Tässä kun on miettinyt ja ajatellut enemmänkin tuota parisuhde- ja rakkausteemaa, niin omasta kuin muidenkin näkökulmasta, niin ajattelin nyt vielä ainakin yhden kirjoituksen kirjoittaa.
Kokemuksethan on lähinnä tietenkin omasta elämästä, koska onhan nämä sellaisia asioita jotka tarvitsee itse kokea ennen kun niistä voi oikeasti puhua.
Omat suhteet ovat olleet enemmän ja vähemmän, mutta lähinnä ensimmäisen vaihtoehdon mukaan myrskyisiä. Kohdalleni ei ole kertaakaan sattunut sopusuhtaista, niin kutsuttua normaalia parisuhdetta.
Jostain syystä olen useimmiten ajautunut suhteeseen, jossa toimin lähinnä hoivaajana. Kumppanini ovat siis olleet rikkinäisiä tai vain laastaria vailla. Ja toki olen sitä ollut välillä itsekin.
Onhan mukaan tietenkin mahtunut myös seesteisiä ja hyviäkin kausia, mutta olen kokenut myös suhteiden karikot ja kivikot. Sairaalloisen mustasukkaisuuden, pettämisen ja väkivallan kaikki kasvot.
Näitä kun miettii nyt jälkikäteen, niin ei kai toisaalta kummakaan, että viihdyn yksin.
Olen vahva persoona joka on käynyt omat myrskynsä lävitse. Olen kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana aivan valtavasti ihmisenä.
Ihmisen joka voisi seisoa vierelläni, tulisi olla myöskin vahva ja omat oppinsa jo saanut. Ja vahvuudella tarkoitan tässä nyt lähinnä sitä itsensä tuntemista, itsetuntoa ja että on oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan itseään, eikä tarvitse toista vain pönkittämään omaa egoaan.
Kumppanin tulisi nähdä itsensä kanssani tasavertaisena, ei kilpailla kanssani, vaan oppia yhdessä lisää elämästä.
Enkä ehkä enää jaksaisi toista kokonaan kasaan kursia. Kaikillahan meillä on haavoja, osa syviäkin ja osa ei ehkä koskaan parane. Mutta itse olen tehnyt jo itseni kanssa niin valtavasti työtä (ja menneisyydessä parsinut kasaan toisia), että voimavaroja ei ehkä olisi enää muuhun. Ja ehkä kuitenkin on niin, että jokaisen täytyy eheytyä itse, ja oppia itse omista haavoistaan? Toki tukena ja turvana matkalla voi ja täytyykin seistä.
Mutta voivatko erilaisissa kasvuvaiheissa olevat ihmiset rakentaa toimivan parisuhteen? Kenties, jos molemmat ovat valmiita joustamaan ja tekemään töitä suhteen eteen?
Toki töitä on tehtävä aina. Olen joskus verrannut parisuhdetta autoon. Ei sekään kestä huolloitta. Öljyä ja polttoainetta on lisättävä aika ajoin, jotta kone pysyisi käynnissä ja hyrräisiä tasaisesti. Välillä täytyy suorittaa suurempia huoltoja.
Sama koskee parisuhdetta. Itse näen tärkeinpänä puhumisen ja avoimuuden. Kun keskustellaan yhdessä kaikista asioista, avoimesti, on helpompi ymmärtää toista.
Joskus olen kohdannut sellaista, että kumppani olettaa minun vaikka suuttuvan jostain asiasta ja jättää siis kertomatta. Tosi asia on, että salailu suututtaa enemmän. Miksi ihmeessä aikuinen ihminen olettaa tietävänsä mitä toisen ihmisen päässä liikkuu? Miksei voi yksinkertaisesti kysyä ja sanoa. Puhua.
Aika yksinkertaista, mutta siltikin ehkä yksi maailman vaikeimmista asioista?
En tosiaankaan tiedä, onko vaikeat edelliset suhteet syy siihen, miksen niin välitä koko hommasta. Vai se että olen suhteellisen ronkeli (vaikka ei se ole siltikään estänyt huonoja suhteita). Vai se, että olen kuitenkin vielä toipilas, enkä tiedä olisiko minulle edes voimia uuteen suhteeseen. Vaaaaiii, etten edes tiedä haluanko kumppania.
Luultavasti kaikkien edellisten asioiden summa.
Ehkä joskus vielä, sillä tiedän että on myös onnellisia suhteita joissa osataan rakastaa ja tukea kumppania ja ollaan tasavertaisia.
Sen aika on sitten, kun on. Ei kiirettä – minun on hyvä juuri näin! ❤
Siinäpä oli sitten mietteitä alkavaan viikkoon.. Nautitaan, pietään huolta ja rakastetaan!! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 