päälle olla mielekästä. Tiedän mitä on tehdä paskaa duunia, miltä tuntuu aamulla töihin mennessä kun tekisi mieli purskahtaa itkuun. Sellaisia töitä on joskus joutunut tekemään, ihan että saa elettyä.
Oma terveys ja muutoinkin jaksaminen on itsellä noussut viime vuosina arvostuksessa todella korkealle.
Teinivuosien myrskyistä ja myllerryksistä selvittyä voin todella hyvin. Pääsin opiskelemaan minulle tärkeää alaa, tein töitä samalta alalta ja kävin kuntosalilla todella aktiivisesti.
Kuljin naapuripaikkakunnalla opiskelemassa ja bussimatkoihin jo upposi melkoinen aika. Välillä kello soi ennen viittä. Kahdeksalta koulussa ja päivä saattoi venyä viiteen. Jälleen bussimatka. Pikaisesti kotiin ja salille. Sallilta töihin jossa ehkä välipalaa ja koulutehtävät. Kotiin suihkuun ja nukkumaan. Ja aamulla sama jatkui. Tein myös viikonloppuisin töitä. Homma oli mielekästä, eikä kukaan ottanut hihasta kiinni ja pyytänyt miettimään tahtia. Jaksoin kaksi vuotta. Sitten alkoivat ongelmat, olin polttanut itseni loppuun parikymppisenä. Kesti todella kauan ennen kuin taas pääsin tolpilleni ja vasta nyt viime vuosina olen ymmärtänyt mistä oli kyse.
No, tänä päivänä olen viisaampi. Osaan tarkkailla omaa jaksamistani ja kehoni kieltä huomattavasti tarkemmalla korvalla. Tiedän, ettei mitään maallista saa mukaan, joten sen haaliminen ei ole minun tavoitteeni. Toki kukapa ei mukavasta elämästä nauttisi, mutta rajansa kaikella. Vähemmälläkin pärjää.
En ole koskaan elämässäni ollut näin onnellinen. Tiukkaa on ja olen suoraan sanottuna ihan helvetin väsynyt, mutta silti todella onnellinen. Minulla on suurin lahja jota elämältä voi saada, lapsi. En ole enää kuolemansairas, vaan kuntoutumassa ihan kivaa verkkaista vauhtia. Kivutonta minusta ei koskaan tule, mutta tämän kanssa pystyn elämään. Rahasta on tiukkaa, mutta toivon, että kuntoudun ja saan mahdollisuuden tehdä työtä josta saamme tulevaisuuteen parempaa turvaa. Tällä tiukallakin budjetilla elää, kun laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Olin jo ajatellut, että olen kotona kolmen vuoden ajan hoitamassa Riiviötä, koska halusin ehdottomasti nauttia jokaisesta vauva- ja taaperohetkestä. Ihan käsikirjoituksen mukaanhan tämä ei mennyt, vaan olin todella kipeä suurimman osan tästä ajasta. Silti, elossa ja minulla on edelleenkin lapsi. Ja tulevaisuus, huominen päivä.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olen katsonut pidemmälle tulevaisuuteen – haaveillut isosti. Eihän siitä tulevasta koskaan tiedä, mutta sinne on kuitenkin hyvä suunnata katse. ❤ Tuntuu ihanalta huomata uskaltavansa tehdä näin pitkän tauon jälkeen, niin pitkään olen keskittynyt vain tähän päivään, tähän hetkeen. Ja tietenkin aion elää jatkossakin hetkessä, koska siinähän se elämä on, mutta nyt uskalla kurkotella tähtiin ja tuleviin ihaniin hetkiin.
Jokaisen meistä olisi ihan hyvä välillä pysähtyä miettimään sitä, kuinka puhumme ja kohtelemme lähimmäisiämme. Onko käytös sellaista jota itsekin jaksaisi? Ovatko kaikki sanat pakko sanoa? Tai olisiko aika sanoa jotain, jotain hyvää? Miltä tuntuisi kääntää negatiivinen positiiviseksi? Sen sijaan, että moittisit, miettisitkin sen positiivisen kautta? Näissä on tekemistä itsellänikin, mutta kun asiat tiedostaa, on niitä helpompi lähteä muuttamaan.
Positiivisuutta viikkoosi! Pietään huolta ja Rakastetaan ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 