Haasteita

Aika hauskoja sattumuksia ollut lähiaikoina omista diagnooseista (ja siis nimenomaan niistä jotka olen its tehnyt, ei lääkäri :D). Olen jo aikoja sitten tehnyt sen huomion että minulla on paljon adhd:n kaltaisia oireita ja nyt keskulteltuani useammankin terveydenhoitohenkilön (muun muassa psykologin ja lääkärin) kanssa, ovat he kanssani samaa mieltä ja puoltavat siis ajatusta. Itse tulin viimeisimmän keskustelun jälkeen vain siihen loputulokseen, etten ehkä haluakaan mustaa valkoiselle tästä ”vaivasta” koska olen jo oppinut mielestäni elämään asioitten kanssa. Vielä tulevaisuudessa voi miettiä kuitenkin, olisiko esimerkiksi lääkityksestä minulle kuitenkin hyötyä. Nyt en koe tätä kuitenkaan ajankohtaiseksi.

Samalla olen diagnosoinut itselleni lukihäiriön (mikä osittain liittyy myöskin edelliseen, kuten ehkä seuraavakin) ja jonkin sortin pakko-oireisen häiriön.

Huomasin vasta, että Meidän perhe -lehdessä olleeseen jutun loppuun oli joku käynyt kirjoittamassa kommentin, jossa kertoi adhd:n tuomista ongelmista ja vertasi niitä minun leikkauksen ja aivokalvontulehduksen jättämiin oireisiin. En jaksanut kirjautua Hesarin sivuille, että olisin päässyt kommentoimaan tyypille, että kyllä namä oireet ovat minulle jo ennestäänkin tuttuja. Testejen mukaan työmuistini on tosiaankin rasittunut, josta suurin osa muistiongelmistani pitäisi johtua. Jutussa olleet laskujen väärin maksut ja muut sellaiset johtuivat lähinnä stressistä jonka tieto kasvaimesta toi, siis epätietoisuus siitä mitä tulevaisuus tuo ja kun ei vielä tiennyt oliko kyseessä syöpä vai mitä.

Viime viikolla oli myös Ylellä hyvä dokkari adhd:stä. En kerennyt kunnolla sitä seuraamaan ja alku jäi uupumaan, mutta ehdottomasti täytyy se kaivaa Areenasta ja katsoa ajtuksen kanssa. Haastatteluissa tyyppien sanomat kuulostivat niin tutuilta.

Toisaalta olen kategorisoinut itseni myös erikoisherkäksi, en tiedä onko se myöskin tuohon edellämainittuun liitoksissa vai ihan oma juttunsa. Ymmärsin vasta pari kesää sitten, että kaikki eivät todellakaan huomaa samalla tavalla asiota, niin kuin itse teen. Nyt olen myös ymmärtänyt sen, kuinka kuormittavaa tämä on, kuulla, nähdä ja aistia niin paljon ympärillä tapahtuvaa. Olen myös erittäin vahvasti erakko, rakastan rauhaa ja hiljaisuutta, enkä koe olevani erityisen yksinäinen, vaikka yksin olisinkin.

Siksi voittekin varmaan ymmärtää, kuinka kuormittavaa arkeni voi välillä olla Rakkaan Riiviön kanssa, joka on suhteellisen paljon äänessä! 😀 ❤ Toisaalta, Riiviö on osa minua, joten tämä tietenkin vaimentaa asiaa ja koska olemme olleet vahvassa symbioosissa siitä saakka kun murunen on ollut olemassa, niin no, tämä on meidän elämää nyt ❤

Haasteita, haasteita, mutta mitäpä elämä ilman niitä olisi!? Ja itsehän olen jo oppinut elämään itseni kanssa, ja suhteellisen tyytyväinen olen edelleenkin tähänkin tilanteeseen. Mutta eihän sitä koskaan tulevasta tiedä 😉

No mutta, nyt olemme kuitenkin kahdestaan ja tässä korona-ajassa se on aika surullista. Eniten riipaisee, kun tuon ikäinen lapsi kaipaa kuitenkin jo kavereitaan ja läheisiä ihmisiä. Sitten kun selittää tilannetta, sitä kuinka vaikea ja vakava tämä aika on, mutta yrittää kuitenkin tehdä sen mahdollisimman hellästi luomatta enää enempää uhkakuvia ja pelotteita pieneen mieleen. Monella tavalla haastavaa aikaa.

Pitäkää yhteyttä teidän läheisiin, soitelkaa mummoille ja isomummoille, tai sille kaverille joka yksin on. Jokaisella meillä on nyt arjessa tekemistä ja omat hankaluutemme, mutta se, että kysyy ystävältä ja kaverilta kuinka tämä on jaksanut, niin ei kuitenkaan kamalasti aikaa vie, mutta voi olla suuri asia yksinäiselle. ❤

Näin käytöshäiriöistä koronaan, kätevästi 😉 Näitä mietteitä olen viikonlopun aikana pyöritellyt. Samoten sitä saunahommaa myös miettinyt. Ehkä kuitenkin sekin parempi laittaa tauolle, ainakin siihen kun viruksesta saa enemmän tietoa. Nyt tuntuu koko ajan tulevan uutta informaatiota, eikä uutiset ole kovinkaan hyviä. Mieluummin siis ehkä liian varovainen myös tässä asiassa. Pelkona kuitenkin se, että jos sairastun ja joudun taas sairaalaan, niin kuinka Riiviön käy. Nyt vielä edellistä haastavampaa, kun tällä kertaa tauti on tarttuva. Siksipä tosiaan liiankin varovasti nyt mennään. Ymmärrettävästi. No, nyt jäi kyllä aika surkeisiin aatoskiin tämä rustaus, mutta surkeita on ajatkin. Joskin toivoahan me ei menetetä, ei ikinä! ❤

Pietään huolta ja rakastetaan! ❤