Varmaankin vasta olleista syntymäpäivistämmekin johtuen on viimeaikoina pyörinyt mielessä kaikki se, mistä asiat alkoivat muuttumaan – ne asiat joista elämäni alkoi toden teolla muuttumaan…
Kaikkihan lähti periaatteessa jo edellisestä erosta ja kuinka aloin siitä toivuttuani eheytymään henkisesti, ja myös fyysisesti voin paljon paremmin kuin aikoihin.
Lopullinen muutoksen sinetti oli tietenkin se, kun aloin odottamaan Rakasta Riiviötä. Olinhan juuri keväällä sanonut itselleni sen ensimmäisen kerran ääneen, että minun täytyi hyväksyä tosiasia, ettei minusta välttämättä koskaan tule äitiä.
Äitiys oli yksi suurimmista haaveistani jo nuoresta alkaen. Olin tietenkin myös pyöritellyt muita vaihtoehtoja mielessäni, kuten sijaisvanhemmuutta sekä keinohedelmöitystä. Jälkimmäinen ainakin on vain hyvin kallista ja olinkin jo miettinyt mistä mahdollisesti sellaisia summia voisin haalia kasaan. Eikä raskaus olisi siltikään ollut kiveen kirjoitettua.
Niinpä syksyllä en voinut uskoa onneani kun viimein olin raskaana, vaikkei tätä oltukaan mitenkään suunniteltu. Ennemminkin olin ja haudannut haaveeni ja päättänyt katsoa mitä elämä voisi tilalle tarjota. Tokihan olin alkuun järkyttynytkin, mutta nopeasti ymmärsin, että näin asioiden kuuluikin mennä.
Muistelin myös sitä kuinka järkyttävän väsynyt olin vauvavuoden aikana. En ole koskaan kokenut sellaista yhdistelmää, kuinka onnellinen, mutta siltikin niin väsynyt olin. Väsymys tuntui iltaisin ihan fyysisinä kouristuksina ja pahoinvointina. Sellaista en ollut ennen kokenut, eikä onneksi vielä ole toista yhtä uuvuttavaa ajanjaksoa elämässä ollut. Uuvuttavia kylläkin, mutta eri tavoin.
Riiviö alkoi ottamaan koko yön mittaisia unia vaihtelevasti vasta 2,5 vuoden ikäisenä. Ja nyt vasta tuntuu, että yöt ovat olleet hetken kokonaisia. Vielä talvella ja keväällä meillä oli kausi kun kaksi kolme kertaa yössä herättiin. Nyt kädet kyynärpäitä myöten ristiin toivoessa että tämä täysien unien kausi kestää! ❤
Tästä univajeen vauvakuplastahan sukellettiin suoraan sairauteen ja kipuun, jotka ovatkin olleet kiinteästi kannoilla aina näihin päiviin asti. Enhän toki enää ole niin kipeä kuin mitä kaksi vuotta diagnoosista meni, mutta kivuton en tule koskaan enää olemaan. Se aika oli helvettiä, enkä voi kuin ihmetellä kuinka olen selvinnyt koko sen ajan. Kaksi vuotta on kuitenkin pitkä aika, varsinkin kipeänä ja väsyneenä kaksin pienen lapsen kassa.
Välillä tunnen katkeruutta sairautta ja systeemiä kohtaan. Olen ollut Kipiä Äiti suurimman osan lapseni elämästä, kipeä ja todella väsynyt. Apua olisin kyllä kaivannut useammin, sen voin rehellisesti myöntää. Eikä tämäkään kevät ole ihan helpoin ollut. Talven väsymyksen päälle maailmanlaajuinen pandemia ja eristäytyminen melkeinpä kahdestaan kotiin ja lähiluontoon. Ja lisäksi vielä Riiviön älyttömän vahva uhmakausi… Puuh!
Toistaiseksi kaikki on kuitenkin ok. Toivon että pääsemme edes hetkeksi ensi kuussa maistamaan normaalia arkea.
Itsellä alkaa taas kontrolli koputella ovella ja mielessä. Kuinka nopeasti puoli vuotta voikaan aina livahtaa kuin varkain.
Odotan myös että pääsen terveyskeskuslääkärini juttusille. Olen nimittäin pikkuhiljaa kyllästynyt jo tämän kropan toimimattomuuteen ja tietenkin olen itse tutkinut asioita, kun tässä nyt pääsääntöisesti kotosalla ollaan oltu, niin on ollut aikaa tutkimuksille 😀
Kroppani on todellakin jäänyt jumiin ja on hyvin useasti aivan järkyttävässä stressissä, vaikken juuri mitää erityistä tekisikään. Riiviön syntymäpäivät ja niiden valmistelut riittivät saamaan kropan viikoksi aivan jumiin (vaikka pidettiin vain pienet juhlat lähimmille). Ei edes yöaikaan tapahtunut mitään palautumista, vaan koko ajan keho oli melkein tapissaan stressissä. Ja näin käy siis vähäisemmästäkin poikkeavasta toiminnasta ja välillä ei edes tarvita mitään poikkeavaa pahaan jumitukseen.
Olen yrittänyt olla kärsivällinen ja pitkämielinen kehoani kohtaan. Se on kokenut kovia jo useamman vuoden ajan. Useampi leikkaus ja raskaus. Univaje ja kaikki se kipu. Mutta ihan oikeasti aina ei jaksaisi olla kärsivällinen, ei ainakaan kun yrittää ja yrittää, yrittää niin pirusti saada kroppaa toimimaan, mutta ei. Mitä enemmän yritän, sitä enemmän keho pitää kiinni kiloista. Todella turhauttavaa!
Turhauttavaa on sekin, kun ei oikein tiedä kuinka kauan tämä oikein kestää, kun kaikki vaan sanovat, että anna aikaa, ole armollinen, mutta kuinka hiton kauan? Kyllä kai tässä jo pikkuhiljaa pitäisi jotain palautumista olla havaittavissa…?
Nykyään pystyy hyvin seuraamaan älyrannekkeen avulla näitä asioita, kun ennen sai vaan arvailla. Hieno ostos oli kyllä, vahvistaa omat ajatukset palautumisesta ja saa ryhtymään toimiin näitä stressejä vastaan. Kaikki oireeni ovat kuin suoraan taudinkuvasta. Siksi aionkin kysyä lääkäriltä, josko arvot voisi mitata. Epäilen siis että kehoni tuottaa tuota stressihormonia syystä tai toisesta.
Onko kukaan törmännyt stressihormonin eli kortisolin liikatuotantoon? Muutoin kun Cushingin oireyhtymän vuoksi?
Olisipa mukava kuulla vastaavasta jumittamisesta ja stressitilasta ja kuinka mahdollisesti olet siitä päässyt eroon? Huikkaapa siis kaverillekin asiasta. En varmasti ole ainoa jumittaja kuitenkaan.
Itse olen kaikki niin sanotut perusjutut testannut. No, jospa pääsen kokeisiin ja joko todetaan tai mietitään uutta vaihtoehtoa syylle tähän tilaan.
Jäänpä siis miettimään, tuumailemaan ja odottamaan kohtalotovereita, jos vaikka löytyisi vertaistukea ^^
Mukavaa viikkoa sinulle, pietään huolta ja rakastetaan! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 