Joku saattaa miettiä, että kai mun täytyy feikata, kun kuitenkin niin positiivisesti jaksan kaikesta hoilottaa. No, eihän se tietenkään niin ole, että aina minunkaan elämä ihan ruusuilla tanssimista olisi. Kuten nyt varmaan ymmärtääkin kun selaa hetken tai kaksi mun elämää taakse päin.
Mun sairastuminen on sellainen lopullinen käänteentekijä mun elämässä – en enää jaksa, enkä halua stressata joka asiasta, tai ainakaan sellaisista joihin en vaan voi vaikuttaa.
Asioita tapahtuu, hyviä ja pahoja, ei niille voi mitään. Tai niihin voi suhtautua eri tavoin, voi oppia elämään vaikeittenkin asioitten kanssa.
Minä tarvitsin aivokasvaimen tämän oppimiseen. Olenkin aina nauranut, että olen astetta kovapäisempi. Elämässäni on vain yksi asia, mitä olen yhdellä kertaa oppinut – en juo enää viskiä, en ikinä. 😀
Muut virheet olen toistanut ja toistanut ja toiset vieläkin useamman kerran triplannut.
Niin ja ne jotka lähemmin tuntee tai Facessa esimerkiksi sattuu mun päivityksiä tsekkailemaan, niin huomaa ja tietää, ettei se tosiaankaan aina ihan irvistelemättä mene – mutta hei – sitähän se elämä on! ❤
Nytki meillä on takana viikonloppu oksennustaudissa ja kuntoutus arvion alkaminen viivästy päivällä. No big deal, vaikka mielelläänhän sen ois ajoissa aloittanu, ois sitten saanu kunnolla asiat rullaamaan, mutta eipä ainakaan tarvinnut koko jutun aloitusta siirtää, vaan saa sumpittua tämän päivän jotenkin.
Ja ku oksussa ollaan oltu, tai siis toistaseksi se on Riiviö joka on lervannu, niin oonpa kyllä tosi onnellinen tuosta pesutuvasta (jota viimeinki oon kohta kymmenen tässä asutun vuoden jälkeen alkanut käyttämään)! Helpotus ja onni kun sai jo illalla sängyn laittaa omine peittoineen, vaikka kaikki petaria ja tyynyjä myöten oli pesussa 😦
Nytpä on tämäki taas käyty, josko jonku tovin sais olla ilman. Ja onneksi se oli nyt, eikä viikon päästä. Tympeetä se ois taas jouluna sairastaa.
Ja kyllä, onneksi huomenna saa aloittaa arjen ja pääsee tuulettamaan ajatuksia. Alkaa hieman jo mökkihöperyys vaivata, kumpaistakin 😀
Tässä on nyt lähipäivinä kerennyt paljon pyöritellä ajatuksia päässä ja osittain tietenkin tietyt ajatukset pyörii päässä tuon alkaneen terapian vuoksi.
Mutta sellaisen pienen huomion oon tehny, että olin 33 kun tulin raskaaksi ja nyt alkaa 40 lähestymään.
Multa on siis melkein vuosikymmen livahtanut pääasiassa tuohon sairauteen. Se on vienyt myös suurimman osan Riiviön elämästä.
Kyllä tämä huomio saa hieman katkeruutta kyllä rehellisesti sanottuna tuntemaan. Mutta onneksi kuitenkin – siltikin – kiitollisuutta siitä, että saan edelleen olla Äiti ja Riiviön kanssa jatkaa tätä tahisemista ❤
Kun miettii, niin se on oikeasti ollut niin pienestä kiinni, useammasti kuin kerran, että en tässä enää olisi viisastelemassa.
Siltikin kadonnut vuosikymmen tuntuu aika hurjalta. Jotenkin en osaa sulautua neljänkympin muottiin (mutta toisaalta, eipä minua ole ikinä ennenkään muottiin saanut mahtumaan), en vain osaa sisäistää sitä, että en enää kohta olekaan kolmekymppinen 😀 Jospa sen sitten terapian ja elämän kautta tämänkin oppisi ja hoksaisi, nythän asia on huomioitu, eli varmaan yksi tärkeimmistä asioista on tehty..
Jep jep, tuntuu ettei hirvittävän järkevää jäsentelyä nyt irtoa 😀 Mutta sitäkin mahtavampaa tulevaa viikkoa sinulle toivotan! Ja muistutan vielä, että kyllä se joulu sieltä vähemmälläkin tohinalla tulee ❤ ❤ ❤
Maamu Johanna 