Kuolema

Kaiken seesteisyyden ja onnellisuuden keskellä ajatukset hiipuvät välillä synkempiin aiheisiin. Varsinkin oman kontrollin alla – myös syksy saa ajatuksiin sen tummemman sävyn ja uuden syvyyden.

Ajatuksia herätti myös kolmas pyörä – syöpä -blogin Ramin menehtyminen hääpäivänään.

Nämä ovat sellaisia asioita jotka todellakin pistävät miettimään elämää – ja kuolemaa. Ne pysäyttävät totaalisesti ja saavat arvioimaan omaa elämää uudelleen. Omia valintoja ja sitä kuinka tämän ajan täällä käytämme.

Ajatukset saavat mielen surulliseksi, miksi täytyy hyvästellä rakas? Miksi toisten matka päättyy aivan liian varhain?

Kukaan meistä ei tiedä päiviemme summaa. Toiset joutuvat lähtemään aikaisemmin, toiset eivät kerkeä edes aloittaa elämäänsä, kun liekin on jo aika sammua. Toiset olisivat sen sijaan jo lähdössä, osa hyvinkin pitkän elämän päätteeksi, jo kuihtuneina ja valmiina siirtymään ajasta ikuisuuteen.

Kukaan meistä tuskin uskoisi sairastuvansa vakavasti, tai joutuvansa onnettomuuteen. Ei, se tapahtuu aina jollekin toiselle. Eihän minulle voi niin sattua?

Mutta kyllä, se voit olla juuri sinä – ja minä. Miksi ei voisi niin olla, miksei se voisi osua sinunkin kohdallesi?

Mutta kai meille kaikille on kirjattu jonnekin ylös se meidän aikamme täällä. On vain aina surullista kun ihminen jolla olisi elämä edessään ja vielä annettavaa, joutuu jättämään kaiken kesken.

Ei pitäisi kuitenkaan alkaa pelkäämään, sillä se syö vain aivan turhaan energiaa. Kuolema on kuitenkin väistämätön asia meille jokaiselle. Itse tunnen tehneeni kaiken kokeman jälkeen jonkinlaisen sovun kuoleman kanssa

Muistan varmasti ikuisesti sen tunteen kun sain diagnoosin. Sydän jätti lyönnin välistä ja tipahti jonnekin alemmas, veri tuntui myös pakenevan kasvoilta ja koko kropasta. Muistan kuinka käänsin katseeni nukkuvaan lapseeni ja pelko puristi sydäntäni.

Olen aikaisemmin kertonut, etten pelännyt niinkään omaa kuolemaani, vaan enemmän minua suretti ja pelotti se kuinka Riiviön käy jos on minun aikani lähteä.

Ne päivät kun odotin leikkaukseen, menivät täydellisessä usvassa. Epätietoisuus oli varmasti se pahin. Onneksi neurokirurgini uskalsi jo sanoa, ettei kasvain ainakaan ihan pahimmalta vaikuta, mutta siltikin se, ettei ollut varmuutta mistään, oli todella raastavaa.

Kaiken tuon pelon ja surun jälkeen kuitenkin koittaa valo, useimmiten ainakin, tai näin pitäisi olla. Itse en ajattele kuolemaa loppuna. En voi uskoa että kaikki vaan päättyisi. Sitä en tiedä mitä tapahtuu, mutta sen uskon ettei se mitään lopullista ole. Niin paljon on selittämättömiä asioita ja tapauksia, että eiväthän ne aivan itsestään satu. Tiedän, että moni pitää näitä huuhaana, mutta sehän on heiltä pois, ei minulta.

Uskon kyllä, että vielä me kohtaamme ja näemme kaikki rakkaat jotka olemme kerran joutuneet hyvästelemään.

Se tuo lohdullisuutta elämään.

Kirjoitin tämän tekstin ennen kontrollia, kun ajatukset luonnollisestikin olivat hieman tummempia. Tuo kontrolli vei voimia ihan suunnattoman paljon. Nyt olen vain yrittänyt levätä ja ymmärtää, että kasvaimen paluu on aika epätodennäköistä. Seuraavaan kontrolliinkin on vuosi aikaa. Olo on vain niiiin seesteinen – väsynyt, mutta onnellinen. ❤

Olen saavuttanut rauhan ja tyyneyden sisälleni. Siihen tarvittiin monta myrskyä, eikä haaksirikkokaan kaukana ollut. Selvisin tähän asti ja nyt minulla on hyvä olla.

Tyyntä kulkua myös sinun loppuviikkoosi. Pietään huolta ja rakastetaan – ja kerrotaan se myös rakkaille, sillä huomisestahan ei koskaan tiedä! ❤ ❤ ❤