Kylläpä väsyttää, väsyttää niin pirusti. Ja kiukuttaa, Riiviötäkin kiukuttaa. Taitaa myös väsytelläki. Tylsääki ois, mutta ku ei jaksa oikein mitään tehäkään, eikä ees keksi mitään järkevää. Tai yleensäkään ei keksi mitään. Voi apatiaa!
Tekemistähän kyllä olisi. Tiskit, imurointi, pyykit. Niitä kaappejaki piti perkkailla, ja varastoa kanssa. Ikkunatki on likaiset. Mutta toisaalta männyn kukinta kannattaa täällä meillä oottaa ennen sitä. 😀 Ja ikkunaremonttiki on tulossa, tosin sekin viivästyy tämän pirun tilanteen takia. Ootellaanpas ihan rauhassa sitten sitäkin. Kuten koko tämän tilanteen etenemistä.
Välillä turhauttaa ihan hitokseen paljon. Puolitoista kuukautta kotona, lukuunottamatta omaa pihaa ja lähiluontoa. Ei vieraita, nyt onneksi pihalla nähty naapureita. Onni on suuri, muuten olisi valmis kohta lataukseen.
Kahdestaan tuon omaa tahtoaan testaavan pienen termiitin kanssa, melkoinen testi, mutta kyllä me näytetään siltiki selviävän, tästäkin. Kuhan nyt vaan terveinä pysytään, niin ei hätää.
Vaikka eihän tätä helpoksi voi sanoa. Ehkä eniten näihin hetkiin kaipaisi toista aikuista, avuksi, tueksi ja turvaksi. Sanomaan, että kyllä kaikki käy vielä hyvin. Ottamaan kainaloon ja kantamaan vastuuta kaverina. Jakamaan arjen.
Tuollaisia tuntemuksia tulee harvoin, jäänpä myös katsomaan kuinka tämän tunteen kanssa käy. Katoaako se koronan myötä.
No mutta joo, alkaa siis jo tämä koronakevät ottamaan voimille. Vaikka mun aikaisempi sairastaminen oli tähänkin hyvä koulu. Toipuessa meni monta kuukautta ja kovien kipujen kanssa sai taiteilla kahden vuoden ajan, joten tällä keväälle vois toisaalta vaikka pyllistää…
Varovasti kuitenki edetään, sinne teholle en toiste enää tahtois.
Keho on kyllä saanut nyt sitä kaivattua (ja määrättyäkin) lepoa. Älylaitteesta näkee kuinka helpommin palautuminen tapahtuu ja pienemmistäkin tekemisistä palaa energiaa samoja määriä kuin mitä ennen hikilenkillä. Hidasta on siis toipuminen, mutta mihinpä tässä kiire olisikaan. Jatketaan siis köllöttelyä ja ihmettelyä. Ehkä nyt olisi myös hyvä aika testata mindfulnessia tarkemmin.
Äänikirjat ovat olleet meillä kovassa käytössä, löytyy äitille ja pojalle omaa ja yhteistäkin kuunneltavaa. Ollaan yhdessä kuunneltu muun muassa Narnian tarinoita. Näin ollen Mikko Leppilampi on lukenut meille iltasadut. 😀
Samoten meillä on askarreltu paljon ja värkkäilty majoja ja kyllä, meillä on myös huomattavasti enemmän ruutuaikaa, mitä se aikaisemmin oli.
Sanomattakin kai selvää, että asioita täytyy miettiä uusiin kantimiin ihan jo omankin mielenterveyden ja jaksamisen vuoksi, vaikka ainahan se mietityttää miten mikäkin asia ja tekeminen vaikuttaa lapseen (suutarin lapsella ei aina taida olla niitä kuuluisia kenkiä).
Koko aikaa ei kuitenkaan voi venyä ja venyttää itseään ja hermojaan (jotka jo valmiiksi olivat melko kulahtaneet).
Kompromisseja, niitähän tämä elämä on. Ja luottamista, ennen kaikkea huomiseen ja siihen että kyllä elämä kantaa. Asiat tapahtuvat ja ne tapahtuvat syystä. Pahimman keskellä tätä ei yleensä vain ymmärrä, vaan vasta myöhemmin huomaa että jotta ollaan päästy tähän pisteeseen, on ollut välttämätöntä kulkea se vaikea polku ja kohdata kaikki ne ikävät asiat.
Onneksi meillä on kuitenkin toisemme. Me olemme täällä ja ystävät ja rakkaat, osa lähempänä ja osa kauempana, mutta kuitenkin olemassa ❤
Tänään meillä oli Riiviön kanssa luontopäivä. Otimme eväät mukaan (lämmintä kaakaota ja suolakeksejä :D) ja nautimme ne järvellä lintujen touhuja seuraten. Viime viikonloppuna pääsimme myös vihdoin ja viimein latujen sulettua meidän lempimetsään seikkailemaan. On suuri ilo ja onni, että luonto on näin lähellä vaikka kaupungissa asummekin ❤
Ihania hetkiä, muista hölläillä ja ottaa lepiä ja pysykää turvassa! ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 