Syysflunssaa pukkaa! Viikonlopulle oli monta kivaa tapahtumaa, mutta niinpä ne vaan taas kaikki jäi, ku puolikuntosena ei vihti väkisellä raahautua, varsinkaa ku viikolle sovittuna monta tapaamista ja asioitten hoitamista.
Nyt ois ollu tarvetta pienelle metsäreissulle, patterit on kyllä tyhjentyny totaalisen hyvin (vaikka lienee viikonlopulla pitäis olla just päinvastanen tarkotus..?), eli latausta vaille on tämä mutsi.
Sunnuntai alko melkein hyvin, pää ei enää ollu niin järkyttävän kipeä ja tuntu, että oli saanut pitkästä aikaa nukuttuaki ihan suhteellisen hyvin. Vaan kyllähän sen tietää ku kipiänä molemmat ja ilman kunnon aktiviteettejä viikonloppu menny, että salamoi ja kunnolla. Meillä ku asuu kaks luupäätä joilla todellaki on omat tahtosa.
Pitäsi kai olla hyvillään, että pojassaki on ytyä, mutta välillä vähempiki riittäis. ❤
Onneksi huomenna on maanantai ja Riiviö menee päiväkotiin. Ite pääsen hoitamaan tosiaan asioita eteenpäin.
Pääsin sellasen moniammatillisen työryhmän arvioitavaksi ja huomenna on ensimmäinen tapaaminen. Todella mielenkiinnolla ja innolla odotan kyllä tätä hommaa! Samoten ku pääsen nyt syksyllä fysioterapiassa sellaseen uuteen ryhmään, jossa eka viikolla on allasjumppaa ja loppuviikolla rentoutusta/venyttelyä/mindfulnessia.
Tästä oon kyllä todella innoissaan, ku mun kroppahan jumahti ihan kokonaan diagnoosin saatua. Painoa pompsahti reilut kymmenen kiloa ja sen jälkeenki on muutama kilo hiipiny vyötärölle, eikä ne lähe minnekään, vaikka mitä dieettiä kokeilee ja päivittäin yritän liikkuakin.
Lääkärit ja fyssat ei tosin oo vielä huolissaan painosta, meinaa että eka muut asiat kuntoon, mutta itteä se pikkasen kuitenki raastaa. Ja vaikuttaahan se nyt muihinki asioihin hyvinvoinnissa, selkä ja jalat kipeytyy entisestään ku on massaa mitä kulettaa mukana.
No, nämä on tieten näitä, mitkä vaan tarvii aikaa, mutta siis niin, siitä oon just niin innoissaan ku sain ton uuden fysioterapiajutun, jossa saan mun jumiutuneelle ja kipeälle kropalle (ja mielelle) varmaan sopivaa liikuntaa.
Ja pääsin myös viimeinki mielenterveyspuolelle käymään!
Leikkauksien jälkeen sain ajan, mutta samalla eväsivät kaupungilta mun oikeuden kotiapuun. Mun ois pitäny sen kaiken keskellä löytää voimia vielä alottaa päiväkotirumba 1,5-vuotiaan kanssa. En kuulemma tarvinnut enää apua, kun kasvain oli poissa. Tästä tunnen ehkä hitusen edelleenkin katkeruutta… Mutta onneksi voimavarat on viimeinki tällä mallilla, että jaksan kohdata ja hoitaa asioita eteenpäin.
Olen siis tosiaan totaalisen yksin pojan kanssa. Olin ollut pitkään sinkkuna jo ennen ku tulin raskaaksi ja miettinyt ihan tosissaan sitä vaihtoehtoa, etten ehkä koskaan saa lasta. Mulla on ollut ihan pikkutytöstä asti unelmana olla joskus äiti. Teki tosi kipeää myöntää se itselle, että ehkä tää tosiaan jääkin haaveeksi.
Mulle on aina ollut selvää, ettei lapsia tehdä tilaamalla, ne on lahja. Olin kasilla ku mun umppari leikattiin ja ultrattiin siis maha ennen leikkausta. Sillon sain kuulla ekaa kertaa, että mun munasarjoissa kasvaa kystiä. Myöhemmin sain diagnoosin pcos (monirakkulaiset munasarjat) ja myös mun kohdunkaulaa on jouduttu leikkaamaan solumuutosten vuoksi.
Lisäksi mun hormoonitoiminta oli aivan sekaisin, eli en pitänyt erityisen suurena mahdollisuutena tulla raskaaksi ja PIM – siinä sitä sitte oltiin!
Sanoin mun ystävälle vielä hetki ennen testin tekemistä, että ei musta tunnu yhtään siltä, että olisin raskaana. No joo ja niin, mistäs minä sen olisin voinut tietää, miltä sen olisi pitänyt tuntua. Voi elämä! Hyvä että kerkesin pissiä tikkuun kun siinä pojotti kaksi aivan selkeää punaista viivaa.
Eka ajatus oli, että ”toi viiva tulee väärään kohtaan”. Olin siis testejä tehnyt ennenkin. Kyllä se oli aikamoinen shokki siltikin ja tunteet myllersi melkoisen sekaisin. Vaikka olin aina halunnut äidiksi, kävin kaikki vaihtoehdot läpi.
”Isä” on tiennyt lapsesta heti positiivisen tuloksen jälkeen. Omasta päätöksestään hän ei kuitenkaan ole millään tavalla elämässämme mukana, enkä ole häneltä koskaan mitään vailla ollutkaan. Sen hän tietää, että pojalle en aio valehdella. Kun kysymyksien aika on, kerron rehellisesti kaiken mitä lapsi haluaa kuulla.
En ole katunut valintaani hetkeäkään, vaikka tosiaankaan helppoa ei aina ole ollut ja varmasti haasteita tulee riittämään myös tulevaisuudessa.
Maamu Johanna 